29.1.2015

John Williams: Stoner


Hän oli tavalla tai toisella suhtautunut intohimoisesti elämänsä jokaiseen hetkeen ja kenties varauksettomimmin juuri silloin kun ei ollut tiennyt tekevänsä niin. Se oli intohimoa, mutta ei hengen eikä lihan intohimoa vaan voimaa, joka käsitti ne molemmat kuin ne olisivat olleet yhtä rakkauden materiaa, ainetta, josta rakkaus muodostuu. Tuo intohimo sanoi naiselle tai runolle mutkattomasti: Katso! Minä elän.
 
John Williamsin (1922–1994) Stoner on romaani, joka ilmestyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1965. Silloin se jäi huomaamatta, mutta 2000-luvun uusien painosten myötä romaani on nostettu lähes tulkoon klassikon asemaan. Hyvä niin, sillä vau. Vau. Olen sanaton.
 
Lyhykäisyydessään Stoner on William Stonerin melankolinen elämäntarina. Tarina alkaa hänen nuoruudestaan maanviljelijän poikana, kun hän saa mahdollisuuden lähteä opiskelemaan maataloustieteitä Missourin yliopistoon. Stoner lähtee, mutta huomaa pian kirjallisuuden vetävän häntä enemmän puoleensa:
 
Sloanen katse palasi William Stoneriin, ja hän sanoi nuivasti: "Herra Shakespeare puhuu teille kolmensadan vuoden takaa, herra Stoner. Kuuletteko hänet?"
 
Stonerin elämä on yliopiston käytävät. Hän ei palaa enää kotitilalleen, vaan ryhtyy kirjallisuuden opettajaksi, myöhemmin professoriksi. Hän saa muutaman ystävän, vihamiehen, rakastetun ja kohtaa lukuisia pettymyksiä ja pieniä, hauraita onnenhetkiä. Työ ja nuo onnenhetket kannattelevat Stoneria läpi elämän, läpi kahden maailmansodan ja ikävän avioliiton, kunnes on aika luopua kaikesta ja olla muistelematta menneitä.
 
En osannut kuvitellakaan, että masentava kertomus masentavan oloisen miehen elämästä voisi olla missään määrin koukuttava, mutta se on! Ehkä salaisuus on siinä, että Stonerin elämä voisi olla kehen tahansa meidän elämä. Siinä ei tapahdu mitään suuria mullistuksia tai käänteitä, vaan se koostuu pienistä palasista, vääristä ja oikeista valinnoista, työstä, rakkaudesta ja intohimosta. Se ei ole mitään suurta, se on tavallista elämää, vaikkakaan ei välttämättä sitä onnellisinta. Ja nyt kirjan luettuani tajuan, ettei kirja edes ollut mitenkään masentava, vain hyvin melankolinen ja tosi.
 
Stonerin kerronta on yksinkertaista, miltei lakonista. Kertoja kertoo vain kaiken oleellisen. Kääntäjä on myös tehnyt erinomaista työtä tavoittaen tuon lakonisen kerrontatyylin myös suomeksi. Stoner henkii myös vahvaa ajankuvaa. Se näkyy esimerkiksi konservatiivisen yliopistomaailman ja Stonerin muodostamien ihmissuhteiden kautta. Maailma kuitenkin myös muuttuu Stonerin ikääntyessä: autot ilmestyvät katukuvaan, kaupungit kasvavat, irtosuhteet muuttuvat hyväksyttävimmiksi, mutta yksi, yliopisto instituutiona, on ja pysyy, vaikka muutosten tuulten haluttaisiin puhaltavan sielläkin.
 
Stonerin loppu on yksi kauneimpia lukemiani pitkään aikaan. Jäin sanattomaksi, liikutuin. Millainen ihmiselämä voikaan olla, miten asiat voivatkaan mennä pieleen, mutta myös oikein. Milloin elämään voi olla tyytyväinen? Mitä on hyvä elämä?
 
