8.12.2015

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä


Tämä on kirjasarjan toinen osa. Kirjat ovat kuitenkin myös hyvin itsenäisesti luettavissa, MUTTA jos et ole lukenut sarjaa tai tätä kyseistä osaa etkä halua tietää siitä yhtään, siis yhtään, mitään etukäteen, ei ehkä kannata lukea pidemmälle.

Marras-joulukuun vaihde oli kirjabloggaajalle kiireistä aikaa, kun viikon sisään piti ahertaa kaksi tenttiä ja opponoida gradusemmatoverin tutkimussuunnitelma. Kiireisten, tenttikirjojen täyttämien päivien päätteeksi kaipasin iltalukemiseksi jotain kepeää ja Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjan toinen osa, Kuolema ei ole lasten leikkiä, täytti tuon tarpeen enemmän kuin sopivasti.
 
Flavia de Luce pääsee taas osoittamaan salapoliisintaitonsa, kun Bishop's Laceyn kylään saapuu kahden hengen nukketeatteriseurue. Ei heidän olisi ollut tarkoitus olla siellä, mutta heidän autonsa sattuu hajoamaan kylän hautausmaan nurkille. Flavia ystävystyy kuuluisan marionettitaiteilija Rupert Porsonin ja tämän avustajan Niallan kanssa. Seurue päättää lopulta, kirkkoherran maanittelemana ja Bishop's Laceyssa kun kerrankin ovat, laittaa pystyyn kaksi näytöstä seurakuntatalolla, mutta kohtalokkain seurauksin. Flavia alkaa epäillä, ettei seurueen auto hajonnutkaan sattumalta juuri hänen kotikylässään. Asiaan liittyy jotain muutakin, ehkä jopa vuosia sitten tapahtunut traaginen pienen pojan kuolema.
 
Flavia de Luce -sarjan kirjat ovat oikeita hyvän mielen dekkareita, ei liian hurjia, mutta silti hieman jännittäviä ja ennen kaikkea hauskoja. Flavian hahmo on ihan mahdottoman kiva, fiksu ja pikkuvanha 11-vuotias tyttö. Kirjoissa on kuitenkin myös syvyyttä, sillä Flavian perhe ei selvästikään ole vielä toipunut (ja tuleeko koskaan toipumaankaan?) tyttöjen äidin kuolemasta, joka tapahtui, kun Flavia oli vasta vauva. Flavia on jatkuvasti tukkanuottasilla siskojensa kanssa ja isä ei oikein ole kiinnostunut tyttäriensä asioista, vaan hautautuu postimerkkikokoelmiensa taakse.
 
Verrattuna ensimmäiseen kirjasarjan osaan, Piiraan maku makeaan, tämä toinen osa käynnistyy paljon verkkaisemmin eikä rikosten selvittely käy ihan yhtä hurjaksi. Kirjassa tapahtuvat rikokset ovat muutenkin niin erityyppisiä. Vaikea kuitenkin sanoa, kumpi osista on parempi, minusta ne ovat aika samalla viivalla keskenään. Pelkäsin kesällä ensimmäisen osan luettuani, että miten sarja tulee jatkumaan, alkaako se vain toistaa itseään ja tylsistyttää? Tämän toisen osan perusteella ei ainakaan vielä, sillä se jaksoi kiinnostaa ja naurattaa koko pituutensa verran. Ehkä syksyn mittainen odottelu vaikutti asiaan, ihan peräkkäin en näitä kirjoja varmaankaan jaksaisi lukea.
 
Flavia de Luce -dekkarit sijoittuvat 1950-luvulle, mutta vuosikymmen ei välity minusta tästä toisesta osasta, kuten ei ensimmäisestäkään, kovin hyvin. Mutta osaksi vanhahtavan kylätunnelman ja osaksi kirjan agathachristiemäisen tyylin vuoksi vanhanaikaisuus ja peribrittiläisyys tulevat kyllä muuten hyvin esiin. Flavia de Lucet eivät ole lempikirjojani, mutta oikeassa paikassa oikeaan aikaan niiden lukeminen on todella mukavaa ja rentouttavaa. Kolmas osa, Hopeisen hummerihaarukan tapaus, tulee varmasti jossain vaiheessa lukuun, sitten kun pitää taas kiirettä.
 

––
 
Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
(The Weed that Strings the Hangman's Bag, 2010)
Suom. Laura Beck
Bazar 2014, 389 s.

2 kommenttia :

  1. Flavia on kyllä ihana päähenkilö, niin omalaatuinen ja hauska. Tästä sarjasta tuli kertaheitolla yksi suosikeistani, enkä malta odottaa alkuvuodesta ilmestyvää seuraavaa osaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näitä on oikein mukava ahmia sellaisina oikeasti tosi kivoina välipalakirjoina!

      Ai seuraava tulee jo alkuvuodesta, onpa kiva! Eikö sarjaa ole tullut alkuperäiskielelläkin jo vaikka kuinka monta osaa?

      Poista