11.11.2015

John Burnside: The Dumb House


I began to think other possibilities, new horizons. I did not know where the soul resided, but suddenly I suspected that it was not in the body as such. Yet – if not there, then where? If not in flesh, or blood, or in the synapses of the brain, it had to be elsewhere. Perhaps it wasn't physical at all. Perhaps it was a process, like thought, or conversation. If the components of the body were organs and veins and cells, then the components of thought and language were words and grammar. It was just what Mother had been telling me all along: a creature without language is a creature without a soul. To know the soul, I would have to know language.

Kirjan päähenkilö ja epäluotettava kertoja Luke on nyt aikuinen mies. Kun hän oli lapsi, hänen äidillään oli tapana kertoa tälle tarinoita Dumb Housesta. Tositarinan mukaan Intian suurmogulihallitsija Akbar Suuri laittoi vastasyntyneitä lapsia palatsiin, joka tunnetaan nimellä Gang Mahal tai Dumb House, selvittääkseen, onko kieli sisäsyntyistä vai opittua. Lapsia kaitsivat mykät, jotta lapset eivät altistuisi puheelle. Luonnollisesti lapset eivät koskaan oppineet puhumaan.

Luke lumoutuu tarinasta ja se saa hänet kiinnostumaan miltei pakkomielteisesti kielestä ja sen kehittymisestä yksilössä sekä sielun löytämisestä. Kun Luken äiti kuolee, hänen pakkomielteensä syvenee. Luke alkaa suunnitella omaa koettaan, omaa Dumb Housea, jonka avulla hän voi tieteellisesti todistaa, onko kieli todella opittua vai sittenkin biologinen ominaisuus.

Jos Hanya Yanagiharan A Little Life on ehkä masentavin kirja, jonka olen koskaan lukenut, on John Burnsiden The Dumb House varmaan häiritsevin ja kammottavin. Kammottavuus ei synny pelkästään asioista, joita Luke tekee, vaan myös hänen hyvin häiritsevästä persoonallisuudestaan ja tyylistä, jolla Burnside kuvailee tapahtumia ja Luken päänsisäistä maailmaa. Kerronta on lakonista ja kliinistä, mutta kieli on paikoitellen hyvinkin kaunista ja oivaltavaa. Yhdistelmä tekikin lukukokemuksesta kamalan ristiriitaisen, mutta silti kiinnostavan. Mietin moneen otteeseen, saanko nauttia näin häiritsevästä ja kamalasta kirjasta?

Luke on kiinnostava henkilöhahmo. Toki hän on ihan hirveä, sairas, oksettava oidipuskompleksinen mies, joka tekee aivan kamalia asioita, mutta samalla minua kiinnosti suuresti hänen älykkyytensä ja kylmän analyyttinen suhtautumisensa asioihin sekä ylipäänsä hänen koko ajatusmaailmansa. Toisaalta Luken voi nähdä myös hyvin ironisena hahmona: hän inhoaa small talkia, mutta harrastaa sitä itsekin niiden harvojen ihmisten kanssa, joille hän puhuu, ja pitää naurettavana ihmisten kiintymystä lemmikkieläimiinsä, mutta hän itse "pelastaa" Lillian-nimisen tytön, johon kiintyy kuin löytökoiraan. Ironia on siinä, ettei hän itse tajua halveksimiensa asioiden ja oman käyttäytymisensä yhtäläisyyksiä. Luke osoittautuu lopulta melko surkeaksi, jopa naurettavaksi henkilöksi.

The Dumb Housen ansiot eivät ole siinä kaikessa ällöttävyyden mässäilyssä, siinä mitä kaikkea kamalaa Luke tekee, vaikka niin voisi alkuun kuvitella. Itse pidin mässäilyä kiinnostavampana Luken epäluotettavaa kertojahamoa, hänen sairasta mieltään ja pakkomiellettään kieltä ja puhetta kohtaan. Kun kaikki tämä on vieläpä kerrottu jotenkin hirveän etäännyttävästi, mutta samalla kauniin lausein, olin lopulta aika vaikuttunut. Burnside on taitava kirjoittaja, taidanpa haluta lukea lisää hänen kirjojaan.

––

John Burnside: The Dumb House
Vintage 1997, 204 s.

2 kommenttia :

  1. Jestas että luet mielenkiintoisia kirjoja! Tai sitten osaat kirjoittaa niistä niin vetoavasti, että haluisin lisätä kaikki tbr-listaan... :D Tuo kielen kehittyminen ja sielun liittyminen siihen on kyllä tosi mielenkiintoinen teema. Vähän tuo karmivuus etäännyttää, en hirveästi lue karmivia kirjoja, vaikka niillekin on paikkansa.

    Mielenkiintoisista kirjoista puheen ollen, osallistun pieneen lukupiiriin, jonka teemana on nainen ja uskonto, ja valittiin seuraavan kerran kirjasta The Testament of Mary sen takia, että luin siitä täällä. Joten kiitos hyvistä arvioista, ne inspiroi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen enemmän, että itse kirjat puhuvat tässä puolestaan :D Olin nimittäin itsekin tosi tosi kiinnostunut tästä Burnsidenkin kirjasta, kun siitä ensi kerran kuulin! Herkille lukijoille en tätä suosittelisi, tässä nimittäin kerrotaan kaikki ihan suoraan... Toisaalta Luke on kertojana sen verran tunteeton ja kylmä, etteivät hänen tekonsakaan ehkä tunnu niin kamalilta, vaan jotenkin etäisiltä. Mutta varaudu kuitenkin, jos päädyt tämän lukemaan!

      Hei, huippua! Tuo Tóibínin kirja sopiikin aiheeseen hyvin. Mielenkiinnolla odotan, mitä sinä siitä tykkäät (ja mitä mieltä lukupiiri oli)! Ja kiitos itsellesi <3 On ihan parasta tietää, että toisetkin innostuvat niistä kirjoista, joista on tänne kirjoittanut ja joita on hehkuttanut, kun itsekin inspiroituu varmaan päivittäin toisten blogeista :)

      Poista