28.7.2015

J.-P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään


J.-P. Koskisen sodasta ja rakkaudesta kertova romaani Kuinka sydän pysäytetään tervehti minua kirjaston hyllystä ja hetken mielijohteesta nappasin sen mukaani, vaikken ollutkaan ihan varma pitäisinkö edes siitä. Odotin kirjalta lähinnä ihan mielenkiintoista kuvausta talvisodasta rakkausjuonella höystettynä, mutta miten se pitikään imussaan, vau!
 
Tarinan kertoja on Juho Kivilaakso, oikeammin Stendahl, jonka elämää seurataan suurin piirtein Suomen sisällissodasta 1918 talvisodan päättymiseen keväällä 1940. Juho on vasta nuori mies, kun hänet äitinsä ja sisarustensa kanssa viedään Suomenlinnan vankileirille. Isä on tsaarin armeijan eversti ja lähtenyt Venäjän sisällissotaan. Ja sille tielle hän myös jää.
 
Perhe pelastuu vankileiriltä Mannerheimin avustuksella. Juhon isä ja Mannerheim olivat aikoinaan molemmat tsaarin armeijan palveluksessa ja tunsivat toisensa hyvin, vaikka heidän tiensä sittemmin veivätkin eri poluille. Ei ehkä olekaan sattumaa, kun Mannerheim kymmenisen vuotta myöhemmin pyytää kadettikoulun käynyttä Juhoa palvelukseensa Moskovan diplomaattikunnan avustajaksi, toisin sanoen jonkin sortin tiedustelijan tai vakoilijan tehtäviin. Juho kieltäytyy ensin, mutta tulee sitten ajatelleeksi isäänsä ja rakkaudenkohdettaan, entistä naapurintyttöä Lauraa. Moskovassa voisi päästä isän jäljille ja diplomaattikunnan avustajana tienata rahaa, jotta voisi kosia Lauraa. Lupaa Juho myös sellaistakin, että estäisi edessä häämöttävän sodan vaikka yksin.
 
Tiedustelijan virka vie häntä niin Moskovaan kuin Berliiniinkin ja taas takaisin. Juho kerää arvokasta tietoa, joskus vähän kyseenalaisinkin keinoin, ja yrittää vakuuttaa itsensä ja muut siitä, ettei mitään sotaa ole tulossa. Se kuitenkin tulee, lupauksista huolimatta. Juho lähtee rintamalle taistelemaan rivisotilaiden rinnalle huolissaan Hyrsylänmutkaan jääneistä äidistään ja siskostaan. Mielessä on myös Juhon ikuinen rakkaus, Laura.
 
Kuinka sydän pysäytetään on kiehtova sekoitus faktaa ja fiktiota. Useat tarinan henkilöistä ovat ihan oikeita nimiä sekä sotaa edeltävä aika ja sodan vaiheet kuvataan varsin aidolla ja uskottavalla tavalla. Tarinan sekaan on ujutettu myös joitakin oikeita lehtileikkeitä ja muita dokumentteja, jotka entisestään vahvistavat tarinan faktapuolta. Mikään perinteinen rintamakuvaus kirja ei kuitenkaan ole, sillä vähintään puolet tarinasta sijoittuu sotaa edeltävään aikaan, jossa erityisen mielenkiintoista on diplomatian ja vakoilun rooli Suomen silloisessa tilanteessa sekä maailmanpolitiikan kehitys. Yhtälailla kiinnostavaa on myös Juhon kasvu sekä kipuilu isänsä, muun perheensä ja rakkaudenkohteensa suhteen. Kuinka sydän pysäytetään on todella alanimekkeensä mukaisesti romaani sodasta ja rakkaudesta.

Kirja etenee kronologisesti eteenpäin, mutta kahdessa eri aikatasossa. Toisessa seurataan Juhon kehitystä lapsesta aikuiseksi mieheksi ja Mannerheimin vakoilijaksi, toinen alkaa talvisodan ensimmäisestä päivästä. Myöhemmin aikatasot yhdistyvät toisiinsa ja lukija ymmärtää enemmän. Loppu on koskettava.

Mietin lukiessani, kuinka Kuinka sydän pysäytetään on kuin historian oppitunti talvisodasta ja sitä edeltävästä ajasta, mutta positiivisella tavalla. Se on mielenkiintoista luettavaa vaikkapa historian ylioppilaskirjoituksiin valmistautuville tai niille, jotka haluavat kerrata talvisodan vaiheita. Se on historiaa hyvin vetävällä tavalla kuvattuna. Niillekin, joista talvisota tuntuu olevan jo loppuunkaluttu aihe, kirja antaa toisenlaisen näkökulman aikaan, uskon sen tuovan jotain uutta. Minullekin se toi. En olisi millään malttanut laittaa kirjaa sivuun tehdäkseni välillä jotain muuta. Vaikka tiesin, mitä tulee tapahtumaan, halusin tietää, mitä juuri Juholle tapahtuu. Löytääkö hän isänsä, saako hän rakkautensa, mitä on sodan jälkeen. Myös rintamakuvaukset ovat vaikuttavia ja koskettavia.
 
Kirjan nimi Kuinka sydän pysäytetään vastaa itse itselleen. Kirjalla se pysäytetään, tällaisella kirjalla.
 

––
 
J.-P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
WSOY 2015, 350 s.

24.7.2015

Kolmen kirjan haaste

Hurja hassu lukija haastoi minut kertomaan, mitkä kolme bloggaamaani kirjaa lukisin uudestaan.
 
