Sarah Waters: Tipping the Velvet

 

The girls I saw in the glow of the footlights, the girls whose songs I loved to learn and sing, they weren't like me. They were more like my sister: they had cherry lips, and curls that danced about their shoulders; they had bosoms that jutted, and elbows that dimpled, and ankles – when they showed them – as slim and as shapely as beer-bottles. -- No, girls like Alice were meant to dance upon a gilded stage, skirted in satin, hailed by cupids; and girls like me were made to sit in the gallery, dark and anonymous, and watch them.

Or so, anyway, I thought then.

Sarah Watersin esikoiskirja Tipping the Velvet on tarina nuoren Nancy Astleyn elämästä ja itsensä etsimisestä 1800-luvun viimeisten vuosikymmenten Englannissa. Nancy asuu pienessä kentiläisessä kylässä Whitstablessa perheensä omistaman osteriravintolan yläkerrassa ja rakastaa varieteeta. Eräs ilta ollessaan siskonsa Alicen kanssa Canterburyn varieteeteatterissa, Nancy huomaa rakastuneensa teatterin uuteen esiintyjään, Kitty Butleriin. Kitty on itsekin tyttö, mutta imitoi esityksissään miehiä aina vaatteita myöten. Nancyn on pakko palata aina kerta toisensa jälkeen takaisin teatteriin katsomaan Kittyn esitystä, kunnes löytää itsensä tämän pukuhuoneesta ja lopulta Lontoon varieteeteatterien maailmasta. Kertojan eli itse Nancyn vihjailuista lukija pystyy kuitenkin ennakoimaan jo heti alkuun, ettei kaikki tule menemään hyvin. Nancy kokee kovia, elämä on välillä yhtä selviytymistaistelua, mutta samalla hän tulee löytäneeksi oman identiteettinsä ja mitä elämältään oikeasti haluaa.

Tipping the Velvet on jo viides lukemani Sarah Watersin kirja. Kuten melkein kaikissa Watersin kirjoissa, tässäkin käsitellään lesboutta, tällä kertaa 1800-luvun lopun maailmassa. Lesboutta kuvataan kirjassa hyvin uskottavasti ja ehkä jopa silmiä avaavasti: kyllä, lesbous oli näkyvää myös 1800-luvun Lontoossa, etenkin oikeissa piireissä liikuttaessa. 1800-luvun loppu oli myös sosialismin ja feminismin nousun aikaa, mikä vaikuttaa vahvasti myös päähenkilömme elämään. Oman kiinnostavan sävynsä kirjaan tuo lisäksi varieteen maailma ja tuohon aikaan suositut "smasherit" eli juuri Kitty Butlerin kaltaiset esityksissään miehiksi pukeutuvat naiset. Varietee-esityksissä sellaista suvaittiin tai pidettiin pikemminkin tarpeeksi huvittavana, mutta teatterin ulkopuolella naisten pukeutumista housuihin ja muihin miehisiin vaatteisiin ei katsottu hyvällä.

Watersin tyylissä kirjoittaa on jotain hyvin vangitsevaa. Tipping the Velvetissä kerronta on yhtä aikaa rajua ja sensuellia. Waters kirjoittaa naisten välisestä rakkaudesta paljon suoremmin ja rohkeammin kuin ehkä yhdessäkään hänen myöhemmässä kirjassaan (uusimmasta en osaa vielä sanoa), mikä varmaan saa kainomman lukijan punastelemaan. Ihailen edelleen myös sitä, miten hän tuo historialliset miljööt niin elävästi lukijan silmien eteen – sen suhteen en ole koskaan joutunut pettymään. Eikä Tipping the Velvet muutenkaan ollut mikään pettymys, mutta kun se joutuu kilpailemaan neljän muun hienon Watersin kirjan kanssa, se jää vähän jalkoihin. Tai sanotaanko, että se on mielestäni parempi kuin Yövartio, mutta ei ihan yhtä hyvä kuin Affinity, Silmänkääntäjä tai Vieras kartanossa. Tuntuu jotenkin pahalta antaa kirjalle vain kolme tähteä, mutta pääni sisäisellä asteikolla se on jo oikeasti oikein hyvin. Ja ei nuo tähdet edelleenkään ole niin vakavia. Tärkeintä kai, että tiedän oikeasti pitäneeni kirjasta ja vieläpä aika paljon. Voi kuitenkin olla, että luovun vielä noista tähdistä, jos ne alkavat tuntua jatkossakin pahalta. Mitäpä sitä väkisin.

Mutta: en todellakaan malta odottaa, mitä The Paying Guests minulle vielä antaa.

––

Sarah Waters: Tipping the Velvet
Virago 2007, 472 s.

Tunnisteet: , , , , , , , ,