Aki Ollikaisen upea Nälkävuosi teki minuun reilut kaksi vuotta sitten suuren vaikutuksen. Niinpä olikin varsin kutkuttavaa lukea hänen uusin romaaninsa Musta satu. Tekisikö se samanlaista vaikutusta kuin Nälkävuosi? Herättäisikö se yhtä vahvoja tunteita?
Mustassa sadussa liikutaan kahdella eri aikatasolla. On nykyhetkessä tarinaansa kertova mies, jonka mieltä vaivaa suvun miehiin liittyvät tragediat:
Me siis seisoimme jonossa, joka muistutti takaperoista mallia ihmissuvun kehityksestä. Minä olin vasta puusta laskeutunut, neljällä raajalla kulkeva poloinen alkuapina. Isä oli jo irrottanut rystyset maasta, mutta kulki yhä selkä kumarassa. Pappa seisoi jo melkein pystyasennossa, oli poiminut kurikan astaloksi käteensä. Papan edessä seisoi näkymättömänä puuttuva lenkki.
Minä kipusin kiven päälle ja sieltä käsin yritin katsella yli isän ja papan hartioiden sukuhistoriani hämärään.
Mies on myös oman tragediansa äärellä, kun vaimo on lähtenyt ja vienyt lapsen mukanaan. Käsikirjoitus muovipussissa auton lattialla ja oluttölkit mukanaan hän lähtee Tattarisuolle saadakseen tarinaansa oikeanlaisen lopun. Toisella aikatasolla ollaan 1930-luvun alun kieltoajan tunnelmissa. Lapuan liike elää vahvana, jakaa kansan edelleen valkoisiin ja punaisiin. Mutta siitä pirtua salakuljettava Heino ei niinkään välitä, vaan yrittää kipeästi tienata pienen perheensä elannon. Lopulta Heinonkin tie vie Tattarisuolle, paikkaan, jossa Noita-Kallioksi kutsuttu mies harjoittaa menojaan. Viimein kahden eri sukupolven miesten tiet yhtyvät.
Kerron heti alkuun, ettei Musta satu ole yhtä väkevä, yhtä eheä kokonaisuus kuin Nälkävuosi. Sen maailma on kuitenkin yhtä synkkä ja toivoton, se tulee iholle. Ollikainen on edelleen myös niin mahdottoman taitava kirjoittaja: hän osaa tiivistää kaiken tarinan kannalta oleellisen lyhyisiin lauseisiin ja hetkiin.
On myös ihailtavaa, miten Ollikainen taitaa niin monen teeman kietomisen yhteen näin pienessä kirjassa. Mustassa sadussa kuvaillaan niin kieltoaikaa, Lapuan liikkeen luomaa poliittista ilmapiiriä, usean eri sukupolven syntejä kuin Tattarisuohon kietoutuvaa mysteeriäkin kahdella eri aikatasolla. Minusta eri teemat sointuvat hienosti yhteen, tosin joidenkin pienten sivupolkujen tarkoitusta en aivan ymmärtänyt. Ehkä ne aukeaisivat paremmin toisella lukukerralla tai ehkä niiden tarkoitus on ollakin vain sivupolkuja.
Jotkut kirjan lukeneet ovat kertoneet ongelmistaan yhdistää tarinan kaksi aikatasoa toisiinsa. Minäkin viihdyin paremmin 1930-luvulla eläneen Heinon kuin nykyhetken kertojan tarinan parissa enkä alkuun osannut oikein yhdistää heitä toisiinsa. Kun aikatasot sitten loksahtivat kohdalleen, ne todella loksahtivat. Loppupuolella lukijalle avautuva rajatilamainen hetki on hyvin vahva ja teki minuun vaikutuksen, vaikka senkin täydellisempi oivaltaminen vaatii minulta vielä joskus uusintalukemisen.
Suurin ongelmani Mustan sadun kanssa oli se, etten lukenut sitä tarpeeksi nopeasti. Uskaltaisin väittää, että tarina on parhaimmillaan melkeinpä yhteen menoon luettuna. Lyhyissä pätkissä lukeminen teki omalle lukukokemukselleni hallaa, se teki tarinasta sirpalemaisemman kuin se oikeasti on.
Musta satu ei siis yllä samalle tasolle kuin Nälkävuosi, mutta jo Ollikaisen kirjoittajanlahjojen vuoksi se kannattaa lukea.
––
Aki Ollikainen: Musta satu
Siltala 2015, 157 s.
Tunnisteet: Aki Ollikainen, historia, mieheys, mysteeri, omaksi ostettu / lahjaksi saatu, perhe, rikollisuus, suku, yhteiskunta