Olen aloittanut Lukuisan pitämisen melkein viisi vuotta sitten, joten valinnanvaraa uusintoihin kyllä riittäisi. Harvemmin kuitenkaan luen mitään toistamiseen tai en ainakaan kovin pian. Olen kyllä leikitellyt ajatuksella, mutta pelottaa, että onko joku jo vuosia sitten lukemani ja lempparikseni päätynyt kirja enää yhtä hyvä, pilaanko sen toisella lukukerralla. Lukemattomiakin kirjoja on loputtomasti enkä vain malta pysähtyä uudestaan suosikkieni äärelle, mikä on kieltämättä vähän hassua. Ei kai tässä nyt niin kiire ole? Luinhan viime ja tämän vuoden aikana Harry Potteritkin uudelleen läpi.
 
Kun tosissani mietin, mitkä kirjat oikeasti voisin lukea uudelleen juuri NYT, päädyin lopulta näihin kolmeen:

Claudie Gallay: Tyrskyt
Ajattelin jo alkuvuodesta lukevani tämän suosikkini uudelleen tänä kesänä. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, etten haluakaan lukea sitä ihan vielä. Syksy tuntuu kirjalle paremmalta ajankohdalta, joten ehkä luen sen sitten silloin. En enää muista kovin hyvin kirjan tarinaa, mutta tunnelma on pysynyt vahvasti muistoissani.
 
Katja Kettu: Kätilö
Tämänkin suunnittelin lukevani ennen syyskuussa tulevaa elokuvaa, jotta tarina olisi paremmin muistissani, mutta en vielä tiedä luenko. Joka tapauksessa ainakin voisin kuvitella lukevani sen uudestaan vaikka nyt heti, sillä ensimmäinen lukukerta jätti sellaisen tunteen, että kirjasta voisi saada irti vielä enemmän toisella lukukerralla.
 
Tove Jansson: Muumipapan urotyöt
Muumit kestävät aikaa ja Muumipapan urotyöt on suosikkini muumikirjoista. En keksi mitään syytä, miksen haluaisi, pystyisi tai jaksaisi lukea kirjaa uudelleen.
 
Haastan seuraavat kolme blogia ja neljä bloggaajaa kertomaan, mitkä kolme blogiajan kirjaansa he lukisivat uudelleen:

Katri / La petite lectrice
Jenni / Kirjakirppu
Anna & Sonja / Lukemisen kartasto

23.7.2015

Bill Willingham: Fables 1 : Legends in Exile


Minua on jo jonkin aikaa kiinnostanut Bill Willinghamin kirjoittama Fables-sarjakuva ja olenkin sen ensimmäistä osaa metsästänyt kirjastosta melkein joka käynnilläni, mutta aina joku muukin on ollut siitä kiinnostunut (eikä hinku ole ollut niin kova, että olisin viitsinyt sitä varata). Viime käynnillä lopulta tärppäsi ja päätin lainata ensimmäisen osan testiin.
 
Fables kertoo Fabletownin asukkaista, jotka elävät keskellä tavallisia newyorkilaisia, vaikka he ovatkin meille tuttuja satukirjojen sivuilta. He ovat joutuneet pakenemaan omista kuningaskunnistaan, meidän satumaailmastamme, jotka vihollinen on heiltä valloittanut. Jotkut heistä näyttävät ihan tavallisilta ihmisiltä ja toiset ovat eläinhahmoja, jotka asuvat Fabletownin ulkopuolella sijaitsevalla Farmilla. Henkilöillä on erilaisia, usein omaan satuhahmoonsa liittyviä maagisia kykyjä.
 
Fables: Legends in Exile sisältää viisi ensimmäistä Fablesin osaa, jotka liittyvät juonellisesti toisiinsa: Snow Whiten, joka työskentelee Fabletownin yhteisön pormestarin apulaisena, sisko Rose Red on kadonnut tai ehkä jopa murhattu. Fabletownin sheriffi Bigby Wolf ryhtyy selvittämään asiaa. Tapauksen selvittämisen lomassa lukija tutustetaan Fabletownin maailmaan, sen asukkaisiin ja heidän historiaansa.
 
Luen sarjakuvia vähän ja vielä vähemmän tällaisia jatkuvajuonisia sarjiksia, joten Fables on varsin virkistävä uusi tuttavuus, joka ei ihan heti lopu kesken. Osia on julkaistu yhteensä 150 ja ne on koottu 22 kirjaan. Paksumpia, deluxe edition -albumeitakin on painettu, joihin on koottu kerralla useampi osa. Viimeinen 150. osa julkaistaan tässä kuussa, mikä lienee haikeaa sarjakuvan faneille.
 
Alkuun voisi luulla, että Fables on jotain herttaista ja söpöä luettavaa satuhahmoineen ja se sopisi lapsillekin, mutta väärin menee. Fablesissa liikutaan ihan aikuisten maailmassa ja aikuisten ongelmissa. Rose Redin katoamistapaus ei sekään nyt ihan satukirjan sivuilta ole. Olin vähän epäileväinen, miltä satuhahmot tuntuvat aikuisten sarjakuvassa, mutta aika hauskojahan ne ovat eikä niitä tule sillä tavalla ajateltua tuttuina satuhahmoina, vaikka niillä tiettyjä samoja ominaisuuksia onkin. Nämä satuhahmot ovat myös paljon ronskimpia kuin ne alkuperäiset. Pinocchio esimerkiksi on tyytymätön jäätyään ikuisiksi ajoiksi pikkupojaksi, vaikka haluaisi, että hänen kiveksensä laskeutuisivat ja pääsisi panemaan!
 

Pidän kovasti Fablesin piirtäjien Lan Medinan, Steve Leialohan ja Craig Hamiltonin piirrosjäljestä. Se on tarkkaa ja yksityiskohtaista. Erityisesti henkilöhahmojen eri ilmeet ja mielentilat on tuotu hyvin esille. Sarjakuva myös etenee sujuvasti, sillä tekstiä ei ole liikaa ja ruudut seuraavat toisiaan selkeästi, mutta myös kivasti rytmitellen. Sivujen pohjaväri vaihtelee valkoisesta mustaan ja välillä ruutujen reunat on koristeltu hienosti ja tarinan vaiheeseen sopivasti.
 
