28.6.2015

J. K. Rowling: Harry Potter and the Deathly Hallows

Jos et ole lukenut J. K. Rowlingin Harry Potter -sarjaa ja/tai haluat välttyä kaikelta mahdolliselta, mikä liittyy sarjan jatko-osiin, älä lue enää pidemmälle.

Joskus tämänkin hetken on tultava, kun olen saanut Harry Pottereiden uusintakierroksen päätökseen. Ja mikä matka se onkaan ollut! Olen lukenut sarjan aiemmin vain kertaalleen. Viisasten kiveen tartuin joskus alakoulun viimeisimmillä luokilla ja viimeisen osan luin sinä vuonna kun täytin 19 vuotta. Sarjan aloittamisesta on siis aikaa noin viisitoista vuotta ja sen päättämisestäkin jo päälle seitsemän. Aika monia asioita oli siis päässyt unohtumaan, vaikka toki elokuvista on ollut tapahtumien muistamisessa paljon apua. Kaikkea ei kuitenkaan elokuvissa ole, joten matkan varrella koin vähän yllätyksiäkin. Nyt on sitten sellainen olo, että mitä minä seuraavaksi luen, kun haluan jotain tuttua ja turvallista, sellaista, mihin voin aina luottaa?
 
Harry Potter and the Deathly Hallows käynnistyy pelottavalla kuvauksella Malfoyn kartanosta, missä Voldemort kuolonsyöjineen keskustelevat otollisesta hetkestä hyökätä Harryn kimppuun. Harry on pian täyttämässä seitsemäntoista vuotta, jolloin häntä aiemmin suojannut taika lakkaa toimimasta. Feeniksin killan jäsenten turvin Harry kuitenkin selviää matkasta Dursleyden talolta etukäteen määriteltyyn turvapaikkaan. Muutama muu ei kuitenkaan selviä jo tästä ensimmäisestä kirjan koitoksesta. Tuttujen, rakkaiden hahmojen kuoleminen on kuitenkin vasta alkua.
 
Harry viettää loppukesän Weasleyden luona eikä hän aio enää palata Tylypahkaan. Harry, Ron ja Hermione ovat saaneet Dumbledorelta selkeän tehtävän: heidän tulee etsiä ja tuhota loput hirnyrkit, joihin Voldemort on pirstonut sielunsa. Etsintä ei tule olemaan helppoa; se on täynnä vaaroja, mutta myös hyvää onnea. Mutta kuten Harrykin on sen koko ajan sisimmissään tiennyt, hänen ja Voldemortin on vielä kerran kohdattava. Tylypahkan koulusta muodostuu verinen taistelutanner, yksi kirjallisuuden mieleenpainuvimpien taisteluiden näyttämö, jolloin ennustus käy toteen:
 
The one with the power to vanquish the Dark Lord approaches... born to those who have thrice defied him, born as the seventh month dies... and the Dark Lord will mark him as his equal, but he will have power the Dark Lord knows not... and either must die at the hand of the other for neither can live while the other survives... the one with the power to vanquish the Dark Lord will be born as the seventh month dies...
 
Ennen kuin aloitin Pottereiden uusintaluvun olin sitä mieltä, että The Deathly Hallows on lempiosani sarjasta. Nyt kun olen lukenut koko sarjan uudelleen, voin sanoa olevani yhä samaa mieltä. Kirja rikkoo aiempien osien samankaltaisen kaavan: nyt ei enää vietetäkään kesäloman viimeisiä päiviä Weasleyn perheen luona, nousta Tylypahkaan vievään junaan, opiskella siellä kaikkea jännittävää ja pelata huispausta, ja kohdata lopuksi jotain Voldemortiin liittyvää kamalaa ja selvitä siitä. Ehei, ei sinne päinkään. Nyt ollaan jatkuvan uhan alla, pidetään yhtä, vaikkei se aina olekaan niin helppoa, tehdään suunnitelmia, vaihdetaan jatkuvasti maisemaa, pelätään rakkaimpien puolesta, kohdataan kuolemaa. Tuttu ja turvallinen Tylypahka on vaihtunut ahdistavaan ja pelottavaan maailmaan, jossa täytyy olla jatkuvassa liikkeessä ja piilossa muiden katseilta. The Deathly Hallows on jotain aivan muuta kuin sarjan aiemmat osat, mutta silti siinä on myös paljon tuttua ja rakasta.
 
