Katja Kettu: Yöperhonen


Minä olen Valkoisen Jumalan tytär ja minua ette kiinni saa. Hiihdän Neitotunturin laitaa henkeni edestä, ja lapseni hengen. Ajohurtat louskuttavat alhaalla kurussa, takaa-ajajien huudot kaikuvat:
– Huora hiihtää! Se yrittää Ryssiin pakoon!

 
Petsamo 1937. 15-vuotias Irga on rakastunut kommunismia akiteeraavaan Suenhampaaseen. Ohranjyvä alkaa itää, Irgan sisällä kasvaa uusi elämä. Tyttö päättää hiihtää Neuvostojen maahan rakkaansa luokse. Rajan toisella puolella Irgaa syytetäänkin Neuvosto-Venäjän vakoilusta ja vastavallankumouksen lietsomisesta. Hänet kuljetetaan kaivostyöhön keskittyneelle Vorkutan leirille pohjoisen ikiroutaan. Olot ovat hirvittävät.
 
Marinmaa, Lavran kylä 2015. Suomalainen Verna matkustaa Lavran kylään tunnistamaan isänsä ruumiin. Isä on lähtenyt Venäjälle ottamaan selvää äitinsä kohtalosta ja kuollut mystisissä olosuhteissa, suussaan yöperhonen, motyljok. Verna tapaa vanhan naisen nimeltä Elena Mihailovna, joka on viimeisiä Vernan isän elossa nähneitä henkilöitä, ja yrittää selvittää, mitä isälle oikein tapahtui. Elena kuitenkin vaikenee, koko kylä vaikenee. Se ei pidä utelemisesta, vanhojen kaivelemisesta. Mitä kylässä on oikein meneillään?
 
Katja Ketun Yöperhonen on syksyn kirjatapaus. Ketun aiempi romaani, kehuttu ja palkittu Kätilö oli itselleni huikea lukukokemus, se on ehdottomia suosikkejani kotimaisen kirjallisuuden joukosta. Hyvin samankaltaisiin tunnelmiin vie myös Yöperhonen. Se on tunnistettavaa Kettua aiheensa, kerrontatyylinsä ja kielensä vuoksi, mutta se ei kuitenkaan ole toinen Kätilö. Tällä kertaa Kettu vie lukijansa Neuvostoliittoon ja Venäjälle, kahteen eri aikaan ja kahteen eri maisemaan. On nuori Irga ankeaakin ankeammalla vankileirillä taistelemassa hengestään ja Verna nykypäivän marilaisessa kylässä selvittämässä isänsä kohtaloa. Kahden suomalaisen, mutta eri ajan naisen välille rakentuu side. Yöperhonen on hyvin universaali, mutta samalla kovin intiimi romaani ystävyydestä, rakkaudesta ja ennen kaikkea ihmisyydestä. Se jännittää ja ahdistaa, ilahduttaa ja pakahduttaa.
 
Yöperhosen tapahtumat ja henkilöhahmot ovat äärimmäisen mielenkiintoisia ja jännitteisiä. Romaanin lyhyet luvut etenevät kuin itsestään, niitä on ihan ahmittava. Tarinan tasolla Yöperhonen on minusta vetävämpi kuin Kätilö, sillä se on selkeämpi ja juonivetoisempi, ehkä helpommin lähestyttäväkin. Jos romaanissa on kaksi eri aikatasoa, minua usein huolestuttaa se, etten pääse toisen aikatason tarinaan yhtä hyvin mukaan kuin toisen – usein menneisyyteen sijoittuvan tarinan taso vetää minua puoleensa paljon kovemmin kuin uudempaan aikaan sijoittuva. Yöperhosessa ei kuitenkaan ollut sitä ongelmaa, molemmat ajat ja niiden tapahtumat veivät minut mennessään. Irgan aika Vorkutassa on järkyttävän kiinnostavaa luettavaa, samoin se, mikä hänen kohtalonsa mahtaa olla. Nykyajassa taas kaiken yllä leijuva mysteerisyys, Vernan isän kohtalo ja Lavran kylän oudot tapahtumat saavat ihan karvat pystyyn. Missään vaiheessa Yöperhonen ei siis tylsistyttänyt tai kyllästyttänyt.
 
Yöperhosessa on mukana ripaus maagista realismia, sellaisia asioita, joihin ei löydy järjellistä selitystä. Marilaisten luontosuhde ja mytologia selittävät jotain, mutta eivät kaikkea. Lisää mystisyyttä jo valmiiksi osin varsin mystisiin tapahtumiin tuo kirjan loppupuolella alkavat luvut, joiden päähenkilönä esiintyy Vova. Lukijalle tosin aukeaa pian kuka tämä henkilö oikein on.
 
Yöperhosesta ei voi puhua mainitsematta Ketun omanlaista, Kätilöstäkin tuttua kirjoitustyyliä. Joitakin se tuntuu ällöttävän, toisia vieraannuttavan, toisia ihastuttavan. Minua se ihastutti jo Kätilössä. Kieli on rouhevaa, ehkä paikoitellen rumaakin, mutta ennen kaikkea todella intensiivistä ja rikasta. Kieli on se juttu, joka nostaa Ketun kirjat ihan uudelle tasolle ja tuo hänen tarinoihinsa syvyyttä. Yöperhosessa kieli ja sen yhteydet päähenkilöiden omiin kulttuureihin ja identiteetteihin yhdistyvät oivaltavalla tavalla. 

Enempää ylistyssanoja en enää löydä. Enkä löydä kritisoitavaakaan. Toteanpa enää vain, että Kätilöön rakastuneille Yöperhonen on pakollista luettavaa. Kahdella romaanillaan Kettu on vienyt ainakin minun sydämeni ihan kokonaan.
 
Muissa blogeissa: Kirjakirppu, Leena Lumi ja Lukutoukan kulttuuriblogi.

––
 
Katja Kettu: Yöperhonen
WSOY 2015, 326 s.

Tunnisteet: , , , , , , , , ,