Innostuin tästä nyt sen verran, että pakko saada lukea lisää! Saatanpa myös kokeilla Fablesiin pohjautuvaa The Wolf Among Us -peliäkin.
 

––
 
Bill Willingham: Fables 1 : Legends in Exile
Kuvittaneet: Lan Medina, Steve Leialoha, Craig Hamilton
Vertigo 2002, 127 s.

19.7.2015

Sirpa Kähkönen: Graniittimies


Me tulimme tähän kaupunkiin kevättalvella 1922, pian sen jälkeen kun mieheni oli vapautunut vankileiriltä ja meidät oli vihitty. Hiihdimme läpi maaliskuisten metsien, lumi oli paksua ja tahmeaa, pohjoisen Suomen suuret kuusikot eivät tahtoneet päästää meitä lävitseen. Me tunkeuduimme tähän maahan, survoimme suksia kinoksissa, sauvoimme silmät sumeina, selässä reput ja käsissä äitiemme neulomat kintaat.
 
Sirpa Kähkösen Graniittimies oli viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkaana enkä enää yhtään ihmettele että miksi. Se on tarina sosialisimille omistautuneista Klarasta ja Iljasta, jotka hiihtävät läpi kinosten ja suomalaisten metsien Pietariin rakentaakseen uuden elämän maassa, jossa ihminen saisi olla vapaa. Pietari on kuitenkin karu ja kylmä, uuden valtion rakentaminen on vielä pahasti kesken ja välillä epäilyttää, että tuleeko se edes koskaan valmiiksi. Onko kaikki vain utopiaa? Klara ja Ilja saavat kuitenkin pian uusia ystäviä, joiden kanssa toimia kommunismin hyväksi. Klara omistautuu katulapsityölle, siitä tulee hänen elämänsä sisältö, kun taas Iljasta tulee Leninin kuoleman jälkeen merkittävä kommunistisen puolueen jäsen. Mutta kun Stalinin puhdistukset alkavat, alkaa myös Klaran ja monen muun usko vallankumouksen voimaan horjua.
 
Graniittimies on taitavasti rakennettu tarina uuden elämän etsimisestä Neuvostoliitossa, joka lupaa paljon, mutta antaa vain ankeutta ja kurjuutta. Suurin osa tarinasta etenee Klaran silmien kautta. Aluksi kohtaamme toiveikkaan ja innostuneen nuoren naisen, joka näkee Pietarissa vain mahdollisuuksia. Kun muutosta parempaan ei ala syntyä ja katulapset valtaavat kaupungin kadut ja viemärit, Klaran luottamus uuteen elämään alkaa hapertua. 1930-luvulle mentäessä Klara muuttuu kuin haamuksi entisestä itsestään. Alkuaikojen palo on sammunut. Lopussa Klaran ääni hiipuu pois ja kirjan koko tyyli ja kerronta muuttuvat. Muutos tulee aika yhtäkkisesti ja se vaatii totuttelua Klaran tutun kertojaäänen jälkeen. En osaa vieläkään oikein päättää, että onko tuo ratkaisu Graniittimiehessä hyvä vaiko ei. Minua se etäännytti tarinasta, mutta toisaalta se sopii tarinan muuttuneeseen aikaan.
 
Pietari on Graniittimiehessä kuin yksi sen henkilöhahmoista, se on tärkeä osa tarinan henkilöiden elämää. Kaupunkia, sen katuja ja rakennuksia kuvaillaan runsaasti ja lukija näkee sen miltei elävänä silmiensä edessä, vaikkei olisi kaupungissa koskaan vieraillutkaan. Pietari on myös katulapsien suojelija, Piter. Kaupungista löytää paljon symbolisia merkityksiä, mutta niin myös kirjan nimestä, graniittimiehestä. Graniittimies on itsensä, mielensä ja ajatuksensa, kovettanut henkilö, joka ei voi enää tehdä mitään. Tai ehkä henkilö, joka kätkeytyy graniitin taakse juuri tehdäkseen jotain, jotain jonka tietää vääräksi.
 
Kähkönen kirjoittaa hyvin kauniisti. Kieli soljuu mukavasti, se vie tarinaa sujuvasti eteenpäin. Kerronta on sopivan haastavaa osin tarinan symboliikan vuoksi ja osin siksi, että lukija joutuu tulkitsemaan asioita myös rivien väleistä. Graniittimies oli minulle myös hyvin virkistävä lukukokemus, sillä vähissä ovat ne samaan miljööseen sijoittuvat romaanit, jotka olen lukenut.
 
Lyhyesti: tiivistunnelmainen, vahva ja vaikuttava romaani.
 

––
 
Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Otava 2014, 334 s.

14.7.2015

Ali Smith: Oli kerran kello nolla


Ali Smithin Oli kerran kello nolla on ollut lukulistallani jo tovin. Ajattelin, että ohuehko kirja voisi olla mukavaa vaihtelua viimeksi lukemani Mark Z. Danielewskin paksun House of Leavesin (josta olen edelleen hieman pyörryksissäni) jälkeen. No, olin hieman väärässä, sillä vaikka Oli kerran kello nolla ei ole paksu, siinä on runsaasti asiaa eikä sen lukeminen ole mistään helpoimmasta päästä.
 
Kaikki alkaa, kun Miles-niminen mies lukittautuu eräillä illallisilla isäntäväen vierashuoneeseen eikä tule sieltä ulos. Isäntäväki ei halua rikkoa hienoa, 1700-luvulta peräisin olevaa vierashuoneen ovea, joten esimerkiksi poliisin kutsuminen taloon ei tule kysymykseenkään. Niinpä Miles vain jää. Vähitellen talon edustalle kokoontuu väkeä telttoineen ja kameroineen seuraamaan josko tuosta salaperäisestä miehestä, jota he ovat alkaneet kutsua Miloksi, näkyisi edes vilahdus. Ja päivittäin käykin kohdahdus, kun Milesin käsi ilmestyy ikkunasta näkyviin ja poimii hänelle vinssatusta ruokakorista päivän ateriansa.
 