Voin vain enää sanoa, että lukekaa, lukekaa tämä kirja! Olen jo nyt hyvin vakuuttunut siitä, että luin yhden vuoden parhaimmista ja vaikuttavimmista kirjoista. Kuinka monta muuta Stonerin kaltaista kirjaa olemmekaan unohtaneet? Luulen, että aika monta.
 
John Williamsin Stoner ilmestyy 26. helmikuuta.
 
Muissa blogeissa: Ullan luetut kirjat ja Leena Lumi.

––
 
John Williams: Stoner (Stoner, 1965)
Suom. Ilkka Rekiaro
Bazar 2015, 306 s.

28.1.2015

Jojo Moyes: Me Before You


Ostin Jojo Moyesin Me Before Youn varmaan jo pari vuotta sitten ja siitä asti se on ollut koskemattomana hyllyssäni. Rakastuin kirjan kanteen ja toki kansien kätkemä tarinakin kiinnosti, mutta aina jokin muu kirja meni sen edelle. Lienee monelle tuttu tunne, näin käy usein omien kirjojen kohdalla. Päätin kuitenkin nyt viimein tarttua kirjaan sen ajankohtaisuuden vuoksi, sillä se julkaistiin vastikään suomeksi nimellä Kerro minulle jotain hyvää.
 
Me Before You on tarina Louisasta ja Willistä. Pienessä englantilaiskylässä asuva 26-vuotias Louisa, tutummin Lou, menettää työpaikkansa kahvilan kassana ja joutuu etsimään itselleen uuden työpaikan. Hän asuu vielä kotonaan vanhempiensa, isoisänsä sekä siskonsa ja tämän pienen pojan kanssa, ja perheen rahat ovat tiukilla. Kun Lou päätyy henkilökohtaisen avustajan paikkaa koskevaan työhaastatteluun ja vielä saa paikan, hänen perheensä painostaa häntä ottamaan työn vastaan. Työstä maksetaan hyvin eivätkä työtehtävät vaikuta ollenkaan haastavilta – tai niinhän sitä voisi luulla.
 
Loun työnantaja on päälle kolmikymppinen mies nimeltä Will. Ikävän onnettomuuden seurauksena Will on neliraajahalvaantunut ja joutunut jättämään kaiken entisen taakseen, niin hienon työpaikkansa Lontoon keskustasta kuin kauniin tyttöystävänsä, puhumattakaan aktiivisista harrastuksistaan. Lou ja Will vaikuttavat olevan täysin toistensa vastakohtia: Will haluaisi elää kuten ennenkin, mutta ei voi, ja Lou voisi tehdä mitä vain, mutta ei uskalla. Hankalan alun jälkeen Lou ja Will löytävät yhteisen sävelen, mutta sitä varjostaa eräs hyvin vaikea asia. Millaisia valintoja Lou ja Will sekä heidän ympärillään olevat ihmiset lopulta tekevät?
 
Me Before You on varsin chick lit -henkinen kirja, mutta hieman syvällisemmillä mausteilla. Kerronta on jouhevaa, melko suoraviivaista, mutta rinnalla kulkee myös paljon tummempi juova. Tarina ei ole pelkkää hömppää, aivot narikkaan -kirjallisuutta, jolle on välillä myös paikkansa, vaan se herättää myös paljon ajatuksia sen vakavammista teemoista, kuten vaikkapa vammaisten asemasta yhteiskunnassamme ja heihin kohdistuvasta suhtautumisesta. Samaa kevyiden ja vakavampien teemojen yhdistelyä näin esimerkiksi viime joulukuussa lukemassani Liane Moriartyn Hyvässä aviomiehessä.
 
