Luin viime keväänä ensimmäisen Alice Munroni ikinä. Aloitin vähän erilaisemmalla teoksella, nimittäin Kerjäläistytöllä, joka ei sinällään ole novellikokoelma, joista Munro on tunnettu. Lukukokemus oli kuitenkin kannustava, vaikkei itse kirja niin suuren suurta vaikutusta tehnytkään, sillä huomasin miten taitava ja tarkkanäköinen kertoja Munro on.
Sanansaattaja on ehkä myös vähän erilaisempi Munro (mutuilen, koska en todellakaan vielä tunne Munron muita teoksia), sillä se ei ole mikään perinteinen novellikokoelma. Kirja koostuu kahdesta osasta, kahdesta kerronnallisesta linjasta. Niistä ensimmäisessä Munro kertoo isänpuoleisen sukunsa vaiheista, kun skotlantilaiset Laidlawit matkustavat yli Atlantin ja asettuvat luomaan elämäänsä uudella manteereella. Kertomukset pohjautuvat Munron esi-isien jälkeensä jättämiin kirjallisiin dokumentteihin, mutta seassa on tietysti myös paljon kuviteltua ja sepitettyä. Toisessa kirjan osassa Munro itse on keskiössä ja kertojana. Hän kertoo lapsuutensa ja aikuisuutensa vaiheista aina kotiseudullaan varttumisesta ensirakkauteen ja isänsä sairastumiseen asti. Kertomuksissa muut henkilöhahmot kuitenkin elävät omaa fiktiivistä elämäänsä. Molemmat kerrontalinjat etenevät kronologisesti, mutta jättäen kertomusten väliin ajallisia aukkoja.
Luin tämän kokoelman loppuun muutama päivä sitten ja siitä kirjoittaminen tuntuu nyt vähän vaikealta. Minusta tuntuu, ettei minulla ole siitä oikein mitään sanottavaa (!) Sanansaattaja on kyllä hyvä, se on mielenkiintoinen ja Munro kirjoittaa siinä yhtä taidokkaasti kuin Kerjäläistytössäkin, mutta lopulta se on kuitenkin melko keskinkertainen, ehkä jopa vähän laimea.
Ensimmäisen osan Munron esi-isistä kertovissa tarinoissa pidin paljon niiden pohjautumisesta aitoihin dokumentteihin ja dokumenteista poimituista katkelmista, mutta muuten esi-isien vaiheet tuntuivat minusta melko epäkiinnostavilta. Kun sain kahlattua ensimmäisen osan läpi, olin suorastaan helpottunut, kun pääsin lukemaan Munron omasta elämästä, hänen sukulaissuhteistaan ja kasvustaan naiseksi ja naisena. Nämä kertomukset ovat reippaasti kiinnostavampia ja koskettavampia kuin kaukaisista sukulaisista kertovat vastaavat. Ensimmäisen osan heittämä varjo jäi kuitenkin elämään ja häiritsemään lukemistani enkä lopulta onnistunut nauttimaan kirjan loppupuolesta ihan niin paljon kuin olisin toivonut. Novellit ovat hyviä, nautinnollisiakin, mutta en saanut niistä sellaista ah-miten-rakastan-tätä -tunnetta.
Olen kuitenkin edelleen toiveikas Munron suhteen. Jospa olen vain aloittanut sieltä ei kaikkein parhaimmasta päästä ja loppu on sitten yhtä tykitystä? Munro-asiantuntijat, kertokaa, että Liian paljon onnea on ihana ja mahtava ja kaikkea! Se on nimittäin seuraava hänen kirjansa jonka luen.
––
Alice Munro: Sanansaattaja
(The View from Castle Rock, 2006)
Suom. Kristiina Rikman
Tammi 2008, 383 s.
Tunnisteet: Alice Munro, historia, kirjastosta, novellit, omaelämäkerrallisuus, perhe, suku