Toisaalta Oli kerran kello nolla ei kerro tästä. Sen syvin sanoma on jossain muualla ja tuo sanoma on jopa melko tulkinnanvarainen. Lukija saa tietää lisää Milesista hänet tunteiden ihmisten kautta. Neljä eri henkilöä kytkeytyy tavalla tai toisella Milesiin neljän eri luvun verran: Anna tunsi Milesin nuorena, kun he olivat samalla kirjoituskilpailun järjestämällä matkalla Euroopassa. Mark tapasi Milesin sattumalta teatterissa ja toi hänet seuralaisenaan kohtalokkaille illallisille. Sairaalan sängyssä makaava May taas muistaa Milesin tyttärensä kautta. Viimeisessä luvussa esiintyvä Brooke, nuori, mutta hyvin pikkuvanha ja asioita ajatteleva tyttö oli samoilla illallisilla Milesin kanssa. Näin vähitellen lukijalle ripotellaan mahdollisia syitä sille, miksi Miles käyttäytyy kuten käyttäytyy, mutta vasta Brooken luku paljastaa enemmän.
 
Mielestäni kirja kertoo ajasta ja muistamisesta. Se kertoo ihmisyydestä ja siitä, miten olemme yhteydessä toisiimme. Se kertoo myös unohtamisesta ja muistamisesta. Historiasta ja nykyisyydestä. Se kertoo oikeastaan siitä, mistä haluat sen kertovan, sillä tulkintatapoja on melkein loputtomasti. Lempikohtaukseni kirjassa on ehdottomasti Markin luvussa oleva kuvaus illallisesta, joiden aikana Mark lukittautuu vierashuoneeseen. Smith kuvaa keskiluokkaisia ruokailijoita nasevan tarkkanäköisesti ja lukijaa huvittaa ja kiukuttaa yhtä aikaa.
 
Ihan toinen juttunsa tässä kirjassa on sen kieli. Smith leikittelee sillä hauskasti, kertoo vitsejä ja riimittelee. Kieli on hauskalla tavalla yhteydessä kirjan satiirisuuteen. Suomentaja on tehnyt kielen suhteen hyvää työtä, mutta en voinut siltikään olla tuskastumatta ja miettimättä, että miten tämä ja tämä juttu olisi ollut englanniksi ja miten ne jutut olisivat olleet selkeämpiä, parempia ja hauskempia alkuperäiskielellä. Harmittaa ihan, sillä olen melko varma, että kirjasta olisi muodostunut nokkelampi ja fiksumpi kuva alkuperäiskielisenä kuin siitä nyt muodostui.
 
Jos haluat lukea jotain hieman haastavampaa, joka käsittelee kuitenkin varsin yleismaailmallisia, meitä kaikkia lähellä olevia teemoja, kirja voi olla sinun kirjasi. Jos sinulla riittää kielitaitoa, lue kirja ennemmin englanniksi.
 

––
 
Ali Smith: Oli kerran kello nolla
(There but for the, 2011)
Suom. Kristiina Drews
Otava 2013, 284 s.

8.7.2015

Mark Z. Danielewski: House of Leaves


Nyt olen itsestäni ylpeä ja syystä! Jo kesällä 2013 aloittamani Mark Z. Danielewskin metafiktiivinen romaani House of Leaves on nyt kahlattu läpi. Tuolloin kaksi vuotta sitten kirja jäi kesken, kun tein sen virheen, että luin sen rinnalla muutakin, joten pikkuhiljaa kirja vain jäi ja unohtui. Kirja ei myöskään ole mistään helpoimmasta päästä, ei todellakaan. Nyt otin itseäni niskasta kiinni ja pidättäydyin muista kirjoista. Yllättäen nopeasti kirjan sitten lopulta luin, vaikka aloitin sen uudelleen ihan alusta, mutta siihen on hyvä syynsä, josta lisää myöhempänä.
 
Tästä kirjasta kirjoittaminen saattaa olla blogini historian kaikkein vaikempia tehtäviä, mutta yritetään. House of Leaves on kirjoitettu dokumentaariseen muotoon. Nuori mies nimeltä Johnny Truant löytää House of Leavesin käsikirjoituksen, tai pikemminkin sen osaset, kaverinsa kuolleen naapurin herra Zampanòn asunnosta. Zampanón oli nähtävästi tarkoitus julkaista kirja itse, mutta hän ei ehtinyt saada sitä valmiiksi, joten Johnny ryhtyy editoimaan kirjaa yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Tämä tälläkin hetkellä käsissäni pitelemä kirja on tuo valmiiksi saatu teos.
 
Mutta mistä House of Leaves lopulta kertoo? Sen keskiössä on Navidsonin nelihenkinen perhe. Isä, Will Navidson, on kuuluisa Pulitzerillakin palkittu valokuvaaja, joka vaimonsa Karenin vaatimuksesta päättää vaihteeksi keskittyä perheeseensä. Tämän vuoksi perhe muuttaa New Yorkista Virginian maaseudun rauhaan. Seutu ja Navidsonien ostama talo tuntuvat ihanan rauhallisilta meluisaan ja ruuhkaiseen kaupunkiin verrattuna ja pariskunnan kaksi lastakin tuntuvat viihtyvän. Mikä tärkeintä, nyt Will ja Karen voivat alkaa hoitaa kuntoon myös rakoilevaa parisuhdettaan.
 
