Sirpa Kähkönen: Graniittimies


Me tulimme tähän kaupunkiin kevättalvella 1922, pian sen jälkeen kun mieheni oli vapautunut vankileiriltä ja meidät oli vihitty. Hiihdimme läpi maaliskuisten metsien, lumi oli paksua ja tahmeaa, pohjoisen Suomen suuret kuusikot eivät tahtoneet päästää meitä lävitseen. Me tunkeuduimme tähän maahan, survoimme suksia kinoksissa, sauvoimme silmät sumeina, selässä reput ja käsissä äitiemme neulomat kintaat.
 
Sirpa Kähkösen Graniittimies oli viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkaana enkä enää yhtään ihmettele että miksi. Se on tarina sosialisimille omistautuneista Klarasta ja Iljasta, jotka hiihtävät läpi kinosten ja suomalaisten metsien Pietariin rakentaakseen uuden elämän maassa, jossa ihminen saisi olla vapaa. Pietari on kuitenkin karu ja kylmä, uuden valtion rakentaminen on vielä pahasti kesken ja välillä epäilyttää, että tuleeko se edes koskaan valmiiksi. Onko kaikki vain utopiaa? Klara ja Ilja saavat kuitenkin pian uusia ystäviä, joiden kanssa toimia kommunismin hyväksi. Klara omistautuu katulapsityölle, siitä tulee hänen elämänsä sisältö, kun taas Iljasta tulee Leninin kuoleman jälkeen merkittävä kommunistisen puolueen jäsen. Mutta kun Stalinin puhdistukset alkavat, alkaa myös Klaran ja monen muun usko vallankumouksen voimaan horjua.
 
Graniittimies on taitavasti rakennettu tarina uuden elämän etsimisestä Neuvostoliitossa, joka lupaa paljon, mutta antaa vain ankeutta ja kurjuutta. Suurin osa tarinasta etenee Klaran silmien kautta. Aluksi kohtaamme toiveikkaan ja innostuneen nuoren naisen, joka näkee Pietarissa vain mahdollisuuksia. Kun muutosta parempaan ei ala syntyä ja katulapset valtaavat kaupungin kadut ja viemärit, Klaran luottamus uuteen elämään alkaa hapertua. 1930-luvulle mentäessä Klara muuttuu kuin haamuksi entisestä itsestään. Alkuaikojen palo on sammunut. Lopussa Klaran ääni hiipuu pois ja kirjan koko tyyli ja kerronta muuttuvat. Muutos tulee aika yhtäkkisesti ja se vaatii totuttelua Klaran tutun kertojaäänen jälkeen. En osaa vieläkään oikein päättää, että onko tuo ratkaisu Graniittimiehessä hyvä vaiko ei. Minua se etäännytti tarinasta, mutta toisaalta se sopii tarinan muuttuneeseen aikaan.
 
Pietari on Graniittimiehessä kuin yksi sen henkilöhahmoista, se on tärkeä osa tarinan henkilöiden elämää. Kaupunkia, sen katuja ja rakennuksia kuvaillaan runsaasti ja lukija näkee sen miltei elävänä silmiensä edessä, vaikkei olisi kaupungissa koskaan vieraillutkaan. Pietari on myös katulapsien suojelija, Piter. Kaupungista löytää paljon symbolisia merkityksiä, mutta niin myös kirjan nimestä, graniittimiehestä. Graniittimies on itsensä, mielensä ja ajatuksensa, kovettanut henkilö, joka ei voi enää tehdä mitään. Tai ehkä henkilö, joka kätkeytyy graniitin taakse juuri tehdäkseen jotain, jotain jonka tietää vääräksi.
 
Kähkönen kirjoittaa hyvin kauniisti. Kieli soljuu mukavasti, se vie tarinaa sujuvasti eteenpäin. Kerronta on sopivan haastavaa osin tarinan symboliikan vuoksi ja osin siksi, että lukija joutuu tulkitsemaan asioita myös rivien väleistä. Graniittimies oli minulle myös hyvin virkistävä lukukokemus, sillä vähissä ovat ne samaan miljööseen sijoittuvat romaanit, jotka olen lukenut.
 
Lyhyesti: tiivistunnelmainen, vahva ja vaikuttava romaani.
 
Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjainten virrassa, P. S. Rakastan kirjoja, Sabinan knalli, Eniten minua kiinnostaa tie, Amman lukuhetki, Täällä toisen tähden alla ja Kirjakaapin kummitus.

––
 
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Otava 2014, 334 s.

Tunnisteet: , , , , , , , , , , ,