Toisaalta viimeistä osaa voisi pitää myös vähän tylsänä, sillä siinä on kohtia, kun Harry, Ron ja Hermione ajautuvat umpikujaan hirnyrkkien etsinnässä eikä tarina tunnu edistyvän mihinkään. Minä kuitenkin pidin myös tästä hitaudesta, sillä onhan se jo heti uskottavampaakin, kun kaikki ei selviä niin helposti. Harry ja hänen ystävänsä tekevät virheitä, jotka viivästyttävät heidän tärkeää matkaansa, mutta niiden kautta he pääseävät taas eteenpäin. Varmaan ainoa asia, josta en ole koskaan tässä päätösosassa pitänyt, on kahden lempihahmoni kuolema. Ensimmäisen hahmon kuoleman kestin tällä kertaa suhteellisen tyynenä, mutta toinen oli ihan järkyttävää!
 
Kaiken kaikkiaan The Deathly Hallows on arvoisensa päätös Harry Potter -sarjalle. Se on todistus aidosta rohkelikon voimasta, ystävyydestä ja omien pelkojensa kohtaamisesta. Nyt kaikki on hyvin.
 

––
 
J. K. Rowling: Harry Potter and the Deathly Hallows
Bloomsbury 2010, 607 s.

21.6.2015

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Pärttyli Rinteen esikoisromaani Viimeinen sana ehti odottaa lukuvuoroaan melko kauan aikaa. Kouluammuskeluun tai pikemminkin siihen johtaviin syihin porautuva kirja vaikutti kiinnostavalta, mutta kevätväsymys ei houkutellut tarttumaan niin raskaan aiheen pariin. Juhannuksen lähestyessä ja päivien kirkastuessa oli vihdoin kirjan aika.
 
Viimeisessä sanassa nuori lukiolaispoika Franz haaveilee olevansa vielä joskus suuri ajattelija, jonka uusi filosofia tulee olemaan maailmankuulu. Tai oikeastaan hän ei haaveile siitä, hän on siitä vakuuttunut. Franzin filosofiset puheet ja hänen kömpelöt sosiaaliset taitonsa tekevät hänestä muiden opiskelijoiden silmissä kummajaisen, jota voi helposti kiusata. On hänellä kuitenkin yksi kaveri, jonka kanssa voi käydä kaljottelemassa tai harjoitella ampumista metsän keskellä. On eräs tyttökin.

Franz ammentaa filosofiansa Nietzchen ajatuksista. Franz haluaa olla yli-ihminen, joka uhraa oman moraalinsa ja onnensa saavuttaakseen ihmisyyden korkeimman tason. Kaikki muut ovat heikkoja. Franzin päässä kehittyvän uuden filosofian ja nöyryyttävien kokemusten ja epäonnistumisien jälkeen puuttuu enää ase.
 
Viimeinen sana avaa lukijalle kouluammuskelijan päänsisäisen maailman – ainakin yhden mahdollisen sellaisen. Minusta tuo maailma vaikuttaa kuitenkin varsin uskottavalta. Päätös massamurhaan tuskin syntyy hetken mielijohteesta, vaan se vaatii jotain hyvin samankaltaista ajatusmaailmaa ja samanlaisia kokemuksia elämästä ja ihmissuhteista kuin Franzilla on. Mitään yksittäistä syytä ei kuitenkaan voi antaa. Rinnekään ei tarjoile mitään valmista kuvioita tapahtumalle, se on monen eri tekijän summa.
 
