Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa


Mari Strachanin esikoisromaani Hiljaisuus soi h-mollissa päätyi joskus vuosia sitten lukulistalleni pelkästään sen kauniin nimen vuoksi. En tiedä, perehdyinkö edes koskaan siihen, mistä se kertoo, mutta enää en ainakaan muistanut. Kirja lähti kirjaston hyllystä mukaani jälleen kerran sen kauniin nimen vuoksi, mutta eipä haittaa, sillä sain sen ohella myös hienosti kerrotun tarinan.

Hiljaisuus soi h-mollissa kertoo 12-vuotiaasta Gwennistä, joka osaa lentää – ainakin unissaan. Hän rakastaa myös lukemista ja eläimiä. Eräänä yönä lentäessään kotikylänsä yllä Gwenni näkee kastealtaassa kelluvan miehen ruumiin. Tapahtuma nyrjäyttää koko kyläyhteisön sijoiltaan ja salaisuudet alkavat pulputa pintaan. Gwenni oppii ymmärtämään, mikseivät ihmiset puhu salaisuuksistaan, vaikka kaikki niistä tietäisivätkin.

Strachan on onnistunut luomaan Gwennistä hyvin todentuntuisen kertojan ja henkilöhahmon. Tiedättehän, välillä lapsikertojat ovat hirveän epäuskottavia, joko liian fiksuja tai liian naiiveja ikäisikseen. Tässä tarinassa Gwenni vaikuttaa ikäiseltään. Hän ei usein aivan ymmärrä kaikkea, suhtautuu asioihin lapsenomaisen uteliaasti, mutta lopulta oivaltaen. Lukija on häntä askeleen edellä melkein joka asiassa. Gwennin elämä tuo mieleen oman lapsuuden, ehkei konkreettisesti, mutta tarinan välittämän tunnelman kautta. Yksi tärkeä tunnelmanluoja on myös 1950-luvun walesilainen maalaismiljöö, joka on toisaalta aika karu, mutta toisaalta jotenkin hyvin rauhoittava.

Vaikka kirjassa on tapahtunut rikos, kylän miehen mystinen kuolema, se ei kuitenkaan ole mikään rikos- tai salapoliisiromaani. Rikos ei ole tarinan keskipiste, vaan nuoren tytön kipeä, mutta jollakin tasolla myös kirpaisevan valoisa kasvu. Suuressa roolissa ovat myös kyläyhteisön sisäiset salaisuudet ja Gwennin epätasapainoinen perhe. Kirjan liepeessä kerrotaan tarinan sisältävän myös ripauksen fantasiaa ja maagisuutta, mutta sen voi kukin lukija tulkita miten itse haluaa. Itse näin esimerkiksi Gwennin yölliset lentämiset ja erään rouvan olkapäillä olleen kettupuuhkan silmänvilkutukset vain lapsen mielikuvituksen tuotteina ja kuolleen miehen ruumiin näkemisen korkeintaan jonkinlaisena etiäisenä. Jälkimmäistä voisi tulkita myös epäluotettavan kertojan näkökulmasta: Gwenni väritti näkemäänsä sen perusteella, mitä hän myöhemmin kuuli tapahtuneen. Sanoisin tarinan olevan kuitenkin taianomainen – sellainen, joka syntyy lapsen rikkaasta mielikuvituksesta.

Tarinan kaikki henkilöhahmot osuivat kohdilleen ja olin kiinnostunut heistä kaikista, mikä on jokseenkin harvinaista. Itse Gwennin lisäksi pidin erityisesti rouva Evansista ja Gwennin isästä, jotka olivatkin kirjan miellyttävimpiä hahmoja. Gwennin äidistä oli vaikea pitää, mutta hänen romahtamisensa oli kuvattu raastavan uskottavalla tavalla, etenkin kun kertojana on Gwenni itse. Aloin kirjaa lukiessani myös pohtia, että miksi olen heikkona lapsikertojiin. Tuovatko he oman lapsuuteni mieleen? Kaipaanko takaisin lapsuuteen kun kaikki oli vielä huoletonta ja helppoa? Ehkä, en tiedä. Oivalsin kuitenkin, että lapsikertoja tuo tarinaan aivan toisenlaisen näkökulman kuin aikuinen kertoja. Lapsen kokemusmaailma on hyvin erilainen ja jos kirjailija on onnistunut tavoittamaan sen hyvin, olen vain myyty.

Muissa blogeissa: Taikakirjaimet, Yöpöydän kirjat, Le Masque Rouge, Järjellä ja tunteella.

––

Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa
(The Earth Hums in B Flat, 2009)
Suom. Kirsi Ohrankämmen
Karisto 2010, 337 s.

Tunnisteet: , , , , , , , , , , ,