Lukuisa: J. K. Rowling: Harry Potter and the Deathly Hallows

Joskus tämänkin hetken on tultava, kun olen saanut Harry Pottereiden uusintakierroksen päätökseen. Ja mikä matka se onkaan ollut! Olen lukenut sarjan aiemmin vain kertaalleen. Viisasten kiveen tartuin joskus alakoulun viimeisimmillä luokilla ja viimeisen osan luin sinä vuonna kun täytin 19 vuotta. Sarjan aloittamisesta on siis aikaa noin viisitoista vuotta ja sen päättämisestäkin jo päälle seitsemän. Aika monia asioita oli siis päässyt unohtumaan, vaikka toki elokuvista on ollut tapahtumien muistamisessa paljon apua. Kaikkea ei kuitenkaan elokuvissa ole, joten matkan varrella koin vähän yllätyksiäkin. Nyt on sitten sellainen olo, että mitä minä seuraavaksi luen, kun haluan jotain tuttua ja turvallista, sellaista, mihin voin aina luottaa?

Harry Potter and the Deathly Hallows käynnistyy pelottavalla kuvauksella Malfoyn kartanosta, missä Voldemort kuolonsyöjineen keskustelevat otollisesta hetkestä hyökätä Harryn kimppuun. Harry on pian täyttämässä seitsemäntoista vuotta, jolloin häntä aiemmin suojannut taika lakkaa toimimasta. Feeniksin killan jäsenten turvin Harry kuitenkin selviää matkasta Dursleyden talolta etukäteen määriteltyyn turvapaikkaan. Muutama muu ei kuitenkaan selviä jo tästä ensimmäisestä kirjan koitoksesta. Tuttujen, rakkaiden hahmojen kuoleminen on kuitenkin vasta alkua.

Harry viettää loppukesän Weasleyden luona eikä hän aio enää palata Tylypahkaan. Harry, Ron ja Hermione ovat saaneet Dumbledorelta selkeän tehtävän: heidän tulee etsiä ja tuhota loput hirnyrkit, joihin Voldemort on pirstonut sielunsa. Etsintä ei tule olemaan helppoa; se on täynnä vaaroja, mutta myös hyvää onnea. Mutta kuten Harrykin on sen koko ajan sisimmissään tiennyt, hänen ja Voldemortin on vielä kerran kohdattava. Tylypahkan koulusta muodostuu verinen taistelutanner, yksi kirjallisuuden mieleenpainuvimpien taisteluiden näyttämö, jolloin ennustus käy toteen:

The one with the power to vanquish the Dark Lord approaches... born to those who have thrice defied him, born as the seventh month dies... and the Dark Lord will mark him as his equal, but he will have power the Dark Lord knows not... and either must die at the hand of the other for neither can live while the other survives... the one with the power to vanquish the Dark Lord will be born as the seventh month dies...

Ennen kuin aloitin Pottereiden uusintaluvun olin sitä mieltä, että The Deathly Hallows on lempiosani sarjasta. Nyt kun olen lukenut koko sarjan uudelleen, voin sanoa olevani yhä samaa mieltä. Kirja rikkoo aiempien osien samankaltaisen kaavan: nyt ei enää vietetäkään kesäloman viimeisiä päiviä Weasleyn perheen luona, nousta Tylypahkaan vievään junaan, opiskella siellä kaikkea jännittävää ja pelata huispausta, ja kohdata lopuksi jotain Voldemortiin liittyvää kamalaa ja selvitä siitä. Ehei, ei sinne päinkään. Nyt ollaan jatkuvan uhan alla, pidetään yhtä, vaikkei se aina olekaan niin helppoa, tehdään suunnitelmia, vaihdetaan jatkuvasti maisemaa, pelätään rakkaimpien puolesta, kohdataan kuolemaa. Tuttu ja turvallinen Tylypahka on vaihtunut ahdistavaan ja pelottavaan maailmaan, jossa täytyy olla jatkuvassa liikkeessä ja piilossa muiden katseilta. The Deathly Hallows on jotain aivan muuta kuin sarjan aiemmat osat, mutta silti siinä on myös paljon tuttua ja rakasta.

Toisaalta viimeistä osaa voisi pitää myös vähän tylsänä, sillä siinä on kohtia, kun Harry, Ron ja Hermione ajautuvat umpikujaan hirnyrkkien etsinnässä eikä tarina tunnu edistyvän mihinkään. Minä kuitenkin pidin myös tästä hitaudesta, sillä onhan se jo heti uskottavampaakin, kun kaikki ei selviä niin helposti. Harry ja hänen ystävänsä tekevät virheitä, jotka viivästyttävät heidän tärkeää matkaansa, mutta niiden kautta he pääseävät taas eteenpäin. Varmaan ainoa asia, josta en ole koskaan tässä päätösosassa pitänyt, on kahden lempihahmoni kuolema. Ensimmäisen hahmon kuoleman kestin tällä kertaa suhteellisen tyynenä, mutta toinen oli ihan järkyttävää!