Kirja on vahvimmillaan juuri taustoittaessaan mahdollisia syitä moiseen tekoon. Ehkä ymmärrän nyt enemmän, mikä voi saada ihmisen tekemään sellaista. Ymmärrän, mutta en hyväksy. Kirjan sivuille tulvivat Franzin filosofiset pohdinnat kuitenkin etäännyttivät minua tarinasta. Toki ymmärrän, miksi niitä kuvaillaan niin seikkaperäisesti ja ilman niitä tarina olisi taas ollut liian ohut. Filosofia ei vain ole minun juttuni, kärsivällisyyteni ei ole koskaan riittänyt tulkitsemaan erilaisia filosofisia teorioita ja ajatusmaailmoja. Onneksi tarina on Franzin filosofioineen kuitenkin suhteellisen selkeää luettavaa.
 
En tiedä, oliko kirja kuitenkaan parasta mahdollista luettavaa keskikesän kynnyksellä. En tiedä, onko se sitä ylipäänsä ikinä. Minulle kirjasta jäi aika tunkkainen ja kylmä jälkimaku, mikä saattoi olla ihan tahallistakin, mutta samalla se haastoi myös ajattelemaan.
 

––
 
Pärttyli Rinne: Viimeinen sana
Noxboox 2014, 213 s.

20.6.2015

Muriel Barbery: Siilin eleganssi


Muriel Barberyn Siilin eleganssi on roikkunut lukulistallani pienen ikuisuuden. En tiennyt etukäteen kirjasta juuri mitään, mutta odotin jotain kepeän ranskalaista tunnelmaa. Sain sitä ja muutakin.
 
Siilin eleganssin päähenkilö on Renée Michel, leski ja hienon pariisilaisen kerrostalon ovenvartija. Renée yrittää pitää kulisseja yllä tyhmästä, sivistymättömästä ovenvartijasta, vaikka tosiasiassa hän tekee jatkuvasti tarkkanäköisiä havaintoja talonsa asukkaista ja suhtautuu intohimoisesti kulttuuriin. Renée ei siis ole niin sivistymätön kuin aluksi voisi luulla.
 
Samassa talossa asuu kaksitoistavuotias Paloma Josse, joka on ikäisekseen poikkeuksellisen älykäs. Hän vieroksuu porvarillista elämäntapaa ja päättääkin seuraavana syntymäpäivänään sytyttää kotinsa tuleen ja tappaa itsensä. Sitä ennen on kuitenkin seurattava maailman liikettä ja kirjata ylös syvällisiä ajatuksia – olisiko tässä maailmassa vielä jotain elämisen arvoista?
 
Taloon muuttava uusi asukas, japanilainen herra Kakuro Ozu, näkee kuitenkin pintaa syvemmälle ja sekä Renéen että Paloman elämät muuttuvat.
 
Siilin eleganssi on ihanan kepeää, mutta myös kipeää luettavaa. Tarinan edetessä käy selväksi, ettei Renée ole vain hupsu, stereotypiastaan poikkeava henkilöhahmo, vaan hänen elämänsä on ollut kaikkea muuta kuin ihanaa. Hänen nykyisen käyttäytymisensä voi ymmärtää vain hänen menneisyytensä kautta. Samoin on Paloman laita. Vaikka tuo nuori tyttö tekee mitä huvittavimpia havaintoja perheestään ja ympäristöstään, voi kuitenkin miettiä, miksi hän suunnittelee itsemurhaa. Barbery onnistuu siis hienosti välittämään tarinassaan ranskalaista kepeyttä ja pisteliästä huumoria, mutta samalla mahdottoman todelta tuntuvaa surumielisyyttä. Lukiessani tunsin itseni yhtä aikaa iloiseksi ja hyvin alakuloiseksi. Nauroin ja nieleskelin kyyneleitä.
 
Siilin eleganssista ei kuitenkaan tullut sitä elämäni kirjaa. Sen sanoma on ehkä liian itsestäänselvä ja kliseinen, vaikka toki tarvitsemme aina muistutteluja siitä, mitä elämässämme kannattaisi tehdä ja mikä siinä on arvokasta. Filosofinen pohdinta ei tällä kertaa osunut ja uponnut, vaikka olinkin hieman yllättynyt siitä, että kirjassa on myös syvällisempi taso, sillä odotin tosissani jotain paljon kepeämpää.
 
