Lukuisa: Petri Tamminen: Meriromaani

"Koko Jäämeri tuntui tuollaiselta liian suurelta asialta ja aivan erityisesti sellaiselta tuntui jäävuori, jonka uhkaavaa hahmoa hän ei saanut mielestään. Sopivan kokoisilta katseltavilta hänestä tuntuivat tynnyri ja hevonen, pienemmistä esineistä ehkä viljanjyvät ja ne lumihiutaleen yksittäiset sakarat, joita hän nyt erotti takkinsa tummalla kankaalla."

Petri Tammisen Meriromaani on pieni, mutta paljon oivaltava teos kovan onnen merikapteeni Vilhelm Huurnasta, joka onnistuu upottamaan laivan toisensa jälkeen. Huurna on kuitenkin sinnikäs ja palaa aina merille, vuodesta toiseen, kunnes huomaa olevansa jo vanha mies.

Myrskyjen ja karikkojen lisäksi Huurna kokee pettymyksiä myös naissuhteissaan. Mutta aallonpohjalta päästään välillä ylös ja Huurna kokee mielessään pieniä onnistumisen hetkiä ja ilonaiheita, kunnes taas mennään.

Meriromaania kuvaillaan sen takakannessa vertauskuvaksi lähes kaikelle. Laajimmillaan Huurnan matkat merillä ja laivojen uppoamisen jälkeen lukuisat jalan käydyt kotimatkat Turusta Askaisiin nousevat allegoriaksi elämälle ja sen aaltoilulle, merenpohjille ja karikoille. Meriromaanissa ei ole kyse niinkään merenkäynnistä, vaikka sitäkin toki kuvataan, vaan se on tarina miehestä ja vielä erityisemmin häpeästä: Merikapteeni Vilhelm Huurna häpesi eilistä ja pelkästi huomista, mutta nykyhetken kanssa hän oli tullut aina hyvin toimeen.

Tamminen kirjoittaa napakasti, mutta varmasti. Tarina on kauttaaltaan varsin melankolinen ja traaginen, ei ehkä niin koominen kuin alkuun odotin Tammiselta jo lukemani kirjan Muita hyviä ominaisuuksia perusteella. Kerronta keskittyy vakaasti merikapteeni Huurnan ajatuksiin ja epävarmuuden tunteisiin eikä dialogia ole paljon. Mutta Huurna onkin ehkä maailman sympaattisin merikapteeni.

Vaikka Meriromaani on oivaltava kertomus oikeastaan vähän kaikesta, väsähdin välillä, vaikkei kirjassa olekaan kuin vajaat 150 sivua. Sen apea ja melankolinen tunnelma taisivat käydä hieman niskan päälle. Luulen myös, että toisella lukukerralla Meriromaani ja sen vertauskuvallisuus elämälle voisi aueta vielä paremmin. Ehkä palaan kirjan pariin joskus uudestaan, ehkä en, mutta siihen tulokseen olen tullut, että Tammista kannattaa lukea vielä lisää.