Mutta talo ei olekaan sitä mitä Navidsonit sen ostaessaan luulivat sen olevan. Eräänä päivänä vanhempien ja lasten makuuhuoneiden välille ilmestyy komero, jota siinä ei aikaisemmin ollut, ja Will huomaa, että heidän talonsa on sisäpuolelta mitattuna suurempi kuin ulkopuolelta, minkä pitäisi kaiken järjen mukaan olla mahdotonta. Myöhemmin olohuoneen aiemmin tyhjälle seinälle ilmaantuu ovi, joka johtaa pimeään käytävään. Käytävän ilmestymisen pitäisi näkyä muutoksena talon ulkopuolella, sillä sinne johtava ovi on olohuoneen ulkoseinällä, mutta näin ei kuitenkaan ole. Piha on käytävän kohdalta tyhjä, samanlainen kuin ennenkin.
 
Utelias ja tutkiva luonne kun on, Will lähtee katsomaan mitä käytävästä löytyy vaimonsa kielloista huolimatta. Yllätys on suuri, kun käytävä vain jatkuu ja jatkuu. Se tekee mutkia sinne ja tänne ja johdattaa Willin lopulta hyvin suureen tilaan, jonka seiniä tai kattoa Willin taskulamppu ei edes yllä valaisemaan. Kaikki on mustaa, seinät, lattiat ja katto, eikä käytävillä tai niiden varrella olevissa lukuisissa huoneissa ole yhtään mitään. Sitten jostain kuuluu kuin murinaa, ensin kaukaa, sitten hyvin läheltä. Will pakenee, mutta eksyy yrittäessään päästä takaisin valoon, olohuoneeseen. Käytävä, jota pitkin hän tuli, ei enää olekaan samanlainen kuin vielä hetki sitten. Se muuttaa muotoaan, pitenee ja lyhenee ilman mitään mieltä. Lopulta Will kuitenkin pääsee takaisin taloon ja hälyttää paikalle seikkailuhenkisiä tuttaviaan, jotka alkavat tehdä tutkimusretkiä käytävien uumeniin. Kaikki talon tapahtumat kuvataan.
 
Itse asiassa House of Leaves pohjautuu dokumentaariseen elokuvaan, jonka Navidsonit loivat talostaan kuvaamiensa videoiden ja ottamiensa valokuvien pohjalta. Jotkut sanovat sen olevan vain loistava tai vaihtoehtoisesti huono kauhuelokuva, toiset uskovat sen olevan totta. Elokuva on päässyt teatterilevitykseen ja myös useat eri alojen kriitikot ja tutkijat ovat sitä tutkineet. Kirja sisältääkin runsaasti alaviitteitä (427 kappaletta sekä useita eri symboleilla merkittyjä viitteitä!) eri tutkimuksiin, jotka ovat toki täysin keksittyjä.
 
Kun kirjan yksi taso keskittyy kuvaamaan Navidsonin perhettä ja mitä talossa tapahtuu, toinen taso tapahtuu juuri alaviitteissä. Tutkimusten ohella niissä selvitetään myös House of Leavesin editoineen Johnny Truantin elämää. Lukijalle käy selväksi, ettei Johnnyn menneisyys ole ollut ollenkaan helppo ja ryhtyessään setvimään House of Leavesin käsikirjoitusta, hänen elämänsä tuntuu vaipuvan entistä suurempaan sekasortoon. Johtuuko se itse tekstistä, talosta vai Johnnyn pakkomielteestä? Sekaannusten välttämiseksi Johnny Truantin itse kirjoittamat alaviitteet on kirjoitettu Courierilla, kun taas Zampanòn (joka siis on alunperin kirjoittanut kirjan käsikirjoituksen) kirjoittamat alaviitteet Timesilla. Jotta asia olisi vielä mutkikkaampaa, on alaviitteissä lisäksi kirjan toimittaneen tahon tekemiä merkintöjä, mutta ei runsaasti.
 
Pysyttekö vielä mukana? En tiedä pysynkö itsekään. House of Leavesissa on niin paljon kaikkea, niin monta eri tasoa, että siitä voisi kirjoittaa vaikka kuinka pitkästi. Ensinnäkin itse talo. Se on karmiva! Se muuttaa muotoaan, kutistuu ja laajenee, siitä lähtee käytäviä, jotka eivät tunnu johtavan minnekään, se eksyttää kulkijansa totaalisesti. Suuresta, pimeästä tilasta lähtee portaat alaspäin ja matka alas on kymmenien ja taas kymmenien mailien mittainen. Pohjalle päästääkseen joutuu matkaamaan monta päivää. Sitten portaat muuttuvatkin ja matkaan alas kuluukin vain minuutti. MITÄ?! Kauhukirjana House of Leaves on yksiä pelottavimpia ja ahdistavimpia.
 
House of Leaves ei tarjoile suoria vastauksia, vaan sitä voi tulkita halunsa mukaan. Minä jäin esimerkiksi miettimään, mikä talo loppujen lopuksi oikein on. Se voi olla vain todella painajaismainen talo, jotain yliluonnollista, sitä voi verrata Minoksen labyrinttiin tai se voi symboloida mieltä. Mutta kenen mieltä? Navidsonin, Zampanón vai Johnnyn? Vai mieltä ylipäänsä? Entä käytävillä kuuluva murina, mitä se tarkoittaa? Kuuluuko se jollekin siellä asuvalle olennolle, onko se talon oma ääni vai vain mielen tuotosta? Koko kirjan voi halutessaan myös kyseenalaistaa. Ehkä se onkin vain Johnnyn sairaan mielen tuotos, ehkä se siten taloineen ja äänineen symboloi hänen mieltään? Tunnun palaavan jatkuvasti tuohon tulkintaan, mutta sehän voi olla mitä vain.
 