Minulle Siilin eleganssi tulee jäämään mieleen ylistyslauluna kulttuurille ja sivistykselle ja sille, että aina kannattaa etsiä kauneutta tästä maailmasta. Minun kauneuteni syntyy pitkälti juuri kulttuurista ja sivistyksestä, ja sitä haluan vaalia.
 

––
 
Muriel Barbery: Siilin eleganssi (L'Élégance du hérisson, 2006)
Suom. Anna-Maija Viitanen
Gummerus 2010, 374 s.

10.6.2015

Aki Ollikainen: Musta satu


Aki Ollikaisen upea Nälkävuosi teki minuun reilut kaksi vuotta sitten suuren vaikutuksen. Niinpä olikin varsin kutkuttavaa lukea hänen uusin romaaninsa Musta satu. Tekisikö se samanlaista vaikutusta kuin Nälkävuosi? Herättäisikö se yhtä vahvoja tunteita?
 
Mustassa sadussa liikutaan kahdella eri aikatasolla. On nykyhetkessä tarinaansa kertova mies, jonka mieltä vaivaa suvun miehiin liittyvät tragediat:
 
Me siis seisoimme jonossa, joka muistutti takaperoista mallia ihmissuvun kehityksestä. Minä olin vasta puusta laskeutunut, neljällä raajalla kulkeva poloinen alkuapina. Isä oli jo irrottanut rystyset maasta, mutta kulki yhä selkä kumarassa. Pappa seisoi jo melkein pystyasennossa, oli poiminut kurikan astaloksi käteensä. Papan edessä seisoi näkymättömänä puuttuva lenkki.
 
Minä kipusin kiven päälle ja sieltä käsin yritin katsella yli isän ja papan hartioiden sukuhistoriani hämärään.
 
Mies on myös oman tragediansa äärellä, kun vaimo on lähtenyt ja vienyt lapsen mukanaan. Käsikirjoitus muovipussissa auton lattialla ja oluttölkit mukanaan hän lähtee Tattarisuolle saadakseen tarinaansa oikeanlaisen lopun. Toisella aikatasolla ollaan 1930-luvun alun kieltoajan tunnelmissa. Lapuan liike elää vahvana, jakaa kansan edelleen valkoisiin ja punaisiin. Mutta siitä pirtua salakuljettava Heino ei niinkään välitä, vaan yrittää kipeästi tienata pienen perheensä elannon. Lopulta Heinonkin tie vie Tattarisuolle, paikkaan, jossa Noita-Kallioksi kutsuttu mies harjoittaa menojaan. Viimein kahden eri sukupolven miesten tiet yhtyvät.
 
Kerron heti alkuun, ettei Musta satu ole yhtä väkevä, yhtä eheä kokonaisuus kuin Nälkävuosi. Sen maailma on kuitenkin yhtä synkkä ja toivoton, se tulee iholle. Ollikainen on edelleen myös niin mahdottoman taitava kirjoittaja: hän osaa tiivistää kaiken tarinan kannalta oleellisen lyhyisiin lauseisiin ja hetkiin.
 
On myös ihailtavaa, miten Ollikainen taitaa niin monen teeman kietomisen yhteen näin pienessä kirjassa. Mustassa sadussa kuvaillaan niin kieltoaikaa, Lapuan liikkeen luomaa poliittista ilmapiiriä, usean eri sukupolven syntejä kuin Tattarisuohon kietoutuvaa mysteeriäkin kahdella eri aikatasolla. Minusta eri teemat sointuvat hienosti yhteen, tosin joidenkin pienten sivupolkujen tarkoitusta en aivan ymmärtänyt. Ehkä ne aukeaisivat paremmin toisella lukukerralla tai ehkä niiden tarkoitus on ollakin vain sivupolkuja.
 
