21.4.2015

Sarah Waters: Tipping the Velvet


The girls I saw in the glow of the footlights, the girls whose songs I loved to learn and sing, they weren't like me. They were more like my sister: they had cherry lips, and curls that danced about their shoulders; they had bosoms that jutted, and elbows that dimpled, and ankles – when they showed them – as slim and as shapely as beer-bottles. -- No, girls like Alice were meant to dance upon a gilded stage, skirted in satin, hailed by cupids; and girls like me were made to sit in the gallery, dark and anonymous, and watch them.
 
Or so, anyway, I thought then.
 
Sarah Watersin esikoiskirja Tipping the Velvet on tarina nuoren Nancy Astleyn elämästä ja itsensä etsimisestä 1800-luvun viimeisten vuosikymmenten Englannissa. Nancy asuu pienessä kentiläisessä kylässä Whitstablessa perheensä omistaman osteriravintolan yläkerrassa ja rakastaa varieteeta. Eräs ilta ollessaan siskonsa Alicen kanssa Canterburyn varieteeteatterissa, Nancy huomaa rakastuneensa teatterin uuteen esiintyjään, Kitty Butleriin. Kitty on itsekin tyttö, mutta imitoi esityksissään miehiä aina vaatteita myöten. Nancyn on pakko palata aina kerta toisensa jälkeen takaisin teatteriin katsomaan Kittyn esitystä, kunnes löytää itsensä tämän pukuhuoneesta ja lopulta Lontoon varieteeteatterien maailmasta. Kertojan eli itse Nancyn vihjailuista lukija pystyy kuitenkin ennakoimaan jo heti alkuun, ettei kaikki tule menemään hyvin. Nancy kokee kovia, elämä on välillä yhtä selviytymistaistelua, mutta samalla hän tulee löytäneeksi oman identiteettinsä ja mitä elämältään oikeasti haluaa.
 
Tipping the Velvet on jo viides lukemani Sarah Watersin kirja. Kuten melkein kaikissa Watersin kirjoissa, tässäkin käsitellään lesboutta, tällä kertaa 1800-luvun lopun maailmassa. Lesboutta kuvataan kirjassa hyvin uskottavasti ja ehkä jopa silmiä avaavasti: kyllä, lesbous oli näkyvää myös 1800-luvun Lontoossa, etenkin oikeissa piireissä liikuttaessa. 1800-luvun loppu oli myös sosialismin ja feminismin nousun aikaa, mikä vaikuttaa vahvasti myös päähenkilömme elämään. Oman kiinnostavan sävynsä kirjaan tuo lisäksi varieteen maailma ja tuohon aikaan suositut "smasherit" eli juuri Kitty Butlerin kaltaiset esityksissään miehiksi pukeutuvat naiset. Varietee-esityksissä sellaista suvaittiin tai pidettiin pikemminkin tarpeeksi huvittavana, mutta teatterin ulkopuolella naisten pukeutumista housuihin ja muihin miehisiin vaatteisiin ei katsottu hyvällä.
 
Watersin tyylissä kirjoittaa on jotain hyvin vangitsevaa. Tipping the Velvetissä kerronta on yhtä aikaa rajua ja sensuellia. Waters kirjoittaa naisten välisestä rakkaudesta paljon suoremmin ja rohkeammin kuin ehkä yhdessäkään hänen myöhemmässä kirjassaan (uusimmasta en osaa vielä sanoa), mikä varmaan saa kainomman lukijan punastelemaan. Ihailen edelleen myös sitä, miten hän tuo historialliset miljööt niin elävästi lukijan silmien eteen – sen suhteen en ole koskaan joutunut pettymään. Eikä Tipping the Velvet muutenkaan ollut mikään pettymys, mutta kun se joutuu kilpailemaan neljän muun hienon Watersin kirjan kanssa, se jää vähän jalkoihin. Tai sanotaanko, että se on mielestäni parempi kuin Yövartio, mutta ei ihan yhtä hyvä kuin Affinity, Silmänkääntäjä tai Vieras kartanossa. Tuntuu jotenkin pahalta antaa kirjalle vain kolme tähteä, mutta pääni sisäisellä asteikolla se on jo oikeasti oikein hyvin. Ja ei nuo tähdet edelleenkään ole niin vakavia. Tärkeintä kai, että tiedän oikeasti pitäneeni kirjasta ja vieläpä aika paljon. Voi kuitenkin olla, että luovun vielä noista tähdistä, jos ne alkavat tuntua jatkossakin pahalta. Mitäpä sitä väkisin.
 
