30.9.2015

Vuoden kolmannen neljänneksen luetut kirjat


Syksy on jo hyvinkin käsillä ja uskomatonta kyllä, on myös jo tämän vuoden toiseksi viimeisimmän neljännesvuosikatsauksen aika. Mukavan leppoisan ja kirjarikkaan kesän jälkeen olen tehnyt ihanan hidasta paluuta arkeen ja graduni pariin. En siis tiedä vielä, miten vauhdikas loppuvuosi tulee täällä blogin puolella olemaan, mutta ennustaisin vähän hitaampaa tahtia. Riippuu gradusta ja innostuksestani siihen, mutta tietysti toivoisin, että saisin edistettyä sitä ihan kunnolla, vaikka sitten blogini ja lukuharrastukseni kustannuksella. Mutta katsotaan.
 
Heinä-, elo- ja syyskuussa sain luettua vaikka ja mitä mielenkiintoista, katsokaapas vaikka:
 
Cormac McCarthy: Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta
Mark Z. Danielewski: House of Leaves
Ali Smith: Oli kerran kello nolla
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Bill Willingham: Fables 1 : Legends in Exile
J.-P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
Margaret Atwood: Oryx and Crake
Alan Bradley: Piiraan maku makea
Sarah Winman: A Year of Marvellous Ways
Katja Kettu: Yöperhonen
Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
Leena Krohn: Tainaron : Postia toisesta kaupungista
Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan
Judy Blume: In the Unlikely Event
Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa
John Boyne: This House Is Haunted
Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
 
Kuluneen kolmen kuukauden aikana tuli siis luettua yhteensä 17 kirjaa! Se on varmaan jonkin sortin ennätykseni, sillä muina tämän vuoden neljänneksinä olen lukenut vain 12 kirjaa per neljännes. Huomaa kyllä, että vapaa-aikaa on ollut. Eihän katsokaas (humanisti)opiskelijan tarvitse tehdä mitään saadakseen tutkinnot suoritettua hohhoh, terveisin kuitenkin reippaasti yli 60 opintopistettä viime lukuvuonna tienannut.

Lukemieni kirjojen joukkoon mahtui kuitenkin myös pettymyksiä. McCarthyn Veren ääriin, Timosen Kesäinen illuusioni sekä Boynen This House Is Haunted olivat sellaisia, jotka olisi voinut jättää väliinkin. Parhaimpia lukukokemuksia olivat puolestaan Danielewskin ahdistava House of Leaves, Kähkösen koskettava ja taitava Graniittimies, Willinghamin Fables-sarjakuvan ensimmäinen osa, Koskisen en-tajua-miten-se-niin-iskikään Kuinka sydän pysäytetään, Atwoodin dystopinen Oryx and Crake, Winmanin odotettu ja ihana A Year of Marvellous Ways, Ketun persoonallinen Yöperhonen, aina vain mahtavan Krohnin Tainaron, Blumen traaginen In the Unlikely Event ja Lemaitren kerronnaltaan iskenyt Näkemiin taivaassa. Eli melkein kaikki loput! No, muutama siihen väliin asettuvakin siellä oli. Danielewskin House of Leavesin lukemisesta olen erityisen ylpeä, sillä se oli ollut projektinani jo kauan ja väittäisin, ettei se ole mikään kaikkein helpoin kirja.
 
Luettuja sivuja kertyi yhteensä 6005 eli keskiarvo on 353 sivua per kirja.
 
Kysyn usein milloin missäkin yhteydessä, että oletteko te lukeneet listan kirjoja, mutta nyt kysyn, että mikä noista lukemistani kirjoista on teistä kaikkein kiinnostavin, minkä haluaisitte niistä lukea?
 
Heinäkuun ja syyskuun lopun välille mahtui myös syksyn uutuuskirjojen listailua, joista en todellakaan ole lukemassa kaikkia tämän syksyn aikana, mutta muutama uutuus on kuitenkin tulossa vielä lukuun ensi kuun aikana. Elokuussa hurahdin aikuisten värityskirjoihin (postauksen jälkeen olen hankkinut vielä kolmannenkin värityskirjan, Johanna Basfordin kauniin Salaisen puutarhan, sekä uudet hienot värikynät, eiköhän niillä jo pärjää!) sekä kerroin kesän kirjaostoksistani.
 
Tämän kuun puolivälissä ryhdyin johonkin ihan uuteen, nimittäin seuraamaan täällä bloginikin puolella eri kirjallisuuspalkintoja ja niiden ehdokaslistoja. Osa palkinnoista on minulle entuudestaan tuttuja, sellaisia, joita olen seurannut tarkemmin tai vähemmän tarkemmin jo aikaisempina vuosina, mutta osa on ollut minulle entuudestaan tuntemattomia, mutta kiinnostavuuden perusteella seurantaan valittuja. Tällä hetkellä on meneillään Man Booker Prizen lyhytlistalaisten kamppailu, joka päättyy voittajan julistamiseen ensi kuun 13. päivä, sekä NBA:n pitkälista, joka lyhenee ensi kuussa ja voittaja julistetaan marraskuussa. Tämän vuoden puolella on vielä tulossa International IMPAC Dublin Literary Awardin, Costa Book Awardin ja tietysti Finlandia-palkinnon ehdokasasetteluja ja voittajia.
 
Kirjasyksystäni on tulossa todella ihana, sillä olen tehnyt hyviä löytöjä niin kirjastosta kuin kirjakaupastakin. Ehkä teen syksyn löydöistä ja loppuvuoden lukusuunnitelmistani erillisen jutun tässä lähiaikoina.
 
Lukuisaa ja toivottavasti vielä pitkään aurinkoista syksyä!

29.9.2015

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa


Olen ollut varovaisen kiinnostunut viime syksynä suomennetusta Pierre Lemaitren kirjasta Näkemiin taivaassa ja siksipä myös varovaisesti nappasin sen mukaani kirjastosta jo monta kuukautta sitten. Sotiin liittyvät kirjat ovat alkaneet tuntua niin tunkkaisilta ja nähdyiltä tässä viime vuosien aikana, mutta tulee niitä kuitenkin luettua aina silloin tällöin siinä toivossa, että kohdalle osuisi poikkeustapaus. Ja kesällä lukemani J.-P. Koskisen Kuinka sydän pysäytetään olikin ihan mieletön poikkeus, ällistyttävän mukaansatempaava kuvaus talvisodasta. Sitä uskaltaisin suositella niillekin, jotka eivät historiasta tai sota-ajasta kirjallisuudessa kovin innostu.
 