Jotkut kirjan lukeneet ovat kertoneet ongelmistaan yhdistää tarinan kaksi aikatasoa toisiinsa. Minäkin viihdyin paremmin 1930-luvulla eläneen Heinon kuin nykyhetken kertojan tarinan parissa enkä alkuun osannut oikein yhdistää heitä toisiinsa. Kun aikatasot sitten loksahtivat kohdalleen, ne todella loksahtivat. Loppupuolella lukijalle avautuva rajatilamainen hetki on hyvin vahva ja teki minuun vaikutuksen, vaikka senkin täydellisempi oivaltaminen vaatii minulta vielä joskus uusintalukemisen.
 
Suurin ongelmani Mustan sadun kanssa oli se, etten lukenut sitä tarpeeksi nopeasti. Uskaltaisin väittää, että tarina on parhaimmillaan melkeinpä yhteen menoon luettuna. Lyhyissä pätkissä lukeminen teki omalle lukukokemukselleni hallaa, se teki tarinasta sirpalemaisemman kuin se oikeasti on.
 
Musta satu ei siis yllä samalle tasolle kuin Nälkävuosi, mutta jo Ollikaisen kirjoittajanlahjojen vuoksi se kannattaa lukea.
 

––
 
Aki Ollikainen: Musta satu
Siltala 2015, 157 s.

3.6.2015

Kesäkirjat 2015



Ihanaa, kesä on täällä! No, sään puolesta ei ihan vielä, mutta toivottavasti pian. Olin keväällä kaksi kuukautta työharjoittelussa, pidin viime viikon lomaa ja nyt olen vielä kuukauden kesätöissä oman alan työtehtävissä. Olen onnellinen, että sellaisia töitä on riittänyt humanistille, jospa sitten valmistuttuanikin.
 
Tämän kuukauden mittaisen kesätyöpätkän jälkeen minulla on vihdoin ja viimein lomaa aina syyskuulle asti. Viime kesä oli todella raskas, sillä olin siitä puolet töissä sekä samaan aikaan ja loput kesästä tein kuin hullun lailla tenttejä ja esseitä. Vannoinkin jo silloin, että seuraavana kesänä en tee mitään opintojeni eteen! Tentit ja esseet saakin todella odottaa, mutta graduahan sitä pitäisi aloitella. Onneksi sen aloittelu ei ole vielä kovin intensiivistä työtä (tai niin ainakin suunnittelin...), lähinnä aihepiiriin tutustumista ja arkistossa istumista, joten enköhän ehdi myös rentoutua.

Ja mikäpä muu on parempi keino rentoutua kuin kirjojen lukeminen? Pari viime viikkoa olen pyöritellyt päässäni listaa kirjoista, jotka haluaisin lukea kesän aikana ja muodostanut niistä top kympin. Luulen kyllä, etten todellakaan tule lukemaan niitä kaikkia kesän aikana, mutta haaveileminenkin on jo ihanaa. Ja minulla on ollut hieman ikävä listojen tekemistä.
 
1. Mark Z. Danielewski: House of Leaves
Aloitin House of Leavesin jo kerran, melkein kaksi vuotta sitten (!), mutta paksuna ja painavana kirjana se jäi vähitellen muiden kirjojen jalkoihin ja unohtui. Nyt aion ryhdistäytyä ja kokeilla sitä uudelleen, sillä se on kyllä varsin kiinnostava ja varmasti yksi erikoisimmista näkemistäni kirjoista.
 
2. Mark Z. Danielewski: The Familiar: One Rainy Day in May (vol. 1)
Jotta kesäkirjalistani olisi mahdollisimman monipuolinen, täytyy sillä olla toinenkin Danielewski! Tilasin kirjan poikaystävälleni, joka ihastui House of Leavesiin, ja sitten luin, että The Familiar tulee olemaan sarja. 27-osainen sarja. Mitä helv... oli ensimmäinen reaktioni, mutta ihan totta se on! Danielewski suunnittelee ilmeisesti julkaisevansa kaksi kirjaa vuodessa, joten minulla ei tule olemaan pulaa synttäri- ja joululahjaideoista reiluun 13 vuoteen! Pitää se sitten kai itsekin tämä sarja lukea, jos se kerta tulee viemään puolet kirjahyllystä.
 
3. Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani
Suunnittelin jo joskus viime vuoden lopulla lukevani tämän tänä vuonna, ehkäpä juuri kesällä. En ole vielä lukenut, joten kesäkirjakseni se siis päätykööt. Enpä ole lukenut Oatesia pitkään aikaan.
 
4. Ulla-Lena Lundberg: Jää
Ikuisesti lukulistoillani roikkuva teos. Jospa ihan aikuisten oikeesti jo tänä kesänä? Onko tämä muuten edes mitenkään kesäinen kirja? No, ei se haittaa.
 
5. Karl Ove Knausgård: Taisteluni I
Vähän sama kohtalo kuin edellisellä. Viides osa tuli juuri kauppoihin, joten kiirettä pitää.
 
6. J. K. Rowling: Harry Potter and the Deathly Hallows
En ole uskaltanut vielä lukea Pottereita loppuun, apua! Half-Blood Princen luin kuitenkin jo maaliskuussa, joten jotta vielä muistaisin tarpeeksi hyvin, olisi tämä viimeinen luettava aika pian. Tämä on kyllä varmasti niin paras kesäkirja.
 
7. George R. R. Martin: A Game of Thrones
Saapa nähdä, miten Game of Thronesin käy tässä paksujen romaanien kilvassa. Kovasti haluaisin kyllä lukea tämän ja kaikki muutkin sarjassa ilmestyneet kirjat, sillä tv-sarjakin on niin raivostuttava ja huippu yhtä aikaa. Kirjan paksuus ja sen hieman pelottavalta vaikuttava englanninkielinen sanasto ovat kuitenkin pidätelleet minua, ainakin tähän kesään asti. Onko tämä sarja kuitenkin suhteellisen helppo lukea englanniksi?
 
8. Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö
Jotain vähän nauruja kirvoittavaakin tälle listalle. Sain kirjan Ullan luettujen kirjojen arvonnassa ja veikkailisin, että tämä on aika otollinen kesään.
 
9. Margaret Atwood: Oryx ja Crake
Kuinkahan kauan olen halunnut lukea Atwoodin MaddAddam-trilogian? KAUAN. Tämä kirja on pakko muistaa lainata kirjastosta seuraavan kerran kun siellä asioin.
 
10. Sarah Winman: A Year of Marvellous Ways
Winmanilta tulee uusi kirja tämän kuun puolivälin tienoilla, apua! Ehdottomasti haluan lukea sen heti heti heti. Jos se on lähelläkään When God Was a Rabbitia, niin...
 
Ja listan ulkopuolellehan jäi tietysti vaikka ja mitä muitakin kirjoja, jotka tekisi mieli lukea jo tämän kesän aikana. Esimerkiksi ne noin sata kirjastolainaa, joista varmaan ainakin suuri osa tuleekin myös luettua jo ihan siitä syystä, ettei niitä tarvitsisi palauttaa kirjastoon lukemattomina.
 
Mitenkäs teillä muilla, ehdittekö viettämään kesälomaa lukemalla kirjoja? Oletteko suunnitelleet mitä haluaisitte lukea kesän aikana?

2.6.2015

Sarah Waters: The Paying Guests


Voi ei, mitä meninkään tekemään: olen lukenut kaikki tähän mennessä ilmestyneet Watersit! The Paying Guests on niistä uusin ja sen suomennos Parempaa väkeä ilmestyy kauppoihin tässä kuussa. Luulen, että moni kanssabloggaaja aikoo lukea kirjan, sen verran tykätty Sarah Waters on ollut kirjabloggaajien keskuudessa, joten siksi minäkin ajoitin kirjan lukemisen tähän ajankohtaan, jotta pääsen tuoreeltaan fiilistelemään sitä muiden kanssa.
 
The Paying Guests sijoittuu vuoden 1922 Lontooseen. Ensimmäinen maailmansota on päättynyt muutama vuosi sitten, mutta kaupunki ei ole vielä siitä kokonaan toipunut. Liian moni nuori mies on menehtynyt, liian moni nuori mies on nyt työtön ja koditon.
 