Mutta: en todellakaan malta odottaa, mitä The Paying Guests minulle vielä antaa.

––
 
Sarah Waters: Tipping the Velvet
Virago 2007, 472 s.

5.4.2015

Alice Munro: Kerjäläistyttö


Nobel-palkittu ja monen kirjabloggaajankin kehuma Alice Munro on ollut minulle entuudestaan tuttu vain nimenä ja siitä, että hän kirjoittaa pääasiassa novelleja. Tuo pääasiassa tuli kuitenkin haastettua heti alkuunsa, kun päätin lukea ensimmäisenä Munronani Kerjäläistytön, joka on oikeastaan samoihin henkilöihin liittyvistä kertomuksista koostuva romaani eikä niinkään novellikokoelma. Siihen viittaa myös kirjan alaotsikko, Tarinoita Flosta ja Rosesta.
 
Tarinoiden keskiössä on Rose, joka varttuu Hanrattyn pikkukaupungissa Kanadassa. Hänen isänsä ja äitipuolensa Flo omistavat pienen sekatavarakaupan, jonka yhteydessä koko perhe asuu. Rosen lapsuus on ankea ja pikkukaupungin elämä kaikkea muuta kuin idyllistä. Vaikuttaa siltä, ettei Hanrattyn ulkopuolella ole elämää ja jos onkin, sillä ei ole mitään merkitystä. Rose kuitenkin menestyy koulussa sen verran hyvin, että pääsee pakenemaan köyhää elämäänsä yliopistoon. Siellä hän kohtaa rikkaan perheen pojan, Patrickin, jonka kanssa yhteiselo ei kuitenkaan lopulta suju. Viimeinkin Rose päättää keskittyä oman uransa luomiseen ja hän toimiikin niin toimittajana, näyttelijänä ja tv-tähtenä. Rosen elämässä vaikuttaa olevan kuitenkin jatkuvasti keskeneräisyyden ja epävarmuuden tuntua.
 
Kerjäläistyttö on varsin sirpalemainen romaani, sillä vaikka siihen sisältyvät kertomukset Rosen elämän eri vaiheista ovat kronologisesti järjestetyt, niiden väliin jää aukkoja, joita lukijan täytyy itse paikata. Siinä mielessä kirja muistuttaa myös novellikokoelmaa, mutta en usko, että kertomusten lukeminen esimerkiksi eri järjestyksessä olisi kovin hyvä ratkaisu ymmärrettävyyden kannalta.
 
Kerjäläistytön ei ole sanottu olevan Munron parhaimmistoa ja voin hyvin kuvitella sen. Munro lienee vahvimmillaan ihan puhtaissa novelleissa. Jokin Kerjäläistytössä nimittäin hieman puudutti. Se lähtee sujuvasti liikkeelle ja Rosen köyhästä lapsuudesta ahdasmielisessä ympäristössä on hyvin mielenkiintoista lukea. Rosen aikuiselämä, suunnilleen Patrickista eroamisen jälkeen, puolestaan etäännytti minua yhä enemmän ja enemmän Rosen tarinasta. Toisaalta Rosen haparoiva ote elämään, epävarmuus asioista, mikä oli ehkä etääntymiseni syy, on ihan inhimillistä. Kerronnallisten ratkaisujen takia se ei kuitenkaan herättänyt minussa hirveästi mitään tunteita toisin kuin vaikkapa John Williamsin Stoner, jossa on jotain samaa Kerjäläistytön kanssa.
 
Parasta Kerjäläistytössä on ehdottomasti Munron tarkkanäköisyys ihmisluonnon kuvaajana. Hän kuvaa niin Rosea kuin muitakin henkilöhahmojaan tarkan raadollisesti ja pelottavan totuudenmukaisesti. Myös mielenkiinnon luomisessa tavallisia tapahtumia, arkielämää, kohtaan Munro on todella taitava: tarinoissa ei tapahdu paljoa, mutta kuitenkin koko ihmiselämä kaikkine vivahteineen. Kiittelen myös taidokkaasta ajankuvan luomisesta, viime vuosisadan puoliväli tulee kuin iholle.
 
Taidan uskoa sen, ettei Kerjäläistyttö ole Munron parhaimpia teoksia, ja aion luottavaisin mielin tarttua jossain vaiheessa johonkin hänen novellikokoelmistaan. Sen verran vakuuttavaa Munron kerronta on jo tässä kirjassa. Mitä novellikokoelmaa suosittelisit?
 