Melkein yhtä hieno poikkeus on tämä Lemaitren kirja, mutta se yllätti minut vähän toisenlaisella tavalla: eihän kirja kerrokaan sodasta! Tai kertoo toki, nimittäin sodan jälkeisistä vuosista ja sodan vaikutuksista ranskalaiseen yhteiskuntaan, niin rintamalla sotineiden kuin kotirintamalla olleiden kannalta, mutta varsinaisten sotakuvausten osuus jää vain kirjan alkupuolelle. Näkökulma tuntui minusta virkistävältä.
 
Näkemiin taivaassa alkaa siis ensimmäisen maailmansodan viimeisistä päivistä, kun sotamies Albert Maillard todistaa jotain uskomatonta kesken hyökkäyksen. Tuon uskomattoman teon takana on komea, mutta häikäilemätön ja yksinkertaisesti hyvin ilkeä luutnantti Henri d'Aulnay-Pradelle. Pian Albert huomaa hautautuvansa elävältä mullan täyttämään kranaatinkuoppaan, sekö on hänen loppunsa, viimeisinä sodan päivinä? Ei, ei onneksi, sillä paikalle saapuu toinen sotamies, Édouard Péricourt, mutta pelastaessaan Albertia hän loukkaantuu itse hyvin vakavasti.
 
Näiden tapahtumien jälkeen kolmen miehen kohtalot ovat toisiinsa sidotut. Hyväntahtoinen ressukka Albert on ikuisessa kiitollisuudenvelassa hänet pelastaneelle Édouardille ja päättää ryhtyä hoivaamaan häntä, sillä Édouardin tulevaisuus ei ole ruusuinen. Kranaatinsirpale on kirjaimellisesti vienyt puolet hänen kasvoistaan eikä hän pysty enää puhumaan. Perhettään Édouard ei halua enää nähdä, sillä miksi hänen isänsä hyväksyisi hänet nyt, kun ei hyväksynyt ennen sotaakaan? Häijy Henri puolestaan nai Édouardin sisaren Madeleinen tämän suvun maineen sekä suhteiden vuoksi, ja ryhtyy kuihtuvan aatelissukunsa pelastamiseksi kahmimaan rikkauksia vähintäänkin kyseenalaisin keinoin. Toisaalta sen parempia eivät ole Albert ja Édouard, joista ainakin toinen kaipaa parempaa elintasoa, ja johon pyritään yhtä kyseenalaisin keinoin.
 
Pierre Lemaitrella on dekkarikirjailijan tausta ja sen huomaa tämänkin kirjan kohdalla, vaikkei kirja itsessään ole dekkari. Päähenkilöiden kohtaloja jännittää ja sitä toivoo heille henkilöstä riippuen mahdollisimman paljon hyvää tai pahaa. En muistakaan milloin viimeksi olisin yhtä paljon toivonut kaikkea kamalaa jollekin kirjan henkilöhahmolle kuin kamalalle Henrille. Varmaan viimeksi Voldemortin kohdalla, mikä kertonee Henristä aika paljon! Albert ja Édouard puolestaan saavat lukijan sympatian puolelleen, vaikkeivät hekään puhtaita pulmusia ole, mutta heidän kohtalonsa surettaa huomattavasti enemmän kuin Henrin. Näkemiin taivaassa on dekkareiden tavoin myös hyvin juonivetoinen eikä reilut viisisataa sivua tunnu oikeasti niin paljolta.
 
Kaikkein eniten ihastuin kirjassa sen kerrontaan. Kertoja on varsin kaikkitietäväinen ja osoittelee välillä lukijalle asioiden tolia ja kommentoi tulevaisuuden näkymiä. Kertoja kuvaa usein myös tarkkanäköisen uskottavasti päähenkilöiden ilmeitä ja eleitä, ajatuksia ja tunteita. Kerrontaratkaisu tekee minusta kirjasta omaperäisemmän, se ei ole niin perinteinen kuvaus sodan jälkeisen ajan yhteiskunnasta ja sen ihmiskohtaloista. Ilmeikkään kerronnan suomeksi luomisesta tulee kiittää myös suomentaja Sirkka Aulankoa.
 
Näkemiin taivaassa on surullinen, mutta silti toiveikas ja paikoitellen jopa hieman humoristinen romaani sodan runtelemisista nuorista miehistä ja häpeällisestä häikäilemättömyydestä. Kovin montaa kirjablogiarviota en kirjasta löytänyt, joten onkohan sitä ylipäätään luettu kovin paljoa? Suosittelen lämpimästi, kirja tulee ahmittua hetkessä, mikä ei tarkoita, etteikö se olisi myös vaikuttava.
 

––
 
Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
(Au revoir là-haut, 2013)
Suom. Sirkka Aulanko
Minerva 2014, 546 s.

25.9.2015

John Boyne: This House Is Haunted


Irlantilainen John Boyne on kiinnostava kirjailija, sillä hän on kirjoittanut niin monipuolisesti erilaisista historiallisista tapahtumista ja ajoista. Olen lukenut häneltä aikaisemmin Venäjän tsaariperheen kohtaloa käsittelevän Tarkoin vartioidun talon ja ensimmäisen maailmansodan traagisista tapahtumista kertovan Kuudennen miehen, ja pidin molemmista. Kuudes mies teki minuun kuitenkin huimemman vaikutuksen ja muistelen kirjaa vieläkin lämmöllä.
 
Millä kirjalla Boyneen tutustumista kannattaa jatkaa? No viktoriaaniseen aikaan sijoittuvalla kummitustarinalla tietysti! This House Is Haunted kertoo lontoolaisesta Eliza Cainesta, joka syyttää isänsä kuolemasta ketäpä muutakaan kuin Charles Dickensiä. Isä oli käytännössä Elizan ainoa läheinen ihminen, joten hän ei näe enää syytä jäädä Lontooseen, missä kaikki muistuttaa häntä tästä. Sattumalta Eliza huomaa lehdessä ilmoituksen kotiopettajattaren avoimesta paikasta Gaudlin Hallissa, Norfolkissa, ja onkin tuota pikaa matkalla uuteen kotiinsa.
 
Mutta Eliza ei arvaakaan, mitä on luvassa. Kaikki alkaa jo juna-asemalta, kun Eliza on jäädä junan alle. Saapuessaan Gaudlin Halliin hän tapaa perheen lapset, erikoisen Isabellan ja Eustacen, mutta heidän vanhempiaan ei näy missään. Yöllä tapahtuu jotain karmeaa. Mihin Eliza on oikein saapunut ja mitä hän voi tehdä pelastaakseen sekä itsensä että lapset?
 
Hyvän kauhukirjan löytäminen on sama asia kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Samoin on kauhuelokuvien laita. This House Is Haunted ei ole poikkeus, vaikka vähän toivoin muuta. Jos olisin tiennyt etukäteen ettei kirja ole pelottava (mitä on tietysti vähän vaikeaa arvioida, sillä toiset pelkäävät herkemmin kuin toiset, toiset pelkäävät eri asioita kuin toiset ja niin edelleen), olisin kenties osannut asennoitua siihen toisin. Odotan kauhukirjalta kuitenkin ennen kaikkea sitä kauhua.
 
