Lukuisa: Ali Smith: Oli kerran kello nolla

Ali Smithin Oli kerran kello nolla on ollut lukulistallani jo tovin. Ajattelin, että ohuehko kirja voisi olla mukavaa vaihtelua viimeksi lukemani Mark Z. Danielewskin paksun Ho use o f Leavesin (josta olen edelleen hieman pyörryksissäni) jälkeen. No, olin hieman väärässä, sillä vaikka Oli kerran kello nolla ei ole paksu, siinä on runsaasti asiaa eikä sen lukeminen ole mistään helpoimmasta päästä.

Kaikki alkaa, kun Miles-niminen mies lukittautuu eräillä illallisilla isäntäväen vierashuoneeseen eikä tule sieltä ulos. Isäntäväki ei halua rikkoa hienoa, 1700-luvulta peräisin olevaa vierashuoneen ovea, joten esimerkiksi poliisin kutsuminen taloon ei tule kysymykseenkään. Niinpä Miles vain jää. Vähitellen talon edustalle kokoontuu väkeä telttoineen ja kameroineen seuraamaan josko tuosta salaperäisestä miehestä, jota he ovat alkaneet kutsua Miloksi, näkyisi edes vilahdus. Ja päivittäin käykin kohdahdus, kun Milesin käsi ilmestyy ikkunasta näkyviin ja poimii hänelle vinssatusta ruokakorista päivän ateriansa.

Toisaalta Oli kerran kello nolla ei kerro tästä. Sen syvin sanoma on jossain muualla ja tuo sanoma on jopa melko tulkinnanvarainen. Lukija saa tietää lisää Milesista hänet tunteiden ihmisten kautta. Neljä eri henkilöä kytkeytyy tavalla tai toisella Milesiin neljän eri luvun verran: Anna tunsi Milesin nuorena, kun he olivat samalla kirjoituskilpailun järjestämällä matkalla Euroopassa. Mark tapasi Milesin sattumalta teatterissa ja toi hänet seuralaisenaan kohtalokkaille illallisille. Sairaalan sängyssä makaava May taas muistaa Milesin tyttärensä kautta. Viimeisessä luvussa esiintyvä Brooke, nuori, mutta hyvin pikkuvanha ja asioita ajatteleva tyttö oli samoilla illallisilla Milesin kanssa. Näin vähitellen lukijalle ripotellaan mahdollisia syitä sille, miksi Miles käyttäytyy kuten käyttäytyy, mutta vasta Brooken luku paljastaa enemmän.

Mielestäni kirja kertoo ajasta ja muistamisesta. Se kertoo ihmisyydestä ja siitä, miten olemme yhteydessä toisiimme. Se kertoo myös unohtamisesta ja muistamisesta. Historiasta ja nykyisyydestä. Se kertoo oikeastaan siitä, mistä haluat sen kertovan, sillä tulkintatapoja on melkein loputtomasti. Lempikohtaukseni kirjassa on ehdottomasti Markin luvussa oleva kuvaus illallisesta, joiden aikana Mark lukittautuu vierashuoneeseen. Smith kuvaa keskiluokkaisia ruokailijoita nasevan tarkkanäköisesti ja lukijaa huvittaa ja kiukuttaa yhtä aikaa.

Ihan toinen juttunsa tässä kirjassa on sen kieli. Smith leikittelee sillä hauskasti, kertoo vitsejä ja riimittelee. Kieli on hauskalla tavalla yhteydessä kirjan satiirisuuteen. Suomentaja on tehnyt kielen suhteen hyvää työtä, mutta en voinut siltikään olla tuskastumatta ja miettimättä, että miten tämä ja tämä juttu olisi ollut englanniksi ja miten ne jutut olisivat olleet selkeämpiä, parempia ja hauskempia alkuperäiskielellä. Harmittaa ihan, sillä olen melko varma, että kirjasta olisi muodostunut nokkelampi ja fiksumpi kuva alkuperäiskielisenä kuin siitä nyt muodostui.

Jos haluat lukea jotain hieman haastavampaa, joka käsittelee kuitenkin varsin yleismaailmallisia, meitä kaikkia lähellä olevia teemoja, kirja voi olla sinun kirjasi. Jos sinulla riittää kielitaitoa, lue kirja ennemmin englanniksi.