29.8.2015

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

 

Karoliina Timosen toinen romaani Kesäinen illuusioni löytyi melko yllättäen ja tuoreeltaan sivukirjaston esittelypöydältä tässä kesän aikana. Mietin, että miksipä ei, sillä Timosen muutaman vuoden takainen esikoisromaani Aika mennyt palaa oli viihdyttävä lukukokemus ja ajattelin Kesäisen illuusioni olevan nimensä mukaisesti mukavaa, kesäistä luettavaa. Toisten kirjabloggaajien arviot ovat myös vahvistaneet tätä mielikuvaa.
 
Kesäinen illuusioni sijoittuu helteisen Saimaan saaristoon. Nelikymppinen Klarissa (sama Klarissa kuin esikoisromaanissa?) on vuokrannut kesän ajaksi mökkisaaren paetakseen umpikujassa olevaa avioliittoaan, miettiäkseen tulevaisuuttaan ja kirjoittaakseen uutta romaaniaan. Myös vastapäiseen saareen ilmaantuu omia suhteitaan pohtiva Klarissalle ennestään tuntematon mies, Olavi. Klarissa ja Olavi alkavat viettää yksinäistä aikaansa yhdessä illastaen ja keskustellen. Olavissa on jotain selittämätöntä viehätysvoimaa eikä Klarissa voi olla tuntematta vetoa häneen. Mutta kun miehen poika tulee saarelle ja Olavi alkaa käyttäytyä varsin kummallisesti, jopa uhkaavasti, Klarissa ei enää tiedä keneen voi luottaa ja mikä on totta.
 
Kesäinen illuusioni on pieni, väljästi taitettu romaani, jonka hotkaisee hetkessä. Minä vietin sen parissa kesän viimeisen lämpimän iltapäivän, sillä halusinhan lukea kirjan kun vielä oli kesäisen lämmintä (hellepäivää olisi saanut odotella ensi kesään saakka). Tarinan alkuasetelma on kiinnostava, vaikken oman elämäntilanteeni ja ikäni puolesta aivan osannutkaan samastua Klarissan asemaan. Tarinan luontokuvaukset ovat viehättäviä ja saavat kaipaamaan saariston rauhaan.
 
Mutta. En ymmärtänyt ollenkaan Klarissan sekoiluja! Saivatko pelkkä helle ja avioliitto-ongelmat hänet käyttäytymään kuin teini-ikäinen? Vai toimiko hän jonkin loitsun alaisena, kuin huumattuna? Kesäinen illuusioni nimittäin sisältää myös hieman maagisuutta, kuten Timosen esikoisromaanikin. Selkeimmin maagisuus tulee esille vasta tarinan loppupuolella, jolloin vasta pääsin kirjan kanssa vauhtiin. Ja sitten se jo loppuikin ja jätti minut hyvin hämmentyneeksi. Jos lopun ilottelu olisi hallinnut tarinaa jo paljon varhaisemmassa vaiheessa, olisin nauttinut siitä huomattavasti enemmän. Enkä halua uskoa, että Klarissa toimi kuten toimi omasta tahdostaan, sillä hänen muuten fiksu olemuksensa ja kypsyytensä on tarinassa varsin räikeästi ristiriidassa hänen käytöksensä kanssa. Olisin ehkä halunnut saada varmuuden tähän seikkaan, sillä lukeminen kävi paikoitellen melko kiusalliseksi.
 
Kesäisessä illuusiossa on siis puolensa ja puolensa. Vahvimmin siitä jäivät mieleeni kaunis luontokuvaus, kepeästi kulkeva kerronta, jännittävä loppu ja kiusallisuuden sekä hämmentyneisyyden tunteet.
 
Muissa blogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Kuuttaren lukupäiväkirja, Kirjakaapin kummitus, Sinisen linnan kirjasto, Kirsin Book Club, Nenä kirjassa, Mari A:n kirjablogi, Morren maailma, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjamuistikirja ja Mustikkakummun Anna.
 
––
 
Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY 2015, 165 s.

26.8.2015

Katja Kettu: Yöperhonen


Minä olen Valkoisen Jumalan tytär ja minua ette kiinni saa. Hiihdän Neitotunturin laitaa henkeni edestä, ja lapseni hengen. Ajohurtat louskuttavat alhaalla kurussa, takaa-ajajien huudot kaikuvat:
– Huora hiihtää! Se yrittää Ryssiin pakoon!

 
Petsamo 1937. 15-vuotias Irga on rakastunut kommunismia akiteeraavaan Suenhampaaseen. Ohranjyvä alkaa itää, Irgan sisällä kasvaa uusi elämä. Tyttö päättää hiihtää Neuvostojen maahan rakkaansa luokse. Rajan toisella puolella Irgaa syytetäänkin Neuvosto-Venäjän vakoilusta ja vastavallankumouksen lietsomisesta. Hänet kuljetetaan kaivostyöhön keskittyneelle Vorkutan leirille pohjoisen ikiroutaan. Olot ovat hirvittävät.
 
Marinmaa, Lavran kylä 2015. Suomalainen Verna matkustaa Lavran kylään tunnistamaan isänsä ruumiin. Isä on lähtenyt Venäjälle ottamaan selvää äitinsä kohtalosta ja kuollut mystisissä olosuhteissa, suussaan yöperhonen, motyljok. Verna tapaa vanhan naisen nimeltä Elena Mihailovna, joka on viimeisiä Vernan isän elossa nähneitä henkilöitä, ja yrittää selvittää, mitä isälle oikein tapahtui. Elena kuitenkin vaikenee, koko kylä vaikenee. Se ei pidä utelemisesta, vanhojen kaivelemisesta. Mitä kylässä on oikein meneillään?
 
Katja Ketun Yöperhonen on syksyn kirjatapaus. Ketun aiempi romaani, kehuttu ja palkittu Kätilö oli itselleni huikea lukukokemus, se on ehdottomia suosikkejani kotimaisen kirjallisuuden joukosta. Hyvin samankaltaisiin tunnelmiin vie myös Yöperhonen. Se on tunnistettavaa Kettua aiheensa, kerrontatyylinsä ja kielensä vuoksi, mutta se ei kuitenkaan ole toinen Kätilö. Tällä kertaa Kettu vie lukijansa Neuvostoliittoon ja Venäjälle, kahteen eri aikaan ja kahteen eri maisemaan. On nuori Irga ankeaakin ankeammalla vankileirillä taistelemassa hengestään ja Verna nykypäivän marilaisessa kylässä selvittämässä isänsä kohtaloa. Kahden suomalaisen, mutta eri ajan naisen välille rakentuu side. Yöperhonen on hyvin universaali, mutta samalla kovin intiimi romaani ystävyydestä, rakkaudesta ja ennen kaikkea ihmisyydestä. Se jännittää ja ahdistaa, ilahduttaa ja pakahduttaa.
 
Yöperhosen tapahtumat ja henkilöhahmot ovat äärimmäisen mielenkiintoisia ja jännitteisiä. Romaanin lyhyet luvut etenevät kuin itsestään, niitä on ihan ahmittava. Tarinan tasolla Yöperhonen on minusta vetävämpi kuin Kätilö, sillä se on selkeämpi ja juonivetoisempi, ehkä helpommin lähestyttäväkin. Jos romaanissa on kaksi eri aikatasoa, minua usein huolestuttaa se, etten pääse toisen aikatason tarinaan yhtä hyvin mukaan kuin toisen – usein menneisyyteen sijoittuvan tarinan taso vetää minua puoleensa paljon kovemmin kuin uudempaan aikaan sijoittuva. Yöperhosessa ei kuitenkaan ollut sitä ongelmaa, molemmat ajat ja niiden tapahtumat veivät minut mennessään. Irgan aika Vorkutassa on järkyttävän kiinnostavaa luettavaa, samoin se, mikä hänen kohtalonsa mahtaa olla. Nykyajassa taas kaiken yllä leijuva mysteerisyys, Vernan isän kohtalo ja Lavran kylän oudot tapahtumat saavat ihan karvat pystyyn. Missään vaiheessa Yöperhonen ei siis tylsistyttänyt tai kyllästyttänyt.
 
Yöperhosessa on mukana ripaus maagista realismia, sellaisia asioita, joihin ei löydy järjellistä selitystä. Marilaisten luontosuhde ja mytologia selittävät jotain, mutta eivät kaikkea. Lisää mystisyyttä jo valmiiksi osin varsin mystisiin tapahtumiin tuo kirjan loppupuolella alkavat luvut, joiden päähenkilönä esiintyy Vova. Lukijalle tosin aukeaa pian kuka tämä henkilö oikein on.
 
Yöperhosesta ei voi puhua mainitsematta Ketun omanlaista, Kätilöstäkin tuttua kirjoitustyyliä. Joitakin se tuntuu ällöttävän, toisia vieraannuttavan, toisia ihastuttavan. Minua se ihastutti jo Kätilössä. Kieli on rouhevaa, ehkä paikoitellen rumaakin, mutta ennen kaikkea todella intensiivistä ja rikasta. Kieli on se juttu, joka nostaa Ketun kirjat ihan uudelle tasolle ja tuo hänen tarinoihinsa syvyyttä. Yöperhosessa kieli ja sen yhteydet päähenkilöiden omiin kulttuureihin ja identiteetteihin yhdistyvät oivaltavalla tavalla. 

Enempää ylistyssanoja en enää löydä. Enkä löydä kritisoitavaakaan. Toteanpa enää vain, että Kätilöön rakastuneille Yöperhonen on pakollista luettavaa. Kahdella romaanillaan Kettu on vienyt ainakin minun sydämeni ihan kokonaan.
 

––
 
Katja Kettu: Yöperhonen
WSOY 2015, 326 s.

22.8.2015

Sarah Winman: A Year of Marvellous Ways


He stood by the bed and watched the rise and fall of Missy's breasts, the soft sound of her sleeping. She was lying on her back with both arms tucked under her head. He studied her face. Deep furrows tracked across her brow and he could have followed each one to the land of What Might Have Been. And he knew she knew it. Her self-consciousness was rasping. The way she moved her hair now, how her hand paused by her forehead when she frowned. She had a face that was born knowing. As if she had always known the story of her life and there would be few surprises. Beautiful still, and ever would be, but things had passed by now, and those lustrous dreams of youth had tarnished under a familiar low sky. He wondered if she really knew the end of her story. That there was no prince, just a damaged soldier with a hole insted of a heart. But I'll take care of you, if you'll let me, the soldier whispered.
 
On vuosi 1947. Marvellous Ways on 89-vuotias nainen, joka asuu yksin hiljaisessa poukamassa Cornwallissa. On oikeastaan asunut koko ikänsä. Marvellous viettää päivänsä istumalla joen rannalla ja tähystäen kaukoputkellaan. Hän tietää, että jotain on tulossa ja pian. Mitä se jotain on, sitä hän ei tiedä, mutta hän tunnistaa sen kyllä varmasti.
 
Samaan aikaan Francis Drake (ei se kuuluisa Francis Drake) palaa takaisin kotiin – tai mitä siitä on jäljellä – Ranskasta, jonne on jäänyt ajelehtimaan sodan jälkeen. Hän on saanut kuolleelta mieheltä tehtävän toimittaa kirje miehen isälle Englantiin. Lontoossa Drake kohtaa menneisyytensä ja järkytyksen, joka johdattaa hänet kohtalonomaisesti Marvellous Wayn poukamaan. Marvellous päättää auttaa nuorta miestä tämän ahdingossa.
 
Sarah Winmanin A Year of Marvellous Ways oli eniten odottamani kirja tänä kesänä. Syy lienee aika selvä: Winmanin esikoisromaani When God Was a Rabbit oli vuoden 2012 (onko siitä jo niin kauan?) kohokohtani ja siitä tuli myös yksi lempikirjoistani ikinä. Samana vuonna ilmestynyt suomennos Kani nimeltä jumala oli tykätty myös muissa kirjablogeissa. Jospa A Year of Marvellous Ways suomennettaisiin myös tulevaisuudessa.
 
Kirjailijan toisen romaanin lukeminen on aina vähän vaarallista, sillä sitä vertaa pakostakin esikoisromaaniin. Vielä pahempi paikka on jos esikoinen on ollut älyttömän hyvä. En siis osannut välttää vertaamista ja kerronkin heti alkuun, että A Year of Marvellous Ways ei ole minusta yhtä ihana kuin When God Was a Rabbit, vaikka kirjasta paljon pidinkin. On kuitenkin hyvä muistaa, että kirjat ovat varsin erilaiset.
 
Marvellous Wayn ja Francis Draken, tuon erikoisen ystävyyden, tarina on kaunista ja koskettavaa luettavaa. Molempien elämissä on sattunut ja tapahtunut, elämä on kolhinut molempia monin tavoin. Kirjan alku, ennen kuin Marvellous ja Drake tapaavat, on vetävä, samoin ne tarinan vaiheet, kun Marvellous avaa menneisyyttään, sitä miksi on yksin siellä missä on. Mutta joissakin kohdin kirja tuntuu vähän pitkältä, hieman tahmealta. Nekin vaiheet onneksi pelastaa osaksi Winmanin äärettömän kaunis ja runollinen kieli, jota hän käyttää runsaasti etenkin ympäröivän luonnon kuvaamiseen. Kirjan kauneus on yksi sen vahvimmista puolista. Lisäksi minua jäi mietittymään kirjan loppupuolella tarinaan astuvien henkilöiden tarpeellisuus. He jäävät sivurooliin verrattuna Marvelloukseen ja Drakeen, mutta juuri se tekikin minulle tunteen, että olisiko heitä edes tarvittu.
 
When God Was a Rabbitiin verrattuna A Year of Marvellous Ways on selkeästi hitaampi ja makusteltavampi kirja. Esikoisessa minua viehättivät erityisesti sen hassut henkilöhahmot ja koko ajan vetävä juoni, mutta tämä toinen kirja on hillitympi, riisutumpi ja omalla tavallaan nautittavampi. Oikea kirja kesäiltoihin. Molemmille on kuitenkin yhteistä mielenkiintoiset päähenkilöt ja ripaus maagista realismia.
 
Jos pidit Winmanin esikoisesta, kannattaa kokeilla tätäkin. Hiljaisina hetkinä.

––
 
Sarah Winman: A Year of Marvellous Ways
Tinder Press 2015, 312 s.

19.8.2015

Kesän kirjaostokset ja miten kävi kesäkirjalistan

Kesäni oli yhtä kirjojen juhlaa. Olin töissä vain alkukesän enkä tehnyt kesäopintoja (gradusta puhumattakaan), joten kirjoille ja lukemiselle on jäänyt aikaa enemmän kuin ehkä koskaan ennen, ainakaan opintojen aikana. Akkujen lataaminen onkin tullut tarpeeseen.
 
Mutta kesä jatkuu vielä. Vasta syyskuun alusta lähtien saa puhua syksystä. Koska en mitä luultavimmin tule enää ostamaan tälle kesälle uusia kirjoja, esittelen nyt mitä tulin ostaneeksi toukokuun ja tämän päivän välillä. Runsas vapaa-aika näkyy kirjaostoksissanikin, sillä normaalisti en osta lähellekään näin monta kirjaa näin lyhyen ajan sisällä.


Ensimmäisenä ovat vuorossa nettikirjakauppaostokseni, jotka tein toukokuussa: Mark Z. Danielewskin The Familiar : One Rainy Day in May ja Aki Ollikaisen Musta satu. Jälkimmäisen luin heti tuoreeltaan, mutta Danielewskin kirja on vielä lukematta.


Toinen nettikirjakauppatilaukseni heinäkuulta koostui Sarah Winmanin uudesta romaanista A Year of Marvellous Ways, jonka luin eilen loppuun, joten siitä lähipäivinä lisää (voin jo paljastaa, että kirja on äärettömän kaunis, muttei aivan vedä vertoja When God Was a Rabbitille), ja poikaystävälle tilatusta Ernest Clinen Armadasta. En ole lukenut hyllyssämme olevaa Ready Player Onea enkä tiedä, olisiko se ihan minun kirjani, joten en tiedä olisiko tämä uutuuskaan.


Sitten päästään Akateemisen alennusmyynteihin. Vierailin siellä pian alennusten alkaessa, mutta mukaani tarttuivat vain normaalihintainen Matthew Thomasin We Are Not Ourselves, josta en etukäteen tiennyt mitään, mutta jonka takakansi veti puoleensa, sekä alennuksessa ollut Karen Thompson Walkerin dystooppinen The Age of Miracles. Näitä en ole vielä lukenut.


Akateemisen alennusmyynnit houkuttelivat minua puoleensa toistamiseen, kun alennusprosentit olivat kivunneet jo seitsemäänkymmeneen. Nyt tärppäsi paremmin, sillä kotiutin sieltä peräti neljä alekirjaa: David Mitchellin The Bone Clocks, Richard Flanaganin The Narrow Road to the Deep North, Granta 2: Outo ja Maggie O'Farrellin Instructions for a Heatwave. Näidenkään pariin en ole vielä ehtinyt, vaikka ne kovasti houkuttelevatkin.
 
Ostin siis kymmenen kirjaa, joista puolet oli alennuslöytöjä. Tällä hetkellä näistä eniten kiinnostaisivat Danielewskin The Familiar : One Rainy Day in May, Thompson Walkerin The Age of Miracles ja O'Farrellin Instructions for a Heatwave, mutta monta muutakin kiehtovalta vaikuttavaa kirjaa jonottaa tällä hetkellä vuoroaan. Oletteko te lukeneet näistä jotain ja tykkäsittekö?
 
––

Ajattelin myös tehdä katsauksen kesäkuun alussa luomaani kesäkirjalistaan. Tarkoitukseni oli yrittää lukea tuolta listalta mahdollisimman monta kirjaa kesän aikana, mutta kuinkas kävikään? Listan kymmenestä kirjasta luin vain neljä kirjaa. No, eipä tuo lista mikään velvoittava ollutkaan, mutta olisi ollut kiva saada luettua edes pari kirjaa enemmän, etenkin niitä, jotka ovat pyörineet kirjahyllyssäni jo pidemmän aikaa.
 
Luetut kirjat olivat
 
Mark Z. Danielewski: House of Leaves
J. K. Rowling: Harry Potter and the Deathly Hallows
Margaret Atwood: Oryx and Crake
Sarah Winman: A Year of Marvellous Ways (bloggaus tulossa)
 
Kaikki neljä olivat listallani vähän eri syistä: House of Leaves oli kesken jäänyt ikuisuusprojektini, jonka lukeminen päätökseen oli lopulta hyvin palkitsevaa. Harry Potter and the Deathly Hallows päättää Harry Potter -sarjan, joten hyvä etten venyttänyt sen lukemisen enää pidempään. Oryx and Crake oli puolestaan kirja, jonka lukemista olin suunnitellut jo pitkään. A Year of Marvellous Ways taas oli hirveän kiinnostava uutuus.
 
Lukematta edelleen jäivät
 
Mark Z. Danielewski: The Familiar : One Rainy Day in May
Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani
Ulla-Lena Lundberg: Jää
Karl Ove Knausgård: Taisteluni I
George R. R. Martin: A Game of Thrones
Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö
 
Näistä minua jäi eniten harmittamaan Sisareni, rakkaani, Taisteluni I ja A Game of Thrones. Kaikki kolme ovat olleet lukulistallani jo kauan enkä tiedä miksen ihmeessä jo tartu niihin. Ehkä pelkään paksuja romaaneja, jollaisia kaksi noista ovat. Siispä syksyn kirjalistaa kokoamaan?

––

Palaan vielä kaikkiin kesäkuun jälkeen ja alkusyksystä luettuihin kirjoihin seuraavassa vuosineljänneskatsauksessa syys-lokakuun taitteessa. Toivottavasti syksystä tulee yhtä kirjaisa kuin kesäkin on ollut – jos ei määrältään niin ainakin laadultaan!

17.8.2015

Alan Bradley: Piiraan maku makea


Flavia de Luce on 11-vuotias pieni salapoliisi. No, ei oikea salapoliisi, mutta hänellä on pohjattoman uteliaisuutensa vuoksi taipumus laittaa nenänsä vähän joka paikkaan ja ajautua ratkomaan arvoituksia. Flavia on myös ikäänsä nähden loistava kemisti, jonka erityisalaa ovat eri myrkyt. Jokaisen äidin ja isän unelmatytär siis! Mutta Flavia viettää aikaansa runsaasti yksinään, sillä hänen isänsä istuu päivät pitkät työhuoneessaan tutkimassa postimerkkejä ja hänen kaksi isosiskoaan ovat oikeita kiusankappaleita. Flavian äiti on kuollut.
 
Eräänä päivänä de Lucen perheen asuttaman kartanon rappusilta löytyy kuollut lintu, jonka nokassa on vanha postimerkki, ja puutarhan kurkkupenkissä makaa kuollut mies. Onko kuolleella linnulla ja miehellä jotain tekemistä keskenään, oliko lintu varoitus? Miksi sillä oli postimerkki nokassaan? Miksi isän työhuoneesta kuului riitelyn ääniä edellisenä iltana ennen kuolleen miehen löytymistä? Poliisi ei tunnu osaavan ratkaista arvoitusta, joten Flavia ottaa ohjat omiin käsiinsä ja aikoo ratkaista tapauksen itse.
 
Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja on ollut lukulistallani jo jonkin tovin. Minusta useat dekkarit vaikuttavat olevan varsin samanlaisia keskenään (mutuilen vain) enkä siksi lue niitä kovin usein. Piiraan maku makea kuitenkin herätti kiinnostukseni nimenomaan erilaisuudellaan. Minua viehätti ajatus 11-vuotiaasta tyttösalapoliisista ja 1950-luvun brittiläisestä maaseudusta.
 
Piiraan maku makea on hassu ja viihdyttävä kirja. Näennäisen kepeän kuoren alla piileskelee myös painavaa asiaa perheen merkityksestä elämässä ja no, loppupuolella kirjaa tarina menee melko jännittäväksikin. Mikään ihan pienille lapsille sopiva kirja tämä ei ole, mutta ihanan pikkuvanha ja näsäviisas päähenkilö vetoaa muuten kyllä kaikenikäisiin. Flavia onkin minusta kirjan paras asia. Mutta missä oli 1950-luku? Historiallisia romaaneja rakastavana olisin kaivannut kirjaan vähän enemmän aikakauden tuntua. Nyt aikakausi jää liikaa ratkottavan arvoituksen ja juonenkäänteiden alle. Ihastuttavan brittiläinen ja vanhanaikainen kylämaisema sen sijaan näkyy kirjassa paremmin, onneksi!
 
Sanoisin Flavia de Luce -sarjan olevan mitä oivallisinta lomalukemista silloin kun ei halua rasittaa aivojaan liikaa. Olen vain vähän huolissani siitä, miten sarja tulee jatkumaan. Alkaako se toistaa itseään ja tuntua liian epäuskottavalta? Olen kuitenkin jo lainannut toisen osan kirjastosta, kun se vapaana tuli vastaan, joten täytyy vain kokeilla.
 
Agatha Christien, Viisikoiden ja Neiti Etsivien ystäville.
 

––
 
Alan Bradley: Piiraan maku makea
(The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009)
Bazar 2014, 389 s.

10.8.2015

Margaret Atwood: Oryx and Crake


Ensimmäinen lukemani Margaret Atwoodin kirja oli viime kesäinen Nimeltään Grace. Kirja oli ihan hyvä ja herätteli entisestään kiinnostustani kirjailijaa kohtaan, joten halusin jatkaa hänen tuotantoonsa tutustumista. Kesäkuun alussa laatimassani kesäkirjat 2015 -listauksessa mainitsin haluavani lukea tänä kesänä Atwoodin MaddAddam-trilogian avausosan Oryx and Craken ja niinpä se lähti tuossa eräs päivä mukaani kirjastosta.
 
Romaanin päähenkilö kutsuu itseään Snowmaniksi. Snowman saattaa olla ainoa elossa oleva ihminen koko maapallolla. Vastentahtoisesti hän pitää silmällä Craken lapsiksi kutsuttuja ihmisen kaltaisiksi geenimanipuloituja olentoja. Olennot palvovat luojaansa Crakea ja kasvit ja eläimet luonutta Oryxia. Snowmania he kuitenkin lähestyvät varoen, sillä hänen ulkonäkönsä ja käytöksensä on omituista. Välillä he kuitenkin kyselevät Snowmanilta heille tuntemattomista asioista aina hänen kyllästymiseensä asti. Miten selittää noille olennoille esimerkiksi parran käsite, kun heillä itsellään ei kasva minkäänlaista karvoitusta?
 
Snowman on nääntymäisillään nälkään. Siksi hän päättää yrittää pyrkiä takaisin Craken päämajaan, siellä pitäisi olla vielä ruokaa, lääkkeitä ja aseita. Samalla Snowman tekee matkan menneisyyteensä, sinne mistä kaikki alkoi ennen pandemiaa, sinne missä olivat Oryx ja Crake.
 
Atwoodin luoma maailma sijoittuu suhteellisen läheiseen tulevaisuuteen, jossa geenimanipulointi on jo arkipäivää, sairauksia voidaan parantaa ja ihmiset elävät keskenään hyvin eriarvoisessa asemassa. Ilmastolle on tapahtunut jotain ja esimerkiksi vanha New York on hukkunut ja tilalle on tullut New New York. Maapallosta on tullut entistä liikakansoitetumpi paikka elää. Asetelma on tälle genrelle siis hyvin tyypillinen.
 
Luen vähän spefiä, mutta tunnistan kuitenkin, että Atwoodin kirjoittamisessa on silti jotain erilaista, jotain hyvin vangitsevaa. Minä en kuitenkaan koukuttunut Oryx and Crakeen aivan heti, sillä tarinan aukeneminen vaatii ensin vähän kärsivällisyyttä ja sivuja. Kun aloin olla enemmän mukana siinä, mitä on oikein tapahtunut, halusin vain tietää lisää. Vangitsevuutensa lisäksi Oryx and Crake on myös hyvin lohduton ja surullinen kirja. Snowmanin kamppailu omien muistojensa ja ajatustensa kanssa on tuskallista luettavaa, samoin hänen kamppailunsa elämästä ja kuolemasta. Mutta kuten kirjan alussa oleva lainaus Jonathan Swiftin Gulliverin retkistä sanoo: "-- because my principal design was to inform you, and not to amuse you." Niin, Oryx and Crake ei ole mitään ihastuttavaa luettavaa.
 
Oryx and Crake herättänee lukijoissa paljon ajatuksia, niin minussakin. Se tarjoilee esimerkiksi pahimman mahdollisen kauhukuvan geenimanipuloinnin seurauksista. En ole suoranaisesti geenimanipulointia vastaan esimerkiksi sairauksia parannettaessa, mutta liika voi todellakin olla liikaa. Ihminen on itsekäs eläin ja tilaisuuden tullen ihminen voi toimia ajattelematta yhtään mitään muuta kuin omaa napaansa. Tässä valossa tieteen kehitys näyttäytyy jopa uhkaavana asiana. Toinen ajattelemaan laittanut asia kirjassa olikin niinkin pieni juttu kuin ihmisyys ja mitä on olla ihminen, nyt ja tulevaisuudessa. Mitkä ovat valintamme ja mitkä ovat niiden seuraukset.
 
Oryx and Crake oli minulle täyden kympin kirja. Vaikuttava ja omaääninen. Toivottavasti pääsen pian jatkamaan trilogiaa kakkososalla The Year of the Flood.
 

––
 
Margaret Atwood: Oryx and Crake
Bloomsbury 2003, 378 s.

6.8.2015

Aikuisten värityskirjat: Mindfulness ja Eläinten valtakunta


Lempipuuhaani lapsena oli värityskirjojen värittäminen. Omistin niitä kymmeniä ja väritin niitä niin kotona, serkkuni luona (joka myös rakasti värityskirjoja) kuin kesälomamatkoillakin, satoi tai paistoi.
 
Nelisen vuotta sitten ostin itselleni Nina Chakrabatin My Wonderful World of Fashion -kirjan, jossa yhdistyvät sekä piirtäminen, värittäminen että DIY-asiat. Valitettavasti en osaa piirtää, en ainakaan ilman mallikuvaa, enkä ole muutenkaan askartelijatyyppiä, ja tuo kirja jäi lähes tyystin käyttämättä, sillä värittämistä siinä on loppujen lopuksi melko vähän. Lisäksi olin ostanut todella kehnot puuvärikynät. Harmitti.
 
Mutta onneksi keväällä alkoi villitys aikuisten värityskirjoista: pääsin vihdoinkin värittämään kunnolla taas lapsuuteni jälkeen! Tuli aika kotoisa olo. Ja tällä kertaa ostin paremmat värikynät.
 
Ensimmäisenä kokeilin suomalaista, taiteilija Kirke Muhosen piirtämää Mindfulness-värityskirjaa. Kirjan esipuheen on kirjoittanut mindfulness-ohjaaja, johdon ja työyhteisöjen valmentaja Antti-Juhani Wihuri, joka kertoo värittämisen olevan sopivan hidasta ja rentouttavaa toimintaa, joka vähentää stressiä ja lisää elämäniloa sekä keskittymiskykyä. Värittäminen myös ylläpitää vireyttä ja tarkkaavaisuutta. Huomasin itsekin olevani rentoutuneempi ja keskittyneempi jo värittäessäni kirjan ensimmäistä kuvaa.


Mindfulness-värityskirjassa on noin 70 sivua väritettävää. Jokainen kuva on omalla sivullaan, joten ne on helppo värittää. Koko aukeaman kokoisten kuvien kanssa on nimittäin se ongelma, että värittäminen voi olla vaikeaa keskikohdan taitoksen kohdalla. Muhosen piirtämät kuvat ovat kauniin yksityiskohtaisia ja aiheiltaan hyvin erilaisia. Väritettävänä on muun muassa eläimiä, esineitä, kuten kuppeja tai kenkiä, ihmishahmoja sekä abstraktimpia aiheita. Muhosen piirtojälki on paksumpaa ja väritettävät alat keskimäärin laajempia (ks. alla oleva kuva) kuin Eläinten valtakunnassa, josta lisää seuraavaksi.


Kuvittaja Millie Marottan Eläinten valtakunta. Värityskirjaseikkailu oli seuraava kokeiluni. Jos minulla lapsena oli kymmeniä värityskirjoja, ei sitä nytkään voi millään pärjätä vain yhdellä. Kaksi (tai useampi) vähän erilaisempaa värityskirjaa tuovat myös vaihtelua värittämiseen. Eläinten valtakunta lupaa myös rentouttaa, rauhoittaa ja lievittää stressiä, tuoda siis värittäjälleen mindfulness-mielentilan.
 
Eläinten valtakunta poikkeaa siinä mielessä Mindfulness-värityskirjasta, että joitakin sen kuvia voi myös itse täydentää piirtämällä. Se ei kuitenkaan ole millään tavalla pakollista, sillä hieman keskeneräisiksi jätetyt kuvat voi vain värittää, kuten itse aion tehdä piirtäjänlahjojeni puuttuessa. Eläinten valtakunnan teemana ovat tietysti kaikenlaiset ja -kokoiset eläimet. Väritettäviä kuvia on niin erilaisista linnuista mereneläviin ja metsien nisäkkäisiin asti.
 

Marottan piirtojälki on hyvin yksityiskohtaista ja ihana koristeellista, ja sanoisin kuvien värittämiseen menevän rutkasti enemmän aikaa kuin Muhosen kuviin. Olen värittänyt, poikaystäväni kanssa yhdessä ja erikseen (värittäminen voi olla myös sosiaalista puuhaa), yllä olevaa mustekalaa pienissä pätkissä jo usemman päivän ajan eikä se ole vielä lähellekään valmis. Marottan kuvat ovat todellakin siis hyvin yksityiskohtaisia ja värikyniä saa olla jatkuvasti teroittamassa terävimmiksi, jotta terä sopii kuvien pieniin väleihin. Väritettävää kirjassa on noin 90 sivun verran. Osa kuvista on koko aukeaman kokoisia, mikä on värittämisen kannalta vähän huono asia kuten jo aiemmin mainitsin.

  
Värityskirjat ovat oiva keino rentoutumiseen etenkin kiireen ja stressin keskellä. Vaikka itse vielä lomailen ja arki on vielä mukavan rentoa, huomaan rauhoittuvani hyvin värityskirjojen äärellä päivän menojen jälkeen. Värittäminen on erityisen mukavaa puuhaa sadepäivinä ja sellaisiin hetkiin, kun tuskailee, ettei ole oikein mitään tekemistä. Minä ainakin olen saanut näiden kanssa kulumaan jo monta mukavaa tuntia. Aikuisten makuun sopivat kauniin yksityiskohtaiset kuvat ovat myös tarpeeksi haastavia, mutta kuitenkin helposti lähestyttäviä – kuka vain osaa värittää. Mutta varoitus: värittämiseen voi jäädä koukkuun ja siitä saa herkästi kätensä kipeäksi!
 
Suosittelen hankkimaan värityskirjan kaveriksi hyvät puuvärikynät. Itse ostin Stabilon GREENcolors-puuvärit, joista väri tarttuu hyvin paperiin ja värien kirjo on sopivan laaja. Laadukkaampiakin ja kattavampiakin värikyniä varmasti löytyy jos haluaa panostaa. Kuitukärkikynien ja tussien kanssa värittäminen toki myös onnistuu, mutta minusta puuvärikynien pehmeämpi jälki näyttää kauniimmalta. Puuväreillä on myös helpompi tehdä joko tummempaa tai vaaleampaa jälkeä, jolloin värien kirjo on suurempi kuin värikynien määrä. Osaava tietysti värittää vaikka vesivärein! Sellainenkin vinkki tuli myös mieleen, että kannattaa pitää tyhjää paperia väritettävän kuvan alla, jottei se sotke seuraavalla aukeamalla olevia kuvia. Kuvan ääriviivat tai värikynän väri saattavat helposti painua toiselle puolelle sivua vaikka puuvärejä käyttäisikin.
 
Oletteko te hurahtaneet aikuisten värityskirjoihin? Minä mietin jo kolmannen hankkimista.
 
––
 
Kirke Muhonen: Mindfulness-värityskirja
Basam Books 2015
 
Millie Marotta: Eläinten valtakunta. Värityskirjaseikkailu
Schildts & Söderströms 2015

1.8.2015

Syksyn 2015 uudet kirjat


Tuleva kirjasyksy näyttää jälleen oikein hienolta! Olen aikaisempina vuosina tehnyt samanlaisen katsauksen syksyn kirjoihin jo kesän alussa, mutta tänä kesänä en ole jaksanut sen kummemmin perehtyä uutuuksiin ennen kuin vasta nyt. Syksyn uutuudet kun muistuttavat jo uhkaavasti lähestyvästä kolmannesta vuodenajasta, pimeästä, märästä ja velvollisuuksista. Mutta ei ajatella sitä, vielä on elokuu edessä!
 
Tässäpä poimintoja minua eniten kiinnostavista syksyn kirjoista kustantamoittain:
 
Atena:
 
Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan (elokuu)
1930-luvun Ruotsiin sijoittuva rikosromaani.
 
Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla (elokuu)
Millaista oli naisten elämä 1600-1700-luvuilla? Ei ihan sellaista kuin heti kuvittelisi.
 
Bazar:
 
Sarah Lark: Valkoisen pilven maa (elokuu)
Kahden naisen ystävyys siirtomaa-ajan Uudessa-Seelannissa.
 
Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus (elokuu)
Flavia de Luce -dekkarisarjan kolmas osa.
 
Gummerus:
 
Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo (syyskuu)
Rakkaus, ihmisyys, kummajaiset ja 1900-luvun alun New York.
 
Into:
 
Andy Weir: Marsilainen (lokakuu)
Hitiksi kimmonnut scifi-kirja, josta Ridley Scott ehti jo ohjata elokuvan.
 
Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio (lokakuu)
Venäläistä uutta realismia ja mustaa huumoria.
 
Like:
 
Sofi Oksanen: Norma (syyskuu)
Kirjasta ei ole kerrottu juuri muuta kuin sen nimi. En tiedä, pidänkö tällaisesta markkinointikikasta vaiko en, mutta olipa kikkoja tai ei, Oksasen kirjat kiinnostavat.
 
Asko Sahlberg: Irinan kuolemat (syyskuu)
Kehitystarina nuoresta Irinasta, joka lähetetään sotalapsena Länsi-Ruotsiin.
 
Otava:
 
Jan Andersson, Katja Kettu: Peräkammarin poika (elokuu)
Sarjakuva peräkammarin poika Jalmarin menneisyydestä ja muistoista.
 
Granta 5: Venäjä (syyskuu)
Kotimaisten ja ulkomaisten kirjailijoiden kirjoituksia Venäjästä.
 
Paula Hawkins: Nainen junassa (syyskuu)
Kiltti tyttö -kirjan jättämään jännityksen nälkään.
 
Schildts & Söderströms:
 
Mikaela Strömberg: Sophie (syyskuu)
Tositapahtumiin perustuva, Sophie von Behsenin elämästä kertova romaani.
 
Siltala:
 
Patrick deWitt: Alihovimestari Minor (syyskuu)
Pikimusta tapakomedia Lucy-nimisestä miehestä, joka ryhtyy alihovimestariksi.
 
Tammi:
 
Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (elokuu)
1960-luvun Oulussa Aarni etsii elämälleen tarkoitusta kameran takaa.
 
Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme (elokuu)
Yllättävä kertomus lähes puhumattomasta Rosemarysta ja hänen perheestään.
 
Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja (syyskuu)
Kertomus rakkaudesta, filosofiasta ja rikoksista.
 
Teos:
 
Johan Bargum: Novelleja 1965-2015 (syyskuu)
Novelleja Bargumin viisikymmenvuotisen kirjailijanuran varrelta.
 
WSOY:
 
Katja Kettu: Yöperhonen (elokuu)
1930-luvun Lapissa ja vuoden 2014 Venäjällä liikkuva tarina kielestä, rakkaudesta ja vallasta.
 
Virpi Pöyhönen: Doe (syyskuu)
Romaani kaupungista, jossa tapahtuu kummia ja perheenjäseniä katoaa.

––

Sekä kotimaisen että käännöskirjallisuuden joukosta näyttäisi löytyvän vaikka mitä kiinnostavaa luettavaa syksyksi ja siitä eteenpäin. Listaltani ainakin Sofi Oksasen ja Katja Ketun uudet romaanit ovat syksyn kotimaisia tapauksia – odotatteko tekin jo niitä kuumeisesti? Mitä (muita) syksyn kirjoja odotatte?