Kirjassa on kuitenkin muitakin ongelmia. Se on juoneltaan aika helppo ja ennalta-arvattava. Lukija tietää jo kauan ennen päähenkilöä mitä on meneillään, mikä tässä tapauksessa on hyvin raivostuttavaa. Päähenkilö Elizasta välittyy sen vuoksi jotenkin hirveän yksinkertainen kuva. Loppupuolen toiminta on minusta hätiköidysti rakennettu ja pikemminkin hilpeä kuin karmiva, jota sen kai pitäisi oikeasti olla. Mutta ei kirja nyt aivan susihuono ole. Boynen tyyli kirjoittaa on mukaansatempaavaa ja sujuvaa, tarina suhteellisen viihdyttävä ja kirjan viimeinen luku peräti kutkuttava.
 
Kuudennen miehen jälkeen odotin Boynelta paljon enemmän, joten fiilikset ovat vähän meh. Minulla on myös sellainen tunne, että Boyne on aika epätasainen kirjoittaja: jotkut kirjat iskevät kovaa, kun taas toiset jäävät vähän tämmöisiksi... mitäänsanomattomiksi.
 
Ehkäpä suosittelen tätä niille, jotka ovat minua herkempiä, mikä tarkoittaa mitä?

––
 
John Boyne: This House Is Haunted
Doubleday 2013, 297 s.

17.9.2015

National Book Award for Fiction 2015: pitkälista


Kirjallisuuspalkinto National Book Award for Fictionin kymmenen pitkälistalaista on nyt julkaistu. Kyseessä on siis jo 1950-luvulta alkaen jaettu palkinto parhaalle yhdysvaltalaiselle romaanille. Palkintokategorioita ovat lasten- ja nuortenkirjallisuus, runous, tietokirjallisuus ja fiktiivinen kirjallisuus, mutta tulen seuraamaan blogissani vain fiktiivisen kirjallisuuden ehdokasasetteluja ja palkintojenjakoa. Jos sinua kiinnostaa, mitä kirjoja on ehdolla muissa kategorioissa, vieraile National Book Foundationin sivuilla. Lyhytlista julkaistaan lokakuussa, voittaja julistetaan marraskuussa.
 
Seuraavat romaanit pääsivät NBA:n pitkälistalle:


Jesse Ball: A Cure for Suicide
 
Erikoinen, dystopinen romaani miehestä, joka herää eräässä kylässä, minne hänet on eristetty tutkijaksi kutsutun naisen kanssa. Naisen tehtävänä on opettaa miehelle elämän perusperiaatteita. Jesse Ball on aiemminkin palkittu kirjailija, mutta en ole kuullut hänestä koskaan aikaisemmin. A Cure for Suicide kuulostaa aika kiehtovalta.


Karen Bender: Refund : Stories
 
Ensimmäinen kolmesta ehdokkaana olevasta novellikokoelmasta. Kokoelman kertomuksille on yhteistä se, miten raha vaikuttaa niiden henkilöhahmojen elämään. Bender on myös minulle entuudestaan tuntematon kirjailija.


Bill Clegg: Did You Ever Have a Family
 
Cleggin kirja oli ehdolla myös Man Bookerin pitkälistalla, aika hyvin esikoisromaanille. Kirja kertoo perheen menettämisestä ja toivon heräämisestä. Kiinnostaa!


Angela Flournoy: The Turner House
 
Ehdokaslistan toinen esikoisromaani, joka kertoo Turnerin perheestä Detroitin taloudellisen romahduksen aikana, jolloin he joutuvat luopumaan pitkään asutusta talostaan. Tästä en oikein osaa sanoa, että kiinnostaako vai ei.


Lauren Groff: Fates and Furies
 
Kerrankin tiedän jonkin ehdokaslistan kirjan jo entuudestaan ja olen jopa merkannut sen tbr-listalleni! Fates and Furies on kertomus eräästä avioliitosta ja sen kohtaamista vaikeuksista.


Adam Johnson: Fortune Smiles

Johnsonin romaanikin on tuttu, sillä katselin sitä sillä silmällä viime kirjastokäynnilläni, mutta tietysti jätin sen hyllyyn. Johnsonin The Orphan Master' Son (Orpokodin poika, 2014) voitti vuonna 2013 Pulitzerin. Fortune Smiles on novellikokoelma, jonka synkkiä kertomuksia yhdistää ennen kaikkea teknologia.


T. Geronimo Johnson: Welcome to Braggsville
 
Satiirinen romaani collegessa opiskelevista kaveruksista, kunnes kaikki menee pieleen. Tässä kirjassa tuntuu olevan niin paljon kaikkea ja se vaikuttaa olevan satiiri lähes kaikesta, joten olen vasta varovaisen kiinnostunut.


Edith Pearlman: Honeydew : Stories
 
Pitkälistan kolmas novellikokoelma. Pearlman on aiemminkin ollut NBA:n finalistina, mutta on minulle vieras nimi. Kokoelman novelleja yhdistää naiseus ja päätöksenteko erilaisissa elämäntilanteissa. Tämän voisin haluta lukea.

 
Hanya Yanagihara: A Little Life
 
Oliko mikään yllätys? Ei ainakaan minulle! Yanagiharan romaani on ehdolla myös Man Booker -palkinnon saajaksi. Tämä rankaksi ja koskettavaksi mainittu tiiliskivi kertoo neljän ystävyksen elämästä 2000-luvun New Yorkissa.


Nell Zink: Mislaid
 
Viimeinen pitkälistalainen on osunut silmiini jo aiemmin hauskan kantensa ansiosta. 1960-luvun loppupuoella Peggy ja Lee ryhtyvät kiellettyyn suhteeseen, joka on tuhoontuomittu heti alkuunsa – he molemmat ovat homoseksuaaleja, toinen lesbo, toinen homo. He menevät kuitenkin naimisiin ja saavat lapsia, kunnes Peggy karkaa nuoremman lapsensa kanssa Afrikkaan. Vuosia myöhemmin Peggyn nuorempi lapsi Karen palaa Yhdysvaltoihin ja tapaa veljensä. Mislaid vaikuttaa hyvin hauskalta, mutta myös satiiriselta kertomukselta rasismista.
 
––

En ole aiemmin seurannut NBA:n ehdokkuuksia saatika voittajia, joten en tiedä, miten runsaasti ehdokkaissa on vuosittain ollut novellikokoelmia. Silti minua yllätti, että tässä pitkälistan kymmenikössä niitä on mukana peräti kolme. Novellikokoelmat taitavat elää uutta kulta-aikaansa, olen ollut aistivani sitä muualtakin.
 