Navidsoneista ja heidän talostaan kertova taso on siis hyvin mielenkiintoinen, täynnä arvoituksia ja erilaisia symboleja. Melkein yhtä mielenkiintoista luettavaa on Johnny Truantin alaviitteet, jotka vähitellen muuttuvat sekavimmiksi ja sekavimmiksi käsikirjoituksen ottaessa hänestä vallan. Pelkäsin melkein jo omankin mielenterveyteni puolesta, mutta onneksi ihan selväjärkisenä tästä selvittiin. Olen kuullut tapauksista, joissa House of Leaves on aiheuttanut lukijoissa unettomuutta ja outoja tuntemuksia. Lievätkö kuitenkin vain liioittelua tai liikaa samastumista Johnnyyn. Minuakin silti vähän jännitti, että ilmaantuuko meidänkin olohuoneemme seinälle pian tyhjä käytävä...
 
Vielä muutama sananen House of Leavesin kokeellisesta rakenteesta. On käynyt jo selväksi, että kirjassa on satoja alaviitteitä. Jotkut viitteet ovat vain rivin mittaisia, toiset (etenkin Johnny Truantin kirjoittamat) voivat jatkua sivutolkulla. Joskus viitteiden seuraaminen osoittautuu haastavaksi:


Tällä aukeamalla on useita eri alaviitteitä. Oikeastaan koko aukeama koostuu alaviitteistä. Vasen ja oikea palsta ovat omia alaviitteitään, jotka jatkuvat monta sivua. Vasemman palstan alaviite alkaa sivulta 120 ja päättyy sivulle 134. Tämän viitteen perässä on oma alaviitteensä, joka on tämän aukeman oikea palsta. Se alkaa siis sivulta 134 ja etenee takaperin takaisin sivulle 120. Tämän ko. viitteen teksti on vieläpä ylösalaisin. Sen perässä on jälleen viitemerkintä, joka taas viittaa kirjan lopun liitteisiin. Lisäksi tällä aukeamalla omia viitteitään ovat laatikossa oleva teksti (joka sekin jatkuu sivukaupalla, mutta aukeaman vasen laatikko on peilikuva edellisen sivun laatikosta), vasemman sivun sisäreunan tekstinpätkä, joka näkyy kuvassa vähän huonosti, jonka viite oikean sivun sivuttain oleva tekstinpätkä taas on, sekä ns. normaalisti sivuille sijoitettu teksti, joka tässä tapauksessa on Johnny Truantin kirjoitusta. Varsin sekavaa, eikö? Ei kuitenkaan kannata huolestua, sillä näitä esimerkin kaltaisia aukeamia on kirjassa loppujen lopuksi aika vähän. Tämä on niistä varmaan se vaikeaselkoisin. Kirjan rakenteeseen ja rytmiin tottuu lopulta yllättävän nopeasti.
 
Kirjassa on yhteensä 709 sivua liitteineen ja hakemistoineen, mutta se on lopulta melko nopeaa luettavaa, sillä melko monet sen sivuista näyttävät tällaisilta:



Teksti tiivistyy ja sen asettelu muuttuu kirjassa yleensä silloin kun sen tunnelmakin tihenee. Jälkimmäisen kuvan aukeamalla Will ryömii pitkin koko ajan ahtaammaksi käyvää käytävää, joten tekstin määräkin sivuilla pienenee ja tiivistyy. Joskus teksti voi myös kääntyä vaakasuoraan tai tiivistyä sivun nurkkaan:


House of Leaves jätti minut varsin hämmentyneeksi, mutta positiivisella tavalla. En ole koskaan ennen lukenut mitään vastaavaa. Miellän kokeelliset romaanit yleensäkin turhan vaikeaselkoisiksi ja joskus jopa tekotaiteellisiksi, mutta House of Leavesissa sen kokeellisuudella on tarkoituksensa. Kaikki kummalliset tekstin sijoittelut ovat yhteydessä kirjan tapahtumiin. Sen rakenne ja omalaatuinen kerronta liittyvät kiinteästi itse tarinaan, jonka tarkoitus on olla pikemminkin tutkimus kuin kaunokirjallinen teos. Kirja onkin metafiktiota parhaimmillaan.
 
Jos kaipaat kirjallisuudelta haastetta, aivojumppaa (kirjassa on viitteiden metsästämisen lisäksi tarjolla eräs kirje, jonka koodin voi halutessaan murtaa), taidokasta kerrontaa, ajateltavaa ja pohdittavaa (allegorioita riittää), jotain tyystin erilaista tai vain pelottavaa kauhua, lue House of Leaves. Minulle se tarjosi elämyksen, joka ei koskaan unohdu. Kirjaa ei ole suomennettu enkä kyllä tiedä miten se onnistuisi. Jos joku joskus yrittää, onnea matkaan!
 
Mark Z. Danielewski on aloittanut nimeä The Familiar kantavan sarjan kirjoittamisen. Sen ensimmäinen osa on julkaistu vähän aikaa sitten ja on nimeltään The Familiar: One Rainy Day in May. Sarja jatkaa House of Leavesin tapaista kokeellista linjaa ja siitä on tulossa 27-osainen! Kuten mainitsin aiemmin, eipä lopu synttäri- ja joululahjaideat kesken reiluun kolmeentoista vuoteen, sarjaa kun on tarkoitus julkaista kaksi osaa vuodessa.
 
––
 
Mark Z. Danielewski: House of Leaves
Pantheon Books 2000, 709 s.

7.7.2015

Cormac McCarthy: Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta


Cormac McCarthyn Tie on yksiä lempikirjojani. Luin sen jo kauan sitten, aikaa ennen blogia, enkä ole sen jälkeen lukenut muita McCarthyn kirjoja ennen kuin vasta nyt. Joskus jonkin todella hyvän kirjan jälkeen on vaikea tarttua saman kirjailijan muihin teoksiin, kun vähän pelottaa mitä sieltä tulee. Näin oli juuri McCarthyn suhteen.

Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta on yksiä ylistetyimpiä amerikkalaisia romaaneja. Sen päähenkilö on nuori, nimettömäksi jäävä poika, joka karkaa kotoaan Tennesseestä. Poika tappelee tiensä Yhdysvaltojen ja Meksikon rajaseuduille ja liittyy siellä John Glantonin johtaman päänahanmetsästäjäporukan joukkoon. Sitten metsästetään intiaaneja ja myydään heidän päänahkojansa. Ei jätetä ketään henkiin. Välillä myös paetaan intiaaneja, välillä oma joukko harvenee. Kun tältä kaikelta ehditään, pysähdytään kaupungeissa juopottelemassa, huorissa ja tappelemassa. Joskus jäädään autiomaahan yksin ja seurana ovat vain väsynyt hevonen ja helvetillinen jano.


En ole varmaan koskaan lukenut mitään yhtä raakaa kuin Veren ääriin on. McCarthy ei säästele missään. Jopa minulle tuli vähän ällöttävä olo kaiken sen päänahkojen skalpeerausten ja vauvojen viskomisen jälkeen. Kirja ei siis missään nimessä ole herkkien luettavaa. Jos et kestänyt esimerkiksi Erik Axl Sundin Varistyttö-trilogiaa, niin et todellakaan kestä myöskään tätä. Mutta toisaalta, tällaista se meno varmaankin on ollut 1800-luvun puolivälin päänahanmetsästysreissuilla, ei mitään kaunista.


 
Mutta kuin vastapainona tälle kaikelle järkyttävälle, kertoja kuvailee näkemäänsä välillä mitä kauneimmin:


Hän nousi ja kääntyi kaupungin valoja kohti. Vuorovesilammikot tummien kivien välissä hohtivat kuin sulatusuunit siellä missä kömpi fosforiloisteisia rapuja. Suolaheinässä kulkiessaan hän katsoi taakseen. Hevonen ei ollut liikkunut. Laivan valo vilkutti aallokossa. Varsa seisoi hevosen vieressä pää painuksissa ja hevonen katseli jonnekin ihmistiedon tuolle puolen, missä tähdet hukkuvat ja valaat kuljettavat valtaisia sielujaan halki mustan ja saumattoman meren.


Aijai. Kiittäminen on myös suomentaja Kaijamari Sivilliä näiden kauniiden lauseiden tuomisesta suomen kielelle. Ympäristön kuvaajana McCarthy vaikuttaa olevan mestarillinen ja ehkä oikeastaan vain siksi luin kirjan loppuun. Toki ajan historiallinenkin kuvaus on kirjassa kiintoisaa, mutta se ehkä vähän hukkuu tylsän ja monotonisen juonen (= jahdataan intiaaneja, tapetaan intiaaneja, intiaanit jahtaavat meitä, eksytään joukosta, ollaan kuolla, pelastutaan, jahdataan jälleen intiaaneja, tapetaan intiaaneja, mennään johonkin kaupunkiin, tapellaan, huorataan, juopotellaan ja niin edelleen) alle. Ehkä tarinan alla piili jotain muutakin, mutta minä en jaksanut keskittyä sitä löytämään. Monien ylistämä tuomari Holdenin hahmo jäi sekin etäiseksi, vaikka toikin vähän piristystä muuten vähän epäkiinnostavaan hahmokavalkadiin.


 
Uskaltaako tässä enää lukea kolmatta McCarthya?


 

––


Cormac McCarthy: Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta

(Blood Meridian, 1985)

Suom. Kaijamari Sivill
WSOY 2012, 408 s.

5.7.2015

Lars Jansson: Muumit: Sarjakuvaklassikot VIII


Mistä tietää, että on tullut kesä? Uudesta muumisarjakuva-albumista tietenkin! Minulla menee nyt sarjakuvarintamalla vähän heikosti, sillä tämä on vasta ensimmäinen sarjakuvani koko vuonna. Yritän tehdä parannuksen. Mutta hyvä valinta vuoden ensimmäiseksi sarjakuvaksi, sillä muumit kolahtaa aina.
 
Järjestyksessään jo kahdeksas muumeista kertova albumi sisältää neljä eri sarjakuvaa. Robinson Muumissa Muumipeikko on pitkästynyt ja haluaisi tehdä jotain suurta ja jännittävää. Erään nimettömäksi jäävän Muumilaakson otuksen avustuksella Muumipeikko hoksaa haluavansa elää kuin Robinson Crusoe. Eikun vaan haaksirikkoutumaan koko perhe! Tosin haaksirikkoutuminen tarkoituksella osoittautuu vaikeaksi ja kun se lopulta onnistuu, kohtaavat muumit autioksi otaksumallaan saarella erakon, joka aiheuttaa lisää ongelmia.
 
Toisessa sarjakuvassa, Muumipeikko ja taide, muumiperhe voittaa valokuvauskilpailun, jonka myötä Muumilaaksoon alkaa virrata jos jonkinmoisia taiteilijoita. Kaikki haluavat nähdä tuon hämmästyttävän valkoisten kivien asetelman, jonka Muumipappa on onnistunut kuvaansa taltioimaan, ja maalata Muumilaakson kauniita maisemia. Taiteilijaelämä ottaa kuitenkin niin koville, että Vilijonkka joutuu antamaan lehmälleen hajusuolaa ja Muumipappa tarjoilemaan tynnyrillisen palmuviiniä, jotta taiteilijoiden juhliin saadaan vähän eloa – no, ehkä vähän liikaakin.
 
Nipsun kylpylässä Nipsu, tuo aina yhtä rahanahne otus, päättää varastaa muumiperheeltä heidän rantansa ja perustaa sinne kylpylän. Kylpylävieraat ovat vaatimuksineen Nipsulle kuitenkin liikaa ja hän päättää ottaa jalat alleen, etukäteismaksut mukanaan. Lomailijat jäävät muumiperheen kaitsettaviksi, mikä on jopa heistä kovin rasittavaa. Muumien täytyykin yrittää keksiä keino, jolla he saavat lomailijat häipymään tiehensä.
 