Aiheensa puolesta Me Before You vaikutti minusta hyvin mielenkiintoiselta kirjalta ja sitä se olikin. Alan Hollinghurstin Vieraan lapsen jälkeen tällainen kevyt, muttei liian hömppä teos oli hyvä valinta luettavaksi. Nauroin ja vähän melkein itkinkin. Pidin valtavasti Loun hassusta perheestä. Samalla kirja jätti minut kuitenkin vähän kylmäksi, mikä kuulostaa ristiriitaiselta, sillä koin kuitenkin sen parissa tunteita laidasta laitaan. Tarina on hyvin ennalta-arvattava eikä lopun asiat hätkähdyttäneet enää millään tavalla. Kirjaa voisi mielestäni myös tiivistää, joskus se tuntui hieman junnaavan paikoillaan. Ja en tiedä, ehkä tarina ajautuu välillä vähän liian sentimentaaliseksi?
 
Me Before You on niitä kirjoja, joissa ei oikein ole mitään hengästyttävän hienoa tai nerokasta, muttei toisaalta mitään vikaakaan. Tällaisille kirjoille on paikkansa, mutta en voi sanoa lukevani Me Before Youta enää toistamiseen, mitään niin hienoa lukuelämystä en saanut. Jos chick lit -kirjallisuus on omaa aluettasi ja nautit kevyistä, mutta myös hieman syvällisiä teemoja käsittelevistä lukuromaaneista, Me Before You kolahtaa varmasti.
 
Muissa blogeissa: Kasoittain kirjoja ja Kirjojen keskellä

––
 
Jojo Moyes: Me Before You
Penguin Books 2012, 481 s.

26.1.2015

Tammikuinen book haul


Tammikuu on siitä ihanaa aikaa, että silloin parhaiten aktivoidun ostamaan kirjoja. Alennusmyynnit ovat tietysti oma lukunsa, mutta usein, kuten tälläkin kertaa, ostan myös normaalihintaisia kirjoja. Tammikuun kirjasaaliistani puolet ovat alennusmyyntilöytöjä, toinen puoli normaalihintaisia.
 
Suomalaisesta kirjakaupasta mukaani lähtivät Katja Ketun novellikokoelma Piippuhylly ja Granta 1: Ruoka. Odotan erityisesti Piippuhyllyn lukemista, koska siinä esiintyy Kätilöstä, yhdestä kotimaisesta suosikistani, tuttuja henkilöitä. Suunnittelin muuten lukevani Kätilönkin jossain välissä uudestaan ennen syksyllä tulevaa elokuvaa (ja tähän miljoona sydäntä Lauri Tilkaselle).
 
Loput neljä kirjaa ostin Adlibrikseltä. Ystäväni vinkkasi, että sen alesta löytyy tuo hieno John Irvingin Garpin maailma hienona kovakantisena Keltaisen kirjaston painoksena ja pakkohan se oli klikata heti ostoskoriin. Jo ennestään omistamani, käytettynä ostettu Garpin maailma on aika repaleisessa kunnossa. Loput kirjat olivatkin sitten normaalihintaisia. David Moodyn Strangers on poikaystävälleni, mutta ehkä luen sen joskus itsekin. Sarah Watersin The Paying Guests ja E. Lockhartin We Were Liars taas ovat kirjoja, joita olen ehtinyt jo himoita jonkin aikaa. Jälkimmäisestä olen kuullut vain kehuja ja toivon, ettei Waterskaan petä. Minulla on kirjapinossa odottamassa myös hänen esikoiskirjansa Tipping the Velvet, monen muun mielenkiintoisen kirjastolainan lisäksi.
 
Teittekö te jotain huippuja kirjalöytöjä alennusmyynneistä? Entä oletteko lukeneet näitä ostamiani kirjoja ja mitä tykkäsitte?

19.1.2015

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi


Alan Hollinghurstin ensimmäinen suomennettu teos Vieraan lapsi on ollut lukulistallani ties kuinka kauan. Ajattelin kirjan olevan kuin minulle tehty: 1900-luvun alkupuolelta käynnistyvä brittiläinen kartanoromaani mysteerillä ei voisi millään mennä pieleen. Aluksi olinkin kirjan lumoissa, mutta sitten tapahtui jotain, jolle yritän nyt kuumeisesti löytää selityksen.