Tässä listassa pidän erityisesti siitä, että jopa tiedän joitakin sen kirjoja entuudestaan! Man Bookerin pitkälistan kirjat olivat yhtä lukuunottamatta minulle entuudestaan tuntemattomia ja kirjailijoistakin tiesin vain kaksi. Tässä tuttuja ovat toki Man Bookerin pitkälistalla ollut Bill Cleggin Did You Ever Have a Family, sen lyhytlistalla oleva Hanya Yanagiharin A Little Life, Lauren Groffin Fates and Furies, jonka olin merkannut jopa tbr-listalleni, Adam Johnsonin Fortune Smiles, jonka tapasin kirjastossa, mutta jätin hyllyyn, sekä Nell Zinkin Mislaid, jonka kansikuvan muistan hyvin. Eli puolet ovat minulle tavalla tai toisella jo tuttuja. Yli puolet kirjoista taas ovat sellaisia, jotka voisin hyvin lukea.
 
Mitä fiiliksiä lista herättää? Onko tämä kiinnostavampi vai tylsempi kuin Man Bookerin pitkälista?

16.9.2015

Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa


Delphine de Viganin Yötä ei voi vastustaa on jäänyt mieleeni sen äärimmäisen kauniin kansikuvan vuoksi. Kirjailijan äidistään, joka on kirjan kannessa, kertoma elämäntarina ei sekään vaikuttanut ollenkaan epäkiinnostavalta vaan päinvastoin. Kaiken lisäksi luen hyvin vähän elämäkerrallisia kirjoja, joten aika tuntui tälle sopivalta. Mutta ilmeisesti aika olikin epäsopiva.
 
Delphine de Vigan kertoo romaaniksi luokitellussa kirjassaan kolmesta sukupolvesta: isovanhempiensa, äitinsä ja tämän sisarusten sekä omasta ja sisarensa elämästä menneiden vuosikymmenten Pariisissa ja muualla Ranskassa. Suurimman huomion saa kirjailijan äiti, Lucile, joka teki de Viganin ollessa jo aikuinen itsemurhan kärsittyään sitä ennen koko aikuisikänsä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Yötä ei voi vastustaa keskittyy ennen kaikkea spekuloimaan sillä, miksi äiti sairastui ja miten sairaus vaikutti hänen, mutta myös hänen lastensa ja muun lähipiirin elämään. Samalla se on matka de Viganin tutkimus- ja kirjoittamisprosessiin niin lähellä olevasta ja arkaluonteisesta asiasta.
 
Odotin siis melkoista tunneryöpytystä ja toisaalta sainkin sitä, mutta toisaalta taas en. Yötä ei voi vastustaa on minulle muutenkin hyvin kaksijakoinen kirja. Ensinnäkin tarina on ehdottomasti mielenkiintoinen. Pidän paljon eri sukupolvien vaiheista kertovasta kirjallisuudesta, kasvukertomuksista ja perheen ytimeen sukeltavista romaaneista. Mielen sairaudet eivät nekään minua karkota. Mutta ehkä tässä romaanissa juuri ne de Viganin pohdinnat romaaninsa työstämisestä, sen mahdollisista vaikutuksista hänen sukuunsa, ylipäänsä kaikki se kokemusten reflektointi, tuntuivat minusta liian tunkkaiselta ja raskaalta. Toisaalta se oli myös mielenkiintoista luettavaa, sillä reflektio avaa hyvin suorasti mitä kirjailija on milloinkin ajatellut ja tuntenut kirjoittamisprosessinsa eri vaiheissa. Kirjassa ikään kuin vuorottelee kaksi eri kertomusta: kirjailijan äidin ja tämän perheen elämästä kronologisesti etenevä kerronta ja sitten kirjailijan itsereflektio, jotka toki kuitenkin liittyvät toisiinsa. Toiset ehkä kiinnittyvät tällaisen ratkaisun avulla paremmin tarinaan, mutta toisia, kuten minua, se etäännytti. Tuntuu vähän hullunkuriselta sanoa, että reflektiivinen ote oli kyllä kiinnostavaa, mutta samaan aikaan ei ollut.
 
Luulen, että olisin kiinnittynyt tarinaan paremmin, jos minulla olisi samankaltaisia kokemuksia kuin de Viganilla. No, toisaalta minulla onkin, mutta jos olisi vielä enemmän ja syvemmin, niin olisin osannut samastua paremmin. Toivoakseni minulla on kuitenkin empatiakykyä, joka kiinnitti minut romaaniin ainakin jollain tasolla. Eihän samastuminen ole mikään edellytys kirjasta pitämiselle, mutta joskus se vie kirjan ihan uudelle tasolle. Yötä ei voi vastustaa tuntuu vain niin hirveän henkilökohtaiselta romaanilta, etten oikein tiedä miten siihen suhtautuisin. Kirjailijalle itselleen se on varmasti ollut hyvin tärkeä.
 

––
 
Delpine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa
(Rien ne s'oppose à la nuit, 2011)
Suom. Kira Poutanen
WSOY 2013, 318 s.

15.9.2015

The Man Booker Prize 2015: lyhytlista

 
 
Man Bookerin lyhytlista on juuri julkaistu! Pitkälistan löydät täältä. Mitäs mietteitä seuraavat kuusi ehdokasta herättävät?







Huomaa, että lyhytlistalle on valittu aika erilaisia teoksia. Esimerkiksi perheteemaisista kirjoista on päässyt vain yksi, Tylerin A Spool of Blue Thread, mukaan. Obioman ja Sahotan kirjat eivät tulleet yllätyksenä, sillä käsitelläänhän niissä sen verran eri kulttuureja, nigerialaista ja intialaista. McCarthyn Satin Island oli minulle jossain määrin pieni yllätys, sillä se vaikuttaa niin erikoiselta ja kokeilevalta romaanilta muihin verrattuna, mutta ehkä se olikin juuri se valintaperuste. Kaksi kirjailijaa tulee Yhdysvalloista, kaksi Isosta-Britanniasta, yksi Jamaikalta ja yksi Nigeriasta.
 
Uskaltaisiko tässä alkaa jo povata voittajaa (joka paljastetaan 13. lokakuuta)? Yanagiharan A Little Life on kerännyt ihan kamalasti kehuja ja se lienee ennakkosuosikki, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Mitäs te veikkaatte, ihan mututuntuman perusteella?