––
 
Alice Munro: Kerjäläistyttö. Tarinoita Flosta ja Rosesta
(Who Do You Think You Are? / The Beggar Maid, 1977)
Suom. Kristiina Rikman
Tammi 2009, 259 s.

2.4.2015

Vuoden ensimmäisen neljänneksen luetut kirjat


Aika hurjaa, miten tämä vuosi on jo niin pitkällä, että täytyy koota yhteen vuoden ensimmäisen neljänneksen luetut kirjat. Ja nyt on jo kevät, lempivuodenaikani, vaikka siellä onkin viime päivinä ollut vuorotellen lämpöä ja auringonpaistetta, vesisadetta, räntää ja lunta. Ehkä pian päästään vähän tasaisempiin säätiloihin.
 
Viimeiset kaksi viikkoa ovat menneet erityisen nopeasti. Aloitin opintoihini liittyvän työharjoittelun, joka on ollut todella mielenkiintoista, mutta myös väsyttävää. En ole iltaisin jaksanut tehdä mitään muuta kuin syödä ja maata sohvalla, kunnes on ollut aika mennä nukkumaan. Tällä viikolla on alkanut hieman helpottaa, kun enin informaatiomäärä on sisäistetty ja olen tottunut uudenlaiseen päivärytmiin. Harjoittelu kestää toukokuun loppupuolelle saakka ja sitten on todennäköisesti vuorossa ainakin kuukauden kesätyöpätkä. Lopun kesästä aion pyhittää gradun kunnolliselle aloittamiselle. Siitä olen ainakin vielä tässä vaiheessa aika innoissani, sillä aihe on minusta hyvin mielenkiintoinen!
 
Mutta sen enempää jaarittelematta, katsotaanpa mitä luin tammi-, helmi- ja maaliskuun aikana:

J. K. Rowling: Harry Potter and the Order of the Phoenix
Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää
Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
Jojo Moyes: Me Before You
John Williams: Stoner
Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa
Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta
E. Lockhart: We Were Liars
Anneli Kanto: Pyöveli
Petri Tamminen: Meriromaani
J. K. Rowling: Harry Potter and the Half-Blood Prince
Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Yhteensä 12 kirjaa eli aika tyypillinen määrä minulle. Tammi- ja helmikuussa luin viisi kirjaa molempina kuukausina, mikä on noin yksi kirja enemmän kuin ehkä normaalisti, mutta viime kuussa olin laiska ja luin vain kaksi kirjaa loppuun. Syynä oli yllämainittu harjoittelun alkaminen ja lähestyvään tenttiin valmistautuminen. Toivottavasti ehdin tuon tentin jälkeen lukea näin harjoittelun ohessa sitten enemmän, vaikka pari muutakin, luullakseni helpompaa, tenttiä on vielä kyllä tulossa. No, katsotaan.
 
Tarkastellessani tätä luettujen listaani huomaan ilokseni lukeneeni oikein hyviä kirjoja. Yksikään kirjoista ei ollut mikään suuri pettymys. Neljänneksen suosikkiani ei liene vaikea arvata, jos on lukenut näistä kaikista kirjoista kirjoittamani tekstit. Niin, Williamsin Stonerhan se. Vieläkin hämmästelen, miten tuo varsin vähäeleinen tarina ihan tavallisesta miehestä teki minuun niin suuren vaikutuksen. Mutta enpä ole ainoa, käykääpä lukemassa muiden huokailuja! Muita neljänneksen huippuja olivat oikeutetusti molemmat Harry Potterit, Virtasen mielenkiintoinen Noitanaisen älä anna elää, Strachanin positiivisesti yllättänyt Hiljaisuus soi h-mollissa ja Kannon Pyöveli.
 
Luettuja sivuja kertyi 4726, keskiarvoksi tästä saadaan 394 sivua per kirja.  

Seuraavaksi olisi tarkoitus alkaa purkaa kirjastolainojen pinoa. Onneksi on pääsiäispyhät edessä, jotta saan viimein luettua ihan liian kauan aikaa kesken olleen kirjan loppuun ja aloitettua uuden, vähintään. Opiskellakin pitäisi. Onneksi edessä on vielä pari muutakin pyhäpäivää, joten saa vietettyä pieniä hengähdystaukoja töistä (taktisesti valittu ajankohta harjoittelulle!) Nähdäänpä uuden kirja-arvion merkeissä viikonloppuna.
 
Rentouttavia pääsiäislomia ja toivottavasti pian kaunistuvaa kevättä!