22.2.2015

Anneli Kanto: Pyöveli


Eletään 1600-lukua Pohjanmaalla. Pyövelinpoika Johann lähtee Lyypekkiin pyövelin kisälliksi, sillä hän on oppinut, että pyövelinpojista tulee pyöveleitä ja pyövelintyttäristä huoria. Pyöveli on yhteiskunnan hylkiö, joka joutuu istumaan kirkossa omalla penkillään eikä häntä useinkaan päästetä sisälle krouviin, vaan joutuu nauttimaan juomansa sen ulkopuolella. Samalla hän on tarpeellinen ja tärkeä kruunun virkamies, joka palvelee oikeutta ja rankaisee ne, jotka ovat lakia rikkoneet. Kihlakunnantuomarina toimii tuomari Wisander, joka ratkaisee, kuka on tehnyt pahan teon, varastanut, väärentänyt, puhunut valhetta tai tappanut. Hän määrää syylliselle rangaistuksen, mutta laki ei toteudu ilman pyöveliä, joka on tuomarin oikea käsi.
 
Kun Johann palaa Lyypekistä takaisin kotiseudulleen Vaasaan, kaupunkiin saapuu kaukaa Nevanlinnasta myös salaperäisen oloinen apteekkari Eggerts. Kun Pohjanmaan noitavainot alkavat, Johannin, Eggertsin ja tuomari Wisanderin välille kehkeytyy omalaatuinen riippuvuussuhde. Näiden kolmen miehen elämät muuttuvat lopullisesti.
 
Anneli Kanto kiinnostui pyövelien historiasta jo 1990-luvun alussa tajutessaan, että hekin olivat vain ihmisiä. Kirjassaan Pyöveli Kanto yrittää ymmärtää, miten pyövelit oikein pystyivät työhönsä ja miten se heihin vaikutti. Pyövelit esitetäänkin tarinassa suurimmilta osin varsin inhimillisinä ihmisinä.
 
Historiaa rakastavalle Pyöveli on varsinaista herkkua. Se kuvaa 1600-luvun yhteiskuntaa ja silloin vallinnutta rangaistusjärjestelmää varsin mielenkiintoisella tavalla. Tarina sisältää myös monia ihan oikeasti tapahtuneita asioita, kuten Pohjanmaan noitavainot, ja oikeasti eläneitä historiallisia henkilöitä. Henkilöhahmojen välinen dialogi vanhahtavine sanoineen sopii myös tarinaan. Emme tiedä, miten 1600-luvun ihmiset ovat keskenään puhuneet, mutta Kannon tulkinta on uskottava. Kirjan lopussa on luettelo aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta, josta sain monta mielenkiintoista lukuvinkkiä.
 
Pyöveli tuo mieleeni tammikuussa lukemani Leena Virtasen Noitanaisen älä anna elää ja viime marraskuussa lukemani Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. Virtasen Noitanaisen älä anna elää taustoittaa hyvin sitä, mistä Suomen noitavainoissa oli oikein kyse, ja minkälaisia erilaisia rangaistuskeinoja noidiksi epäillyille tuohon aikaan langetettiin. Noitavainoja käsitellään Pyövelissä sen loppupuolella.
 
Pyöveli on groteskiudessaan ja rujoudessaan yhtä ällöttävä kuin Leinen kirja grönlannissa toimivasta siirtokuntapapista. Lisään tähän siis saman varoituksen kuin Ikuisuusvuonon profeettojenkin kohdalla: jos olet herkkä kaikenlaisten eritteiden ja ällöttävien toimenpiteiden kuvauksille, Pyöveli voi olla sinulle liikaa. Pyöveli sisältää Leinen kirjan tavoin myös runsaasti mustaa huumoria tai ainakin minua nauratti. Huumori kukkii pitkälti tarinan sellaisissa tilanteissa, jotka kuulostavat niin absurdeilta nykypäivän yhteiskuntaan verrattuna. Esimerkiksi apteekkari Eggertsin harjoittamat nykypäivänä varsin erikoisilta kuulostavat hoitotoimenpiteet huvittivat minua ihan toden teolla.
 
Nautin suuresti Kannon luomasta uskottavasta ajankuvasta ja mielenkiintoisista henkilöhahmoista. Väliin en olisi millään halunnut keskeyttää lukemista. Tarinan keskiössä on pyövelinpoika Johann, mutta ääneen pääsevät myös tuomari ja apteekkari. Tällainen näkökulmien vaihtelu ryhdittää kerrontaa. Pienen moitteen annan hieman nopeasti tulevasta lopusta. Pidin kyllä tarinan varsinaisesta päätöksestä, mutta ehkä koko noitavainot tulevat tarinassa vähän liian nopeasti mukaan kuvioihin ja pian tarina jo päättyy. Tai ehkä vain salaa toivoin, että tarina olisi vain jatkunut ja jatkunut, niin koukuttava se oli.

Olen iloinen siitä, miten hienoja historiallisia romaaneja meillä Suomessa tunnutaan osaavan kirjoittaa. Esimerkiksi Katja Ketun Kätilö ja Aki Ollikaisen Nälkävuosi ovat ihan ehdottomia suosikkejani lukemistani kotimaisista kirjoista. Anneli Kannon Pyöveli ei kalpene tälle joukolle ollenkaan. Nyt täytyykin etsiä luettavaksi hänen muutkin romaaninsa.

Muissa blogeissa: Ullan luetut kirjat.

––
 
Anneli Kanto: Pyöveli
Gummerus 2015, 387 s.

5 kommenttia :

  1. Mielenkiintoinen ja tasaisesti sekä sujuvasti etenevä kirja. Pidin Kannon tavasta kirjoittaa hieman pelkistetysti ja toteavasti, ilman ylimääräisiä mässäilyjä. Pyöveli ammattikuntansa edustajana on näyttäytynyt mielessäni kasvottomana (huppupäisenä) lihaskimppuna, hieman kärjistettynä mutta kuitenkin, Kanto osasi antaa yhdelle pyövelille kasvot ja ihmisyyden taitavasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommentoimme juuri sopivasti ristiin :D Ihan totta, miten hienosti Kanto osaa antaa pyövelille kasvot ja ihmisyyden. Liekkö pyöveleistä kirjoitettukaan paljoa Suomessa, joten oli mielenkiintoista lukea tuosta ammattikunnasta näin fiktiivisestikin.

      Poista
  2. Minäkin pidin tästä kirjasta. Pidin myös lopusta. Noitavainoista olisin lukenut enemmänkin. Arvostan Kannon tekemää pohjatyötä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noitavainot käsiteltiin tässä aika pikaisesti, mutta mielenkiintoista oli silti. On aina käsittämättömän hienoa, miten joku osaa kirjoittaa historiaan sijoittuvan fiktiivisen tarinan niin hyvin ja uskottavasti.

      Poista