13.9.2015

The Man Booker Prize 2015: pitkälista

 
Kuten aiemmin tänään kirjoitin, alan tuoda blogiini kiinnostavia kirjallisuuspalkintoja, niiden ehdokaslistoja ja voittajia löytääkseni lisää kiinnostavaa kirjallisuutta. Aina vain mukavampaa, jos näistä on iloa muillekin! Lisää infoa ja valitsemani kymmenen palkintoa löydät täältä. Tänään on vuorossa tämänvuotisen The Man Booker Prizen pitkälista, joka julkaistiin heinäkuun lopulla. Lyhytlista on vuorossa jo ensi tiistaina ja voittaja julkistetaan 13. lokakuuta.
 
Man Bookerin pitkälista teki minuun vaikutuksen kun se julkaistiin – niin monta niin kiinnostavalta vaikuttavaa kirjaa! Vain kaksi kirjailijaa olivat minulle entuudestaan, mutta vain nimeltään, tuttuja: Marilynne Robinson ja Anne Tyler. Lista vaikuttaa myös varsin monipuoliselta kirjailijoiden alkuperän ja kirjojen teemojen osalta. No, toki joukossa on melko monta amerikkalaista, kilpailu kun on nykyään avoin kaikille englannin kielellä kirjoitetuille ja Isossa-Britanniassa julkaistuille kirjoille.
 
Ehdokkaat kiinnostavuusjärjestyksessä:


Hanya Yanagihara: A Little Life
 

A Little Life on amerikkalaisen Hanya Yanagiharan toinen romaani. Se kiinnostaa minua ehdottomasti eniten koko pitkälistalta ja laitoinkin sen jo itselleni tilaukseen. Yli 700-sivuinen tiiliskivi seuraa neljän ystävyksen elämää 2000-luvun New Yorkissa. Kirjan luvataan olevan rankka ja koskettava. En oikeasti malta odottaa tätä.


Marilynne Robinson: Lila
 
Marilynne Robinsonin Lila on viimeinen osa kirjailijan Gilead-trilogiasta (avausosa Gilead voitti vuoden 2005 Pulitzerin). Ehkä osat toimivat itsenäisestikin, kun kolmas osa on päässyt listalle? Robinsonin kirjat, etenkin Gilead-trilogia, ovat kiinnostaneet minua jo pidemmän aikaa, mutta trilogia tulee tietenkin lukea järjestyksessä. Trilogia seuraa tiettyjen Gileadin kaupungissa asuvien ihmisten elämää.


Laila Lalami: The Moor's Account
 

Kirja kertoo fiktiivisesti ensimmäisen Amerikkaan tuodun mustan henkilön kokemuksista uudella mantereella. Pidän historiallisista romaaneista eikä tämä tunnu poikkeukselta.


Anne Enright: The Green Road
 

Irlantilainen Anne Enright on voittanut aiemmin jo yhden Man Booker -palkinnon. Perheteemaan keskittyvä romaani, jossa seurataan Madiganin perheenjäsenten elämää kolmen vuosikymmenen ajan kolmessa eri maanosassa.


Bill Clegg: Did You Ever Have a Family
 

Esikoisromaani perheen menettämisestä ja toivon heräämisestä. Tarinaltaan kirja ei vaikuta mitenkään kovin erikoiselta, mutta jokin tässä kuitenkin vetää koko ajan yhä enemmän ja enemmän puoleensa. Ehkä se on tuo kammottavan kaunis kansikuva.


Anne Tyler: A Spool of Blue Thread
 
Tuottelias ja palkittu kirjailija, jonka olen aina mieltänyt vähän sellaiseksi vanhemmille naisille suunnattujen viihderomaanien kirjoittajaksi, mutta perehdyttyäni vähän huomasin olleeni kaikki nämä vuodet väärässä. Listan kolmas perheeseen ja perhesuhteisiin liittyvä romaani, se on ilmeisesti suosittu teema. Olen melko kiinnostunut.


Andrew O'Hagan: The Illuminations
 
En ole ihan varma mistä tämä kirja kertoo. Tarinassa on vanha nainen, joka tuli nuorena tunnetuksi valokuvaajana ja hänen lapsenlapsensa, joka käy sotaa Afganistanissa. Lopulta he kohtaavat. Kirja vaikuttaa jollain tavalla maagiselta ja salaperäiseltä, en oikein saa siitä otetta.


Anna Smaill: The Chimes
 
Yllätysvalinta listalle, sillä The Chimesin piti alunperin olla young adult -kirja ja sellaisia elementtejä siinä ilmeisesti onkin. Dystooppinen romaani, jossa musiikilla on suuri rooli. Vaikuttaa melko kiehtovalta, erilaiselta.


Chigozie Obioma: The Fishermen
 
Nuori nigerialainen kirjailija kertoo kirjassaan 1990-luvun puolivälin lapsuudesta Nigeriassa. Käsittääkseni tarinassa realismi kohtaa jollain tavalla myyttisyyden. Semisti kiinnostavaa.


Marlon James: A Brief History of Seven Killings
 
Tarina Jamaikasta ja sen politiikasta 1970-luvulta 1990-luvulle, jossa kaikki jollain tapaa kietoutuvat Bob Marleyn surmaamisyritykseen vuonna 1976. Aluksi en ollut kiinnostunut tästä ollenkaan, mutta ehkä uskaltaisinkin lukea tämän jos vastaan tulisi.


Sunjeev Sahota: The Year of the Runaways
 
Tarina nuorista Intiasta Britanniaan tulleista miehistä etsimässä elämäänsä uudessa maassa. Tarina vuorottelee nykyisyyden ja menneisyyden, Ison-Britannian ja Intian välillä. Tämä kiinnostaa minua vain hieman.


Anuradha Roy: Sleeping on Jupiter
 
Kertojana on Intiasta kotoisin oleva nainen, jonka lapsuus on ollut traumaattinen. Hän on tullut takaisin kotimaahansa etsimään vastauksia menneisyytensä kysymyksiin. Ja paljon muuta. Kirjan asetelma vaikuttaa sekavalta, se sekoittuu mielessäni koko ajan Sahotan romaaniin.


Tom McCarthy: Satin Island

Taatusti kokeilevin listan kirjoista. Kirja on ilmeisesti rakennettu antropologisen tutkimuksen muotoon. Runsaasti filosofointia, ei varsinaista juonta, ei minun juttuni.

––

Eli kolmetoista pitkälistalaista, joista osa pääsee ylihuomenna julkaistavalle lyhytlistalle taistelemaan Booker-palkinnosta. Sanoisin, että ainakin kahdeksan ensimmäistä lukisin, jos kirjat olisivat tässä edessäni ja loput viisi jättäisin odottamaan tulevaisuuteen jos lukisin ollenkaan. Mitkä kirjoista kiinnostavat sinua kaikkein eniten? Oletko jo lukenut niistä jotain? Veikkauksia lyhytlistalle pääsevistä? Minä en uskalla veikata mitään ja vaikeaahan se toki on, kun en ole vielä lukenut yhtäkään pitkälistalaista. A Little Lifea tietysti toivoisin, sillä se on näistä minua kaikkein eniten kiinnostavin kirja.