Sota on vaikuttanut monin eri tavoin myös rouva Wrayn ja hänen tyttärensä Francesin elämään rauhallisella Lontoon esikaupunkialueella. Perheen molemmat pojat ovat kaatuneet sodassa ja isä kuollut vähän sen jälkeen jättäen jälkeensä vain velkoja. Naiset ovat joutuneet luopumaan palvelijoistaan ja tekemään kaikki talon askareet itse. Pitääkseen kotinsa ja sosiaalisen asemansa he joutuvat myös laittamaan osan huoneistaan vuokralle. Näin taloon saapuu nuori pariskunta, Lilian ja Leonard Barber. Francesista ja hänen äidistään tuntuu, etteivät he koskaan totu vieraiden ihmisten läsnäoloon talossaan, outoihin ääniin, pariskunnan luona käyviin vieraisiin, jatkuviin portaikossa kohtaamisiin. Pian Frances ja Lilian kuitenkin ystävystyvät ja alkavat viettää aikaan toistensa seurassa niin intensiivisesti, että askareetkin unohtuvat. Waters ei olisi Waters ellei jotain yllättävääkin tapahtuisi, ja niin todella käy myös Francesille ja Lilianille. Jotain todella kauhistuttavaa, todella rumaa, todella peruuttamatonta.

Huh, enpä arvannut, mihin The Paying Guests minut lopulta johdattaisi. Alkuun tarina venyttelee raukeasti kuin kissa, pitkään ja hartaasti, mutta kun tapahtuu mitä tapahtuu, siitä kehkeytyy yllättäen varsinainen jännitysnäytelmä. Toisaalta minulla ei alkuunkaan ollut sellainen olo, että tarinassa tapahtuisi jotain erityisen hyvää. Francesin elämää tuntuu ympäröivän harmaanlikainen harso, kaikki tuntuu jotenkin painostavalta, ahdistavalta ja rajoittavalta. Ja yhä tummemmaksi ja ahtaammaksi kaikki sitten muuttuu. Tarinan tunnelma sai mieleni pian melko matalaksi, mutta ihan hyvällä, vaikuttavalla tavalla.
 
Voisin toki vielä mainita, miten hienosti Waters kuvaa The Paying Guestsin miljöötä, miten sitä tuntee melkein kuin hengittävänsä samaa ilmaa hänen henkilöhahmojensa kanssa ja miten hän kuljettaa tarinaa niin kutkuttavasti eteenpäin, mutta se tuntuu miltei turhalta, sillä niin hän tekee aina. Jatkaakseni The Paying Guestsin vertaamista Watersin muihin kirjoihin, sanoisin, että tämä kirja ei kuitenkaan yllä suosikikseni. Se etenee välillä vähän liian verkkaisesti, vaikka suurimmilta osin nautinkin hitaudesta, enkä oikein tiedä, mitä mieltä olen tarinan lopusta. Sitä pitää vielä sulatella, ehkä olen siihen kuitenkin ihan tyytyväinen. Mutta ihanan, ihanan runsas ja mahdottoman jännittävä tarina silti on!
 
The Paying Guests muistuttaa jonkin verran Watersin esikoisromaania Tipping the Velvetiä. Se ei ole ihan yhtä rohkea, mutta ainakin jollain tasolla Watersin voisi sanoa palanneen juurilleen. Ei sillä, että Affinitys, Silmänkääntäjässä, Yövartiossa tai Vieraassa kartanossa olisi ollut mitään huonoa, ei. Hämmästyneenä voinkin kertoa, että olen pitänyt kovasti ihan jokaisesta Watersin kirjoittamasta kirjasta. Tätä vielä lisää, kiitos!
 
Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him? -blogissa on mielenkiintoisesti pohdittu The Paying Guestsia sensaatioromaanin pastissina.

––
 
Sarah Waters: The Paying Guests
Virago 2014, 569 s.