Vieraan lapsi alkaa Two Acresista vuonna 1913. Cambridgessa opiskeleva George Sawle tuo mukanaan kotiinsa viikonloppuvierailulle opiskelutoverinsa ja lupaavan runoilijanalun Cecil Valancen. Etenkin Georgen pikkusisko Daphne on lumoutunut Cecilistä tämän aristokraattisen ja boheemin olemuksen vuoksi. Cecil jättää Daphnen muistikirjaan Two Acresista kertovan runon, joka osoittautuu myöhemmin varsin merkittäväksi johtolangaksi siitä, kuka Cecil todellisuudessa oli. Valitettavasti Cecil kun kuolee muutaman vuoden kuluttua suuren sodan taisteluissa.
 
Kirjassa seurataan usean sukupolven ajan aina näihin päiviin asti sekä Valancen ja Sawlen suvun jäsenten elämää että ulkopuolisten henkilöiden kytkeytymistä Ceciliin liittyvään mysteeriin. Etenkin eräs Paul Bryant vaikuttaa olevan hyvin kiinnostunut Cecilistä ja hänen Two Acresista kirjoittamansa runon taustoista. Kuka tuo liian nuorena viety runoilija siis oikein oli?
 
Vieraan lapsi alkaa mitä kiehtovimmin. On lämmin kesäilta Two Acresissa. Daphne Sawle makaa puutarhan riippumatossa lukemassa runoja ja odottaen kiihkeästi vieraan saapumista taloon. Käsillä oli se pitkä ja rauhallinen hetki, jolloin aidat ja ääriviivat tummuivat hämäriksi ja epäselviksi, mutta jos jotakin katsoi tarkkaan – ruusua, begoniaa, kiiltävää laakerinlehteä – se näytti avautuvan vielä hetkeksi päivänvalolle vaivihkaa väriään sykkien. Ensimmäisen sivun luettuani olin jo myyty ja totesin itselleni, etten ole pitkään aikaan lukenut mitään näin kauniisti kirjoitettua. Kirja on ehdottomasti hyvin tunnelmallinen, kautta linjan.
 
Olin vielä tarinan lumoissa, kun Cecil poistuu parrasvaloista ja tilalle tulee aikajakso kymmenen vuotta Cecilin kuoleman jälkeen. Osio kertoo Daphnen perhe-elämästä lapsineen ja miehineen. Erityisesti miehineen, voisi sanoa. 1920-luvun yläluokkainen elämä ja sen eri puolet jaksaa kiinnostaa minua aina. Kirjan henkilöhahmoista pidin eniten juuri Daphnesta, alusta lähtien, joten sikäli oli harmi, että hypätessä taas 20-luvulta eteenpäin, hän ei enää olekaan niin suuressa osassa. Tällöin kuvaan astuu Paul Bryant, joka alkaa kuumeisesti penkoa Cecilin elämää löytääkseen sieltä jotain skandaalinkäryistä. Tosin lukijalle tuo skandaali selviää jo heti kirjan ensimmäisen luvun aikana, joten sikäli se ei ole mikään yllätys tai mysteeri lukijan näkökulmasta.
 
Samalla tarina alkaa kuitenkin muuntua varsin sirpalemaiseksi ja hieman sekavaksi. Kaikkea tuntuu olevan vähän liikaa, ei vähiten henkilöhahmoja, joiden kaikkien olemassaoloa en aina nähnyt aivan tarpeelliseksi. Tarina hyppää vielä pari kertaa eteenpäin ja tuntuu, että sekin sirpaloittaa kaikkea vielä entisestään eikä kenestäkään henkilöstä saa oikein otetta. Tästä johtuen en Daphnen jälkeen oikein pitänyt yhdestäkään tarinassa esiintyvästä henkilöstä. Etenkin hyvin epämiellyttävän Paul Bryantin halu penkoa kaikki mahdollinen Cecilin elämästä ällötti. Kun aikaisemmin olin jo valmis kehumaan Vieraan lapsen maasta taivaisiin, nyt näen sen aika keskinkertaisena tarinana, joka jakautuu todella hienoon ensimmäiseen puolikkaaseen ja paljon vähemmän miellyttävään toiseen puolikkaaseen.
 
Vieraan lapsi kertoo kuitenkin hienosti brittiläisen homoseksuaalisuuden historiasta (joka tosin imo korostuu välillä jopa liikaa, kun tuntuu, että jokainen kirjan henkilö on homo) ja 1900-luvun yläluokkaisesta elämästä. Se sisältää myös lukuisia kirjallisuusviitteitä, jotka lienevät monille kirjallisuuden ystäville herkkua. Harmittaa, että niin hienosta alustaan huolimatta Vieraan lapsi olikin minulle lopulta pieni pettymys. Ehkä jos kirjan rakenne olisi ollut toisenlainen tai jos tarina olisi sijoittunut kokonaan 1900-luvun alkuvuosikymmenille eikä olisi vyöryttänyt niin valtavan määrän erilaisia henkilöitä lukijan eteen, olisin voinut pitää siitä enemmän. Luulen, että kirjan tunnelma jää elämään mieleeni pitkäksi aikaa, mutta itse tarina ei.
 

––

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi (The Stranger's Child, 2011)
Suom. Markku Päkkilä
Otava 2012, 535 s.

11.1.2015

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää


Ajattelin yrittää lukea tänä vuonna tavallista enemmän tietokirjoja ja elämäkertoja, pois luettuna kaikki tenttikirjallisuus, jota varmaan taas tänä vuonna tulee luettua muutenkin ihan riittävästi. Muutamakin vapaa-ajalla luettu tietopainotteinen kirja olisi parannus edellisvuosiin. Sainkin todella hyviä vinkkejä tuossa taannoin, kun kyselin teiltä suosituksia tietokirjoista ja elämäkerroista, ja ne ovat yhä mielessäni (ja lisää saa aina suositella). Tällä kertaa mennään kuitenkin suositusten ulkopuolelle, kun löysin kerran kirjaston hyllystä vapaana Leena Virtasen superkiinnostavan teoksen Noitanaisen älä anna elää.
 
Virtasen populaariin tyyliin kirjoitettu teos kertoo Ahvenanmaan noitavainosta vuosina 1666–1671. Viiden vuoden aikana 16 naista syytettiin noituudesta ja heistä seitsemän sai kuolemantuomion. Koko Euroopassa noituudesta syytettiin noin 200 000 ihmistä, joista kuolemaantuomittuja oli alle 50 000 – huomattavasti vähemmän mitä aiemmin on luultu. Ruotsissa noituudesta teloitettiin 1660-1680-luvulla arviolta 400 ihmistä, Suomen puolella taas vuosien 1526–1689 välisenä aikana noin sata. Koko Suomessa epäiltyjä oli kuitenkin noin 1500, mutta suurin osa heistä selvisi lievemmillä rangaistuksilla. Ahvenmaan noitavainon syytettyjen luku, 16 naista, voi vaikuttaa pieneltä, mutta jos heistä lähes puolet tuomittiin kuolemaan, on se melkoisen jyrkkä ero koko Suomeen verrattuna.
 
Kaikki sai alkunsa kadonneista ruislyhteistä. Riihivastaavana toiminut Maria Clasdotter kääntyi ongelmassaan näkijänä tunnetun Karin Persdotterin puoleen, jotta hän "katsoisi" kuka on varastanut lyhteet. Karin syytti tapahtuneesta erään naapurin poikaa, minkä vuoksi kyseinen naapuri tulistui ja syytti käräjillä Karinia noituudesta. Aiemmin tämänkaltainen tapaus olisi hoidettu nuhteluin