Palaan tiistaina lyhytlistan kanssa, jännittävää!

Seurannassa kirjallisuuspalkinnot

 
Olen viettänyt viime viikot Man Booker -huumassa. Olen tutkinut tämänvuotista pitkälistaa, lukenut ja kuunnellut arvioita ehdokkaista ja miettinyt, mitkä niistä haluaisin itse lukea. Yhden vahvan voittajaehdokkaan sitten lopulta hankinkin omakseni.
 
Huumassani tulin ajatelleeksi, että miksen kirjaisi kiinnostavia kirjallisuuspalkintoja, niiden jokavuotisia ehdokaslistoja ja lopulta voittajia blogiini. Olen alkanut lukea yhä enenevissä määrin englanniksi ja olen kotimaisten uutuuksien lisäksi hyvin kiinnostunut mitä julkaistaan muualla maailmassa. Saan vinkkejä uusista ulkomaisista kirjoista pääasiassa kirjallisuusaiheisilta sivustoilta ja BookTubesta, mutta koska julkaistavien nimikkeiden määrä on hyvin suuri, jotain kiinnostavaa menee aina ohi. Kirjallisuuspalkintojen ehdokaslistat täyttävät tuon aukon ainakin jossain määrin, niistä löytyy yleensä aina edes yksi kiinnostava kirja, joka on aiemmin mennyt minulta ohi.
 
En kuitenkaan väitä, että kirjallisuuspalkintojen ehdokkaat ja voittajat olisivat tae hyvästä kirjallisuudesta, eivät tietenkään, sillä minusta kirja on aina hyvin yksilöllinen kokemus. Mutta sepä tekeekin ehdokaslistoista ja voittajista niin mielenkiintoisia. On kiinnostavaa, minkälaisia valintoja palkintoraadit tekevät vuoden parhaimmiksi ja lopulta siksi parhaimmaksi kirjaksi ja miten kirjojen lukijat noihin valintoihin suhtautuvat.
 
Kirjallisuuspalkintoihin liittyvillä teksteilläni on siis vain tarkoitus löytää kiinnostavaa uutta kirjallisuutta, ei korostaa sitä, että nämä ovat nyt ne vuoden absoluuttisesti parhaimmat kirjat. Eteen tulee varmasti paljon sellaisia tilanteita, etten ole edes lukenut mitään julkaistavalta ehdokaslistalta enkä ehkä vuosiin tai jopa koskaan luekaan.
 
Kiinnostavimmat kirjallisuuspalkinnot, joita alan blogissanikin seurata, olen valinnut puhtaasti omien mielenkiinnonkohteideni ja mieltymysteni mukaan. Luen pääasiassa eurooppalaista ja amerikkalaista kirjallisuutta, joten valitsemani kirjallisuuspalkinnot tulevat näiltä kahdelta alueelta. Toki sekin, etten lue sujuvasti muilla kielillä kuin suomeksi ja englanniksi vaikuttaa asiaan.
 
Seuraava kymmenikkö pääsee tarkasteluni kohteeksi nyt ja tulevaisuudessa:
 
The Man Booker Prize – 1969
Tunnettu kirjallisuuspalkinto englannin kielellä ja Isossa-Britanniassa julkaistuille kirjoille. Pitkälista heinäkuussa, lyhytlista syyskuussa.
 
National Book Award for Fiction – 1950
Amerikkalainen palkinto amerikkalaiselle romaanille. Pitkälista syyskuussa, lyhytlista lokakuussa. 
 
Finlandia-palkinto – 1984
Suomen Kirjasäätiön jakama palkinto suomalaiselle romaanille riippumatta kirjailijan kansallisuudesta. Ehdokkaat ja voittaja marraskuussa.
 
International IMPAC Dublin Literary Award – 1996
Dublinilainen, englanninkieliselle tai englanniksi käännetylle kirjallisuudelle perustettu kirjallisuuspalkinto, jonka pitkälistalle ehdottavat kirjoja julkiset kirjastot. Pitkälista marraskuussa, lyhytlista seuraavan vuoden huhtikuussa.
 
Costa Book Award – 1971
Ehtona ehdokasromaanille ovat englannin kieli sekä kirjailijan Ison-Britannian tai Irlannin kansalaisuus. Viisi kategoriaa: romaani, esikoisromaani, lastenkirja, runous ja elämäkerta, joiden voittajista yksi valitaan vuoden parhaimmaksi kirjaksi tammikuussa. Lyhytlistat marraskuussa, kategorioiden voittajat seuraavana tammikuuna.
 
Baileys Women's Prize for Fiction – 1996
Naiskirjailijoiden kirjallisuuspalkinto, jonka ehtona on, että romaani on julkaistu englannin kielellä Isossa-Britanniassa. Pitkälista maaliskuussa, lyhytlista huhtikuussa.
 
Pulitzer Prize for Fiction – 1917
Tunnettu amerikkalainen palkinto amerikkalaiselle fiktiiviselle romaanille. Voittaja ja finalistit huhtikuussa.
 
Dylan Thomas Prize – 2006
Brittiläinen palkinto alle 39-vuotiaille englanniksi julkaisseille kirjailijoille. Kilpailu on avoin monille kirjallisuudenlajeille. Pitkä- ja lyhytlistat keväällä.
 
Walter Scott Prize – 2010
Palkinto historialliselle fiktiolle, joka on julkaistu englanniksi Isossa-Britanniassa, Irlannissa tai Kansainyhteisön maassa. Pitkä- ja lyhytlistat keväällä.
 
PEN/Faulkner Award for Fiction – 1981
Amerikkalainen palkinto amerikkalaiselle fiktiiviselle romaanille. Finalistit keväällä.
 
Blogini kautta aion seurata kyseistä kymmenikköä lähinnä pitkä- ja lyhytlistojen kautta sekä tietenkin mainita voittajat sitä mukaa kuin listoja ja voittajia paljastetaan. Tällä hetkellä on meneillään The Man Booker Prizen pitkälista, josta lisää jo tänään tai viimeistään huomenna – lyhytlista kun julkaistaan jo tiistaina! Pitkälistalla onkin monta minua kiinnostavaa romaania.
 
Sepä siitä infosta, että miksi blogissani alkaa ajoittain vilistä kirjallisuuspalkintoihin liittyviä listoja! Seuraatteko te kirjallisuuspalkintojen ehdokasasetteluja vai eikö voisi vähempää kiinnostaa? Mitä mieltä yleensä olette kirjallisuuspalkinnoista? Ovatko ne ainoastaan keino lisätä kirjamyyntiä, arvottavatko ne kirjoja vai jotain muuta (positiivista)?

10.9.2015

Judy Blume: In the Unlikely Event


Judy Blume on tunnettu yhdysvaltalainen kirjailija, joka on kirjoittanut jo melkein kolmekymmentä kirjaa niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin. Hänen kirjojaan on myös käännetty kymmenille kielille, suomeksikin. Blume ei kuitenkaan ollut itselleni entuudestaan tuttu kirjailija, mutta kiinnostuin hänen uudesta romaanistaan In the Unlikely Event huomatessani sen saavan keväällä ja kesällä paljon mainintoja ulkomaisilla kirjallisuussivustoilla (varmaan osittain siksi, että Blume julkaisi uuden aikuisten romaanin yli viiteentoista vuoteen). Ja miten hyvä kirja tämä uutuus onkaan!
 
Romaani alkaa vuodesta 1987, kun Miri Ammerman aikoo palata kotikaupunkiinsa New Jerseyn Elizabethiin osallistuakseen elämänsä kamalimman vuoden tapahtumiin liittyvään muistotilaisuuteen. 1950-luvun alussa, kun Miri oli 15-vuotias, kolme lentokonetta putosi vain muutaman kuukauden sisällä hänen kotikaupunkiinsa surmaten useita niin koneiden kyydissä kuin maanpinnallakin olleita. Olivatko asialla avaruusolennot, hallituksen salaliitto vai peräti kommunistit? In the Unlikely Event tarkastelee noita tapahtumia ja niiden vaikutuksia kaupungin asukkaisiin samalla kun elämä kulkee väistämättä eteenpäin: Miri rakastuu ensimmäistä kertaa elämässään ja hänen ystävyys- ja perhesuhteensa muuttavat muotoaan. Ääneen pääsevät myös lukuisat muut Elizabethin asukkaat, tutut kuin tuntemattomatkin.
 
In the Unlikely Eventin tapahtumat ovat oikeaa historiaa. Blume on itse kasvanut Elizabethin kaupungissa ja ollut teini-ikäinen, kun nuo kolme lentokonetta putosivat Elizabethiin vain kolmen kuukauden sisällä 1950-luvun alussa. Voin hyvin kuvitella, miten monet Mirin ja muiden hahmojen kokemat tunteet, ajatukset ja reaktiot ovat Blumelle varmasti hyvin omakohtaisia ja todellisia – se välittyy kirjasta harvinaisen hyvin. Blume maalailee hienosti myös 1950-lukulaista kuvaa niin vielä uuden ja jännittävän lentomatkustamisen, kommunistisen uhan kuin ihan arkipäiväistenkin asioiden, kuten tietynlaisten vaatteiden, ajan musiikin ja kirjallisuuden sekä tuotemerkkien osalta.
 
Romaanin päähenkilö on Miri, mutta kirjassa on lukuisia ja taas lukuisia muitakin kertojia. Luvut ovat lyhyitä ja näkökulma vaihtelee tiuhaan eri henkilöiden kesken. Aluksi se tuntui varsin sekavalta ja mietin jo piirtäväni kartan eri henkilöistä ja heidän välisistä suhteistaan. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin muistaa heidän tarinansa ja karttasuunnitelmani kävi tarpeettomaksi. Monet kirjan henkilöt ovat kuitenkin läheisesti sidoksissa toisiinsa, mikä helpotti muistamista, ja lopulta rakastuin kirjassa juuri sen henkilögallerian laajuuteen.
 
Oikeastaan ainoa huono asia kirjassa on sen loppu. Se on aika ennalta-arvattava ja tavallinen, vähän tylsä. Minusta sopiva lopetus kirjalle olisi ehkä ollut tasan muistotilaisuuden loppu. Onneksi kirjan viimeiset sivut menevät kuitenkin nopeasti. Kokonaisuudessaankin kirja on nopeasti luettavissa tai sitten omalla kohdallani yleensä varsin hidasta lukunopeuttani nostatti merkittävästi kirjan large print -versio, jossa on siis tavallista suurempi fontti. Silmäni väsyvät helposti lukiessa, luultavasti lisääntyneestä hajataitosta johtuen (pitäisi käydä uusimassa silmälasit), mutta isoa fonttia oli paljon miellyttävämpi lukea. Olikin vähän kauhistus aloittaa uusi kirja, jossa on ihan tavallisen kokoinen fontti, sillä tuntui, etten nähnyt mitään!
 
Oletteko te koskaan lukeneet Judy Blumen (aikuisten) kirjoja? Ajattelin kokeilla joskus jotain toistakin hänen kirjaansa, mutta en tiedä vielä mitä. Ehkä Kesäsiskot?

––
 
Judy Blume: In the Unlikely Event
Random House 2015, 592 s.

6.9.2015

Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan


Ruotsalaisen Anna Lihammerin esikoisromaani Kun pimeys peittää maan oli minusta syksyn kiinnostavimmalta vaikuttava dekkari ja pääsi mukaan myös kiehtovimmista syksyn uutuuskirjoista koostamalleni listalle. Siihen oli kaksi syytä: historia ja yliopistomaailma.
 
Kun pimeys peittää maan sijoittuu vuoden 1934 Ruotsiin. Natsit ovat nousseet valtaan Saksassa ja siellä sekä monissa muissa länsimaissa eugeniikkaa on alettu harjoittaa ihan yleisesti. Ruotsissakin paljon keskustelua puolesta ja vastaan herättänyt sterilisaatiolaki saadaan vihdoin läpi. Samaan aikaan Uppsalan yliopiston Anatomian instituutin kellarista löydetään tutkija Gustaf Eklund raa'asti murhattuna. Hänen kalloonsa on porattu reiät ohimoiden kohdalle ja sen jälkeen hukutettu ruumisaltaaseen, opetuskäytössä olevien muiden ruumiiden sekaan. Vaikuttaisi myös siltä, että mies on kuollut vasta hukkuessaan.
 
Uppsalan poliisit eivät rohkene tarttua tapaukseen, joten Tukholmasta hälytetään apuun komea, mutta koppavan oloinen komisario Carl Hell apunaan poliisisisar Maria Gustavsson, joka ei ole koskaan aiemmin päässyt osallistumaan oikean rikoksen selvittelyyn. Poliisisisarten tehtävänä on lähinnä auttaa naisia ja lapsia, olivatpa he tekijöitä tai uhreja. Alkuun suhteellisen selvältä vaikuttanut rikos muuttuu kuitenkin varsin monimutkaiseksi eikä uusilta uhreilta vältytä. Kuka on julmien murhien takana ja miksi?
 
Kun pimeys peittää maan on jouhevasti etenevä dekkari, jossa vaihtoehtoja murhaajaksi riittää. Ja tietysti arvasin väärin. Kirjassa ei seurata ainoastaan komisario Hellin ja poliisisisar Gustavssonin tekemisiä, vaan toisen näkökulman tapahtumiin antavat Saksasta Ruotsiin tulleet Meulerin pariskunta ja heidän lähipiirinsä. Dekkareissa minua on usein tuskastuttanut tyhmät, epäuskottavasti käyttäytyvät henkilöhahmot, mutta tässä kirjassa ei ole sitä ongelmaa, vaikka ehkä komisario Hell onkin hieman kärjistetty. Poliisisisar Gustavssonin hahmo taas on hirveän piristävä, aikakauteen istuva ja voimakas nainen. Muistakin hahmoista pidin.
 
Kirja käsittelee painavia teemoja, kuten eugeniikkaa, rakkaudesta tehtyjä tekoja sekä sitä, kenellä on oikeus päättää oikeasta ja väärästä, elämästä ja kuolemasta. Teemat yhdistettynä 1930-lukuun tekee kirjasta mielenkiintoisen katsauksen ajan politiikkaan. Tuntuu hullulta, miten Ruotsissa ja myös Suomessa pakkosterilisaatiolaki oli voimassa vielä 1970-luvulle asti. Siitä ei ole kauan.
 
Kun pimeys peittää maan ei jättänyt minuun kovin voimakasta vaikutusta, mutta pidin kuitenkin sen lukemisesta. Lukemieni dekkareiden (joita ei nyt kovin paljoa ole) joukossa se on kärkikastia. Suosittelen älyllisten, mutta silti helposti viihdyttävien dekkareiden ystäville.
 

––
 
Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan (Medan mörkret faller, 2014)
Suom. Ulla Lempinen
Atena 2015, 332 s.

3.9.2015

Leena Krohn: Tainaron : Postia toisesta kaupungista


Luin toukokuussa Leena Krohnin romaanin Hotel Sapiens ja olen siitä lähtien janonnut lisää. Krohnin tunnetuin romaani lienee Tainaron : Postia toisesta kaupungista, olihan se vuoden 1985 Finlandia-palkintoehdokkaana ja julkaistu myös Yhdysvalloissa asti. Ajattelin siis Tainaronin olevan oiva valinta seuraavaksi Krohnin kirjakseni.
 
Tainaron on erikoinen romaani. Se koostuu kolmestakymmenestä kirjeestä, joiden kirjoittajasta emme tiedä paljoa, mutta vielä vähemmän tiedämme kirjeiden vastaanottajasta. Kirjeiden kirjoittaja on muuttanut asumaan jatkuvassa muutostilassa olevaan Tainaronin kaupunkiin, jonka asukkaat ovat jotain hyönteisten ja ihmisten väliltä. Ulkomuodoltaan, metamorfooseiltaan ja tietyiltä käyttäytymismalleiltaan he ovat prikulleen kuin hyönteisiä, mutta monilta osin he kuitenkin käyttäytyvät kuin ihmiset, käyvät ostoksilla ja ilmentävät tunteitaan, sekä pystyvät kommunikoimaan kirjoittajan kanssa.
 
Kirjoittaja ei kuitenkaan muista miksi on kaupunkiin saapunut ja mitä hän siellä tekee. Sekään ei ole varmaa, onko kirjoittaja itse ihminen ja kumpaa sukupuolta hän on, mutta tietyistä viitteistä päätellen otaksuisin hänen olevan ihmislajiin kuuluva nainen. Kirjeiden vastaanottajasta ei kerrota muuta kuin että hän on kirjoittajalle hyvin läheinen ja rakas, mutta hän ei koskaan vastaa kirjeisiin. Kirjeet käsittelevät kirjoittajan arkipäiviä Tainaronin kaduilla, koti-ikävää ja kaupungin erikoisia asukkaita ja tapoja. Kirjoittaja tapaa mitä kummallisimpia olentoja, kuten vanhan, kaikkien jo unohtaman Ruhtinaan, itkevän Kuningattaren, muistojan keräävän Outojen holhoojan sekä loputtomasti katuja, taloja, kaikkea mittaavan Kaupunginmittarin.
 
Niin, Tainaron on varsin erikoinen romaani. Se ei ole vaikea, mutta herättää runsaasti pohdittavaa. Luettuani viimeisenkin kirjan kirjeen jäin vain miettimään, että mikä Tainaron lopulta oli, mitä kirjoittaja siellä teki ja miksei hänen kirjeisiinsä vastattu. Niin paljon avoimia kysymyksiä, mutta liian vähän vihjeitä niiden ratkomiseksi. Toisaalta kysymysten avoimeksi jääminen ei häirinnyt minua ollenkaan, sillä siihen oikeastaan liittyykin osa Tainaronin viehätyksestä – siihen ja tuohon kummalliseen hyönteisten kaupunkiin.
 
Tainaron on allegoria vähintään niin monelle asialle kuin on allegorisuuden pohtijoitakin. Mitään yhtä tiettyä vastausta ei varmaan ole. Itse näin Tainaronin enimmäkseen vertauskuvana vieraalle kulttuurille ja muutokselle. Sikäli teos on siis ajankohtaisempi kuin koskaan. Minuun teki myös vaikutuksen se, miten Krohn kuvaa kirjeiden kirjoittajan potemaa koti-ikävää sekä vierauden ja samalla uteliaisuuden tunteita. Tainaronin kerronta on Hotel Sapiensistakin tuttua Krohnia – löysin paljon yhtäläisyyksiä niin lyhyistä, mutta tarkoista, että yksinkertaisista sekä runollisistakin lauseista. Krohnin teksteissä tuntuu vain olevan sitä jotain, mitä ei voi oikein selittää. Hänellä on ihan omanlaisensa tyyli kirjoittaa.
 
Jos pidät enimmäkseen suoraviivaisista ja selkeän juonellisista tarinoista, sellaista Tainaronista ei löydä. Tainaronissa ei oikeastaan ole mitään juonta. Se koostuu yksittäisistä hetkistä ja tapahtumista sekä niiden herättämistä tunteista kirjoittajan elämässä vieraassa kaupungissa. Mutta toivoakseni kirja kuitenkin herättää sen lukijoissa paljon ajatuksia, nykyhetkestä erityisesti.
 
Muissa blogeissa: Kirjanurkkaus, Morren maailma, P. S. Rakastan kirjoja, Kirjakaapin kummitus, Opus eka, Lumiomena ja Matkalla Mikä-Mikä-Maahan.
 
––
 
Leena Krohn: Tainaron : Postia toisesta kaupungista
Teos 2006 (alkup. 1985), 138 s.