Viimeisessä sarjakuvassa, Poliisimestarin veljenpojassa, tavataan lähemmin Muumilaakson poliisimestari. Hänen laiskotteleva ja ilkeyksiä tekevä veljenpoikansa Launo on kylässä. Mutta Launopa saakin idean ryhtyä itsekin poliisiksi, mistä ei taatusti seuraa mitään hyvää, ja muumiperhe joutuu jälleen kerran olemaan varpaillaan.
 
Edellinen muumisarjakuva-albumi oli mielestäni yhteiskunnallisesti melko kantaaottava. Enemmän kuin aiemmat albumit. Tässä kahdeksannessa albumissa tuota kantaaottavuutta tai poliittisuutta taas ei ole niin paljon, vaan sarjakuvat ovat enemmänkin täynnä muumien hupsuja toilailuja ja älykästä huumoria, jonka avulla kuitenkin vähän irvaillaan esimerkiksi eksistentialistiselle ajattelulle ja taiteilijoille.
 
Minua huoletti jossain vaiheessa näitä albumeita, että tuleeko minua häiritsemään kamalasti Tove Janssonin jättäytyminen pois strippien teosta. Kuudennesta albumista lähtien veli Larshan on sekä kirjoittanut että piirtänyt ne yksin. No, eipä voi sanoa häirinneen. Minusta sekä piirrosjälki että tarinankulku ovat aivan yhtä tyylikkäitä kuin aiemminkin. Pidän valtavasti sarjakuvista välittyvästä huumorista, jota toki oli ensimmäisissäkin albumeissa, mutta kun Lars otti ohjat kokonaan omiin käsiinsä, se on muuttunut ehkä hieman pisteliäämmäksi. Ja se ei siis ole ollenkaan huono juttu.
 
Muumit kuuluvat kesään ja ehdottomasti vieläpä sarjakuvan muodossa!


––

Lars Jansson: Muumit: Sarjakuvaklassikot VIII
(MOOMIN The Complete Lars Jansson Comic Strip)
Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen 1993, tekstaus ja taitto Kirjasorvi / Antti Hulkkonen
2015
WSOY 2015, 94 s.

1.7.2015

Vuoden toisen neljänneksen luetut kirjat


Puolet vuodesta on ohi ja minä olen lomalla! Olen onnistunut selättämään kaiken stressin ja murheen ja vain nauttinut huolettomista päivistä. Lukenutkin olen ehtinyt paljon intensiivisemmin kuin varmaan koko alkuvuonna yhteensä, mikä on ollut aivan ihanaa. Tuudittaudunpa siis vielä ainakin parin viikon ajan tähän tunteeseen ja katsotaan nyt, mitä vuoden toisella neljänneksellä tulikaan luettua:
 
Alice Munro: Kerjäläistyttö
Sarah Waters: Tipping the Velvet
Graeme Simsion: Vaimotesti
Erik Axl Sund: Varjojen huone
Leena Krohn: Hotel Sapiens
Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö
Sarah Waters: The Paying Guests
Aki Ollikainen: Musta satu
Muriel Barbery: Siilin eleganssi
Pärttyli Rinne: Viimeinen sana
J. K. Rowling: Harry Potter and the Deathly Hallows
Lars Jansson: Muumit: Sarjakuvaklassikot VIII
 
Luin siis yhteensä kaksitoista kirjaa, saman määrän kuin ensimmäiselläkin kvartaalilla. Aika tyytyväinen olen tähän tusinaan, yksikään ei osoittautunut pettymykseksi. Suosikkejani näistä ovat kuitenkin Krohnin Hotel Sapiens, joka on ihanan erikoinen, Fletcherin Irlantilainen tyttö, joka lumosi minut tunnelmallaan, Watersin The Paying Guests, joka osoittaa Watersin olevan yhä taitava tarinankertoja ja tietysti, tietysti Rowlingin Harry Potter and the Deathly Hallows, jonka ei ikinä tahtoisi loppuvan.

Olen iloinen, että törmäsin kevään aikana kahteen minulle uuteen kirjailijaan, joiden tuotantoon haluan ehdottomasti tutustua lisää: Leena Krohn ja Alice Munro. Seuraavalla kirjastokäynnilläni astelen suoraan K- ja M-hyllyille.
 
Olen viime vuosina opetellut jättämään kirjoja kesken, koska turhaanhan sitä itseään kiusaa lukemalla jotain mikä ei yhtään kiinnosta. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin lukenut aloittamani kirjat loppuun, mutta toivoakseni se johtuu siitä, että osaan valita, tuurilla tai taidolla, kirjoja, jotka kiinnostavat. Viimeisen kolmen kuukauden aikana jätin kuitenkin jopa kaksi kirjaa ihan suosiolla kesken. Ensimmäinen oli Monika Fagerholmin Diiva, joka oli aivan liian tajunnanvirtamaista tekstiä minulle. Yritin sitä melkein kahdensadan sivun verran, mutta sitten tajusin luovuttaa. Sain muodostettua itselleni pienen Fagerholm-kammon, mutta kertokaa jooko, että ne muut Fagerholmit ovat selkeämpiä? Ihanat naiset rannalla kun olisi tuolla hyllyssä... Toinen kesken jäänyt oli Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani, jonka kanssa en tiennyt, että miten päin sitä lukisi. Sinänsä kirja vaikutti kiinnostavalta, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että tuskin saan siitä mitään irti, vaikka lukisin sen kronologisesti tai sinne tänne hyppien, kuten kertoja jatkuvasti usuttaa tekemään.
 
Näin. Olipa mukava toinen neljännes vuodesta. Luettuja sivuja kertyi yhteensä 3873 eli 323 sivua per kirja.
 
Heinäkuu on korkattu mukavasti lukemalla jo yksi kirja päätökseen ja seuraavaksi olisi vuorossa toinen kesäkirjalistallani oleva kirja. Jospa saisin tuosta listasta ainakin puolet luettua kesän aikana, saapa nähdä!
 
Vihdoinkin lämmintä heinäkuuta!