Lukuisa: Cormac McCarthy: Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta

Cormac McCarthyn Tie on yksiä lempikirjojani. Luin sen jo kauan sitten, aikaa ennen blogia, enkä ole sen jälkeen lukenut muita McCarthyn kirjoja ennen kuin vasta nyt. Joskus jonkin todella hyvän kirjan jälkeen on vaikea tarttua saman kirjailijan muihin teoksiin, kun vähän pelottaa mitä sieltä tulee. Näin oli juuri McCarthyn suhteen.

Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta on yksiä ylistetyimpiä amerikkalaisia romaaneja. Sen päähenkilö on nuori, nimettömäksi jäävä poika, joka karkaa kotoaan Tennesseestä. Poika tappelee tiensä Yhdysvaltojen ja Meksikon rajaseuduille ja liittyy siellä John Glantonin johtaman päänahanmetsästäjäporukan joukkoon. Sitten metsästetään intiaaneja ja myydään heidän päänahkojansa. Ei jätetä ketään henkiin. Välillä myös paetaan intiaaneja, välillä oma joukko harvenee. Kun tältä kaikelta ehditään, pysähdytään kaupungeissa juopottelemassa, huorissa ja tappelemassa. Joskus jäädään autiomaahan yksin ja seurana ovat vain väsynyt hevonen ja helvetillinen jano. 

En ole varmaan koskaan lukenut mitään yhtä raakaa kuin Veren ääriin on. McCarthy ei säästele missään. Jopa minulle tuli vähän ällöttävä olo kaiken sen päänahkojen skalpeerausten ja vauvojen viskomisen jälkeen. Kirja ei siis missään nimessä ole herkkien luettavaa. Jos et kestänyt esimerkiksi Erik Axl Sundin Varistyttö-trilogiaa, niin et todellakaan kestä myöskään tätä. Mutta toisaalta, tällaista se meno varmaankin on ollut 1800-luvun puolivälin päänahanmetsästysreissuilla, ei mitään kaunista.  

Hän nousi ja kääntyi kaupungin valoja kohti. Vuorovesilammikot tummien kivien välissä hohtivat kuin sulatusuunit siellä missä kömpi fosforiloisteisia rapuja. Suolaheinässä kulkiessaan hän katsoi taakseen. Hevonen ei ollut liikkunut. Laivan valo vilkutti aallokossa. Varsa seisoi hevosen vieressä pää painuksissa ja hevonen katseli jonnekin ihmistiedon tuolle puolen, missä tähdet hukkuvat ja valaat kuljettavat valtaisia sielujaan halki mustan ja saumattoman meren. 

Aijai. Kiittäminen on myös suomentaja Kaijamari Sivilliä näiden kauniiden lauseiden tuomisesta suomen kielelle. Ympäristön kuvaajana McCarthy vaikuttaa olevan mestarillinen ja ehkä oikeastaan vain siksi luin kirjan loppuun. Toki ajan historiallinenkin kuvaus on kirjassa kiintoisaa, mutta se ehkä vähän hukkuu tylsän ja monotonisen juonen (= jahdataan intiaaneja, tapetaan intiaaneja, intiaanit jahtaavat meitä, eksytään joukosta, ollaan kuolla, pelastutaan, jahdataan jälleen intiaaneja, tapetaan intiaaneja, mennään johonkin kaupunkiin, tapellaan, huorataan, juopotellaan ja niin edelleen) alle. Ehkä tarinan alla piili jotain muutakin, mutta minä en jaksanut keskittyä sitä löytämään. Monien ylistämä tuomari Holdenin hahmo jäi sekin etäiseksi, vaikka toikin vähän piristystä muuten vähän epäkiinnostavaan hahmokavalkadiin.  