28.2.2015

Petri Tamminen: Meriromaani


Koko Jäämeri tuntui tuollaiselta liian suurelta asialta ja aivan erityisesti sellaiselta tuntui jäävuori, jonka uhkaavaa hahmoa hän ei saanut mielestään. Sopivan kokoisilta katseltavilta hänestä tuntuivat tynnyri ja hevonen, pienemmistä esineistä ehkä viljanjyvät ja ne lumihiutaleen yksittäiset sakarat, joita hän nyt erotti takkinsa tummalla kankaalla.

Petri Tammisen Meriromaani on pieni, mutta paljon oivaltava teos kovan onnen merikapteeni Vilhelm Huurnasta, joka onnistuu upottamaan laivan toisensa jälkeen. Huurna on kuitenkin sinnikäs ja palaa aina merille, vuodesta toiseen, kunnes huomaa olevansa jo vanha mies.
 
Myrskyjen ja karikkojen lisäksi Huurna kokee pettymyksiä myös naissuhteissaan. Mutta aallonpohjalta päästään välillä ylös ja Huurna kokee mielessään pieniä onnistumisen hetkiä ja ilonaiheita, kunnes taas mennään.
 
Meriromaania kuvaillaan sen takakannessa vertauskuvaksi lähes kaikelle. Laajimmillaan Huurnan matkat merillä ja laivojen uppoamisen jälkeen lukuisat jalan käydyt kotimatkat Turusta Askaisiin nousevat allegoriaksi elämälle ja sen aaltoilulle, merenpohjille ja karikoille. Meriromaanissa ei ole kyse niinkään merenkäynnistä, vaikka sitäkin toki kuvataan, vaan se on tarina miehestä ja vielä erityisemmin häpeästä: Merikapteeni Vilhelm Huurna häpesi eilistä ja pelkästi huomista, mutta nykyhetken kanssa hän oli tullut aina hyvin toimeen.
 
Tamminen kirjoittaa napakasti, mutta varmasti. Tarina on kauttaaltaan varsin melankolinen ja traaginen, ei ehkä niin koominen kuin alkuun odotin Tammiselta jo lukemani kirjan Muita hyviä ominaisuuksia perusteella. Kerronta keskittyy vakaasti merikapteeni Huurnan ajatuksiin ja epävarmuuden tunteisiin eikä dialogia ole paljon. Mutta Huurna onkin ehkä maailman sympaattisin merikapteeni.
 
Vaikka Meriromaani on oivaltava kertomus oikeastaan vähän kaikesta, väsähdin välillä, vaikkei kirjassa olekaan kuin vajaat 150 sivua. Sen apea ja melankolinen tunnelma taisivat käydä hieman niskan päälle. Luulen myös, että toisella lukukerralla Meriromaani ja sen vertauskuvallisuus elämälle voisi aueta vielä paremmin. Ehkä palaan kirjan pariin joskus uudestaan, ehkä en, mutta siihen tulokseen olen tullut, että Tammista kannattaa lukea vielä lisää.

––
 
Petri Tamminen: Meriromaani
Otava 2015, 142 s.

22.2.2015

Anneli Kanto: Pyöveli


Eletään 1600-lukua Pohjanmaalla. Pyövelinpoika Johann lähtee Lyypekkiin pyövelin kisälliksi, sillä hän on oppinut, että pyövelinpojista tulee pyöveleitä ja pyövelintyttäristä huoria. Pyöveli on yhteiskunnan hylkiö, joka joutuu istumaan kirkossa omalla penkillään eikä häntä useinkaan päästetä sisälle krouviin, vaan joutuu nauttimaan juomansa sen ulkopuolella. Samalla hän on tarpeellinen ja tärkeä kruunun virkamies, joka palvelee oikeutta ja rankaisee ne, jotka ovat lakia rikkoneet. Kihlakunnantuomarina toimii tuomari Wisander, joka ratkaisee, kuka on tehnyt pahan teon, varastanut, väärentänyt, puhunut valhetta tai tappanut. Hän määrää syylliselle rangaistuksen, mutta laki ei toteudu ilman pyöveliä, joka on tuomarin oikea käsi.
 
Kun Johann palaa Lyypekistä takaisin kotiseudulleen Vaasaan, kaupunkiin saapuu kaukaa Nevanlinnasta myös salaperäisen oloinen apteekkari Eggerts. Kun Pohjanmaan noitavainot alkavat, Johannin, Eggertsin ja tuomari Wisanderin välille kehkeytyy omalaatuinen riippuvuussuhde. Näiden kolmen miehen elämät muuttuvat lopullisesti.
 
Anneli Kanto kiinnostui pyövelien historiasta jo 1990-luvun alussa tajutessaan, että hekin olivat vain ihmisiä. Kirjassaan Pyöveli Kanto yrittää ymmärtää, miten pyövelit oikein pystyivät työhönsä ja miten se heihin vaikutti. Pyövelit esitetäänkin tarinassa suurimmilta osin varsin inhimillisinä ihmisinä.
 
Historiaa rakastavalle Pyöveli on varsinaista herkkua. Se kuvaa 1600-luvun yhteiskuntaa ja silloin vallinnutta rangaistusjärjestelmää varsin mielenkiintoisella tavalla. Tarina sisältää myös monia ihan oikeasti tapahtuneita asioita, kuten Pohjanmaan noitavainot, ja oikeasti eläneitä historiallisia henkilöitä. Henkilöhahmojen välinen dialogi vanhahtavine sanoineen sopii myös tarinaan. Emme tiedä, miten 1600-luvun ihmiset ovat keskenään puhuneet, mutta Kannon tulkinta on uskottava. Kirjan lopussa on luettelo aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta, josta sain monta mielenkiintoista lukuvinkkiä.
 
Pyöveli tuo mieleeni tammikuussa lukemani Leena Virtasen Noitanaisen älä anna elää ja viime marraskuussa lukemani Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. Virtasen Noitanaisen älä anna elää taustoittaa hyvin sitä, mistä Suomen noitavainoissa oli oikein kyse, ja minkälaisia erilaisia rangaistuskeinoja noidiksi epäillyille tuohon aikaan langetettiin. Noitavainoja käsitellään Pyövelissä sen loppupuolella.
 
Pyöveli on groteskiudessaan ja rujoudessaan yhtä ällöttävä kuin Leinen kirja grönlannissa toimivasta siirtokuntapapista. Lisään tähän siis saman varoituksen kuin Ikuisuusvuonon profeettojenkin kohdalla: jos olet herkkä kaikenlaisten eritteiden ja ällöttävien toimenpiteiden kuvauksille, Pyöveli voi olla sinulle liikaa. Pyöveli sisältää Leinen kirjan tavoin myös runsaasti mustaa huumoria tai ainakin minua nauratti. Huumori kukkii pitkälti tarinan sellaisissa tilanteissa, jotka kuulostavat niin absurdeilta nykypäivän yhteiskuntaan verrattuna. Esimerkiksi apteekkari Eggertsin harjoittamat nykypäivänä varsin erikoisilta kuulostavat hoitotoimenpiteet huvittivat minua ihan toden teolla.
 
Nautin suuresti Kannon luomasta uskottavasta ajankuvasta ja mielenkiintoisista henkilöhahmoista. Väliin en olisi millään halunnut keskeyttää lukemista. Tarinan keskiössä on pyövelinpoika Johann, mutta ääneen pääsevät myös tuomari ja apteekkari. Tällainen näkökulmien vaihtelu ryhdittää kerrontaa. Pienen moitteen annan hieman nopeasti tulevasta lopusta. Pidin kyllä tarinan varsinaisesta päätöksestä, mutta ehkä koko noitavainot tulevat tarinassa vähän liian nopeasti mukaan kuvioihin ja pian tarina jo päättyy. Tai ehkä vain salaa toivoin, että tarina olisi vain jatkunut ja jatkunut, niin koukuttava se oli.

Olen iloinen siitä, miten hienoja historiallisia romaaneja meillä Suomessa tunnutaan osaavan kirjoittaa. Esimerkiksi Katja Ketun Kätilö ja Aki Ollikaisen Nälkävuosi ovat ihan ehdottomia suosikkejani lukemistani kotimaisista kirjoista. Anneli Kannon Pyöveli ei kalpene tälle joukolle ollenkaan. Nyt täytyykin etsiä luettavaksi hänen muutkin romaaninsa.

Muissa blogeissa: Ullan luetut kirjat.

––
 
Anneli Kanto: Pyöveli
Gummerus 2015, 387 s.

15.2.2015

E. Lockhart: We Were Liars


E. Lockhartin kirja We Were Liars on tullut tuon tuostakin vastaan Goodreadsissa ja muilla kirjallisuutta käsittelevillä sivuilla. Kirja on näyttänyt olevan etenkin nuorten mieleen – John Greenin kehuilla kirjan etukannessa ei varmaan ole mitään tekemistä asian kanssa? Pitihän se sitten itsekin ottaa selvää, mistä kaikki kehut ja kohut johtuvat.
 
We Were Liarsin juonesta ei kannata paljastaa alkuasetelmia enempää. Kirjan kertoja on nuori Cadence Sinclair, jonka perhe on täydellisyyden perikuva, ainakin ulkopuolisten silmin. No one is a criminal. No one is an addict. No one is a failure. Perhe asuu kesät yksityisellä saarellaan Massachusettsin rannikolla, jossa suvun patriarkka eli Cadencen isoisä pitää komentoa. Cadence viettää kaiken aikansa kahden serkkunsa Mirrenin ja Johnnyn sekä Johnnyn ystävän Gatin kanssa ja yhdessä nelikko muodostaa Valehtelijat. Mutta kesällä viisitoista Cadence joutuu onnettomuuteen, jonka jälkeen mikään ei ole enää entisensä.

Aluksi vaikuttaa siltä, että We Were Liars on vain kertomus rikkaista kakaroista ja luvassa on jokin ehkä vähän itsestäänselvä mysteeri. Mutta eihän se niin kuitenkaan mene. Tarinan lopussa tapahtuu yllätyskäänne, kuten kirjan liepeessäkin jo mainitaan: Read it. And if anyone asks you how it ends, just LIE. Minäkin menin lankaan, sillä tapahtumien kulku vie lukijaa ihan eri suuntaan kuin mihin se oikeasti päätyy. Loppuratkaisu ei ole niinkään omaperäinen, mutta ovela kyllä.
 
Harmi, että tarinan jännite rakentuu pitkälti loppuratkaisun varaan. En ollut lukijana kovin kiinnostunut tarinan henkilöistä, vaan halusin ennen kaikkea tietää miten kaikki päättyy, mikä on se juttu, josta minun pitäisi valehdella kaikille siitä kysyville. Se ei kuitenkaan ollut tämän kirjan kohdalla mitenkään huono asia, sillä oli vaihteeksi mukava lukea jokin näin vetävä ja yllätyksellinen kirja. We Were Liars on myös selkeästi nuortenkirja ja jos olisin itse vielä teini-ikäinen, olisin varmasti osannut samastua kirjan henkilöhahmoihin, ensirakkauksiin ja muihin paljon paremmin. Aikuisten henkilöhahmojen maailma ongelmineen kuulosti paljon lähestyttävämmältä, tylsää kyllä (vai olenko vain kyynistynyt ottaessani konkreettisen askeleen lähemmäs kolmeakymmentä ikävuotta, enhän minä oikeasti mikään vanha ole).
 
Mutta tarinan kaikista ärsyttävin asia, joka liittyy juuri kirjan lopputapahtumiin ja josta en tässä ala sen tarkemmin selittämään, on erään päätöksen loogisuus tai pikemminkin sen puute. Voivatko viisitoistavuotiaat olla niin tyhmiä ja ajattelemattomia? Tässä maailmassa tehdään toki paljon typerämpiäkin asioita, mutta oikeasti. En laittaisi sitä olosuhteidenkaan piikkiin, mutta noh. En ymmärrä. Ehkä joku kirjan lukenut hoksaa mihin tässä viittaan. Kyseinen asia vähän latisti loppuratkaisun yllättävyyttä.
 
Näyttää, että olen enemmän valittanut kuin kehunut kirjaa, mutta annan sille silti neljä tähteä. Mietin myös kolmea tähteä, mutta ei tämä pisteytys niin vakavaa ole. Mutta miksi kuitenkin neljä tähteä? Kuten sanoin, jännitteen rakentuminen pitkälti loppuratkaisun varaan ei ollut tämän kirjan kohdalla huono asia. Tätä kirjaa alkaa jo lukea sillä asenteella, että jotain kamalaa, traagista tai shokeeraavaa tapahtuu, ja niinhän se sitten vei vahvasti mennessään. Pidin kirjailijan kirjoitustyylistä, joka ei ole ihan perinteinen ja sopii hyvin nuoren ajatusten kuvaajaksi. We Were Liars on minusta myös varsin virkistävä tapaus kaikkien paranormaalien romanssien joukossa (en ole nuortenkirjojen asiantuntija, mutta alkavatkohan paranormaalit fantasiat muutenkin olla jo vähän passé ja realistisemmat John Greenit ja muut enemmän in?)
 
We Were Liars yksinkertaisesti yllätti minut.
 

––
 
E. Lockhart: We Were Liars
Delacorte Press, 225 s.

10.2.2015

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta


Juuri kun pääsin eräs päivä sanomasta, että olen aika kyllästynyt maailmansotien aikaan sijoittuvaan kirjallisuuteen, etenkin romanttiseen sellaiseen, luinkin määritelmään sopivan kirjan. En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, sillä Jessica Brockmolen esikoisromaani Kirjeitä saarelta on kirjeromaani, joita en ole lukenut montaa, mutta jotka kiehtovat minua erityisen paljon. Kirjassa vaikutti olevan myös jotain samaa kuin Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin ihanassa kirjeromaanissa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, joten kiinnostukseni heräsi.
 
Kirjeitä saarelta liikkuu kahdessa eri aikatasossa: ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa. Vuonna 1912 nuori Skyen saarella Skotlannissa asuva runoilija Elspeth saa ihailijapostia Amerikasta asti. Postin lähettäjä on alkuun vähän hupsulta vaikuttava nuorimies nimeltä Davey. Kirjeenvaihdosta syntyy Elspethin ja Daveyn välille varsin lämmin ystävyys.
 
Vuonna 1940 Elspethin tytär Margaret on rakastunut ilmavoimien lentäjään. Elspeth varoittaa tytärtään ajautumasta rakkauden pauloihin keskellä sotaa, mutta Margaret ei ymmärrä että miksi. Kun saksalaisten pommi iskeytyy heidän talonsa lähistölle Edinburghissa, Elspeth katoaa ja Margaretille jää johtolangaksi vain yksi kellastunut kirje sekä epätietoisuus siitä, mitä hänen äidilleen oikein tapahtui ensimmäisen maailmansodan aikaan.
 
Kirjeitä saarelta on nautinnollinen kokonaisuus. Kirjemuotonsa vuoksi se tuntuu hyvin intiimiltä, siitäkin huolimatta, että kirjeet ja niiden kirjoittajat ovat fiktiivisiä. Ehkä kirjeromaanien vetovoima perustuu juuri siihen? Kirjeiden kautta ilmaistuina henkilöhahmojen tunteet ja ajatukset tuntuvat paljon voimakkaammilta ja henkilökohtaisemmilta. Kirjeromaaneissa vaarana voi kuitenkin olla, että henkilöhahmot selostavat liikaa tapahtumia auki kirjoittamissaan kirjeissä, siis etenkin silloin kun kyseiset hahmot ovat jo jossain vaiheessa tavanneet toisensa, mutta tämän romaanin kohdalla tällaiset asiat on hoidettu luontevasti ja liikaa selittelemättä.
 
Kirjeitä saarelta on myös hyvin romanttinen kirja. Ehkä sanoisin, että melkein jopa ällöromanttinen! Kirjassa kuvattujen ihmissuhteiden lisäksi romanttista tunnelmaa luovat myös vanhanaikainen, toisinaan hyvinkin epäluotettava kirjeenvaihto, Elspethin ja Daveyn yhteinen intohimo kirjallisuutta kohtaan ja Skyen saaren upeat maisemat (joita olisi voitu kuvata enemmänkin). Kirjeiden kautta läpi käytävä tarina on sekä traaginen että onnellinen, mikä lisää sen siirappisuutta. Tällä kertaa siirappisuus ja ällöromanttisuus kuitenkin maistuivat minulle aika hyvin, joten ne eivät haitanneet. Harmikseni kirjassa ei kuvata kovinkaan paljon sota-ajan arkielämää, minkä toisaalta ymmärtää, kun kyse on kuitenkin kirjeistä, joihin halutaan tässä tapauksessa pääasiassa vuodattaa tunteitaan. Myös tapahtumien ennakoitavuus kääntyi lopulta hieman häiritseväksi seikaksi.
 
Brockmolen kirja on oiva valinta kirjeromaanien ystäville ja romantiikan nälkään.
 

––

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta (Letters from Skye, 2013)
Suom. Marja Helanen
Bazar 2015, 330 s.

5.2.2015

Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa


Mari Strachanin esikoisromaani Hiljaisuus soi h-mollissa päätyi joskus vuosia sitten lukulistalleni pelkästään sen kauniin nimen vuoksi. En tiedä, perehdyinkö edes koskaan siihen, mistä se kertoo, mutta enää en ainakaan muistanut. Kirja lähti kirjaston hyllystä mukaani jälleen kerran sen kauniin nimen vuoksi, mutta eipä haittaa, sillä sain sen ohella myös hienosti kerrotun tarinan.

Hiljaisuus soi h-mollissa kertoo 12-vuotiaasta Gwennistä, joka osaa lentää – ainakin unissaan. Hän rakastaa myös lukemista ja eläimiä. Eräänä yönä lentäessään kotikylänsä yllä Gwenni näkee kastealtaassa kelluvan miehen ruumiin. Tapahtuma nyrjäyttää koko kyläyhteisön sijoiltaan ja salaisuudet alkavat pulputa pintaan. Gwenni oppii ymmärtämään, mikseivät ihmiset puhu salaisuuksistaan, vaikka kaikki niistä tietäisivätkin.

Strachan on onnistunut luomaan Gwennistä hyvin todentuntuisen kertojan ja henkilöhahmon. Tiedättehän, välillä lapsikertojat ovat hirveän epäuskottavia, joko liian fiksuja tai liian naiiveja ikäisikseen. Tässä tarinassa Gwenni vaikuttaa ikäiseltään. Hän ei usein aivan ymmärrä kaikkea, suhtautuu asioihin lapsenomaisen uteliaasti, mutta lopulta oivaltaen. Lukija on häntä askeleen edellä melkein joka asiassa. Gwennin elämä tuo mieleen oman lapsuuden, ehkei konkreettisesti, mutta tarinan välittämän tunnelman kautta. Yksi tärkeä tunnelmanluoja on myös 1950-luvun walesilainen maalaismiljöö, joka on toisaalta aika karu, mutta toisaalta jotenkin hyvin rauhoittava.

Vaikka kirjassa on tapahtunut rikos, kylän miehen mystinen kuolema, se ei kuitenkaan ole mikään rikos- tai salapoliisiromaani. Rikos ei ole tarinan keskipiste, vaan nuoren tytön kipeä, mutta jollakin tasolla myös kirpaisevan valoisa kasvu. Suuressa roolissa ovat myös kyläyhteisön sisäiset salaisuudet ja Gwennin epätasapainoinen perhe. Kirjan liepeessä kerrotaan tarinan sisältävän myös ripauksen fantasiaa ja maagisuutta, mutta sen voi kukin lukija tulkita miten itse haluaa. Itse näin esimerkiksi Gwennin yölliset lentämiset ja erään rouvan olkapäillä olleen kettupuuhkan silmänvilkutukset vain lapsen mielikuvituksen tuotteina ja kuolleen miehen ruumiin näkemisen korkeintaan jonkinlaisena etiäisenä. Jälkimmäistä voisi tulkita myös epäluotettavan kertojan näkökulmasta: Gwenni väritti näkemäänsä sen perusteella, mitä hän myöhemmin kuuli tapahtuneen. Sanoisin tarinan olevan kuitenkin taianomainen – sellainen, joka syntyy lapsen rikkaasta mielikuvituksesta.

Tarinan kaikki henkilöhahmot osuivat kohdilleen ja olin kiinnostunut heistä kaikista, mikä on jokseenkin harvinaista. Itse Gwennin lisäksi pidin erityisesti rouva Evansista ja Gwennin isästä, jotka olivatkin kirjan miellyttävimpiä hahmoja. Gwennin äidistä oli vaikea pitää, mutta hänen romahtamisensa oli kuvattu raastavan uskottavalla tavalla, etenkin kun kertojana on Gwenni itse. Aloin kirjaa lukiessani myös pohtia, että miksi olen heikkona lapsikertojiin. Tuovatko he oman lapsuuteni mieleen? Kaipaanko takaisin lapsuuteen kun kaikki oli vielä huoletonta ja helppoa? Ehkä, en tiedä. Oivalsin kuitenkin, että lapsikertoja tuo tarinaan aivan toisenlaisen näkökulman kuin aikuinen kertoja. Lapsen kokemusmaailma on hyvin erilainen ja jos kirjailija on onnistunut tavoittamaan sen hyvin, olen vain myyty.

Muissa blogeissa: Taikakirjaimet, Yöpöydän kirjat, Le Masque Rouge, Järjellä ja tunteella.

––

Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa
(The Earth Hums in B Flat, 2009)
Suom. Kirsi Ohrankämmen
Karisto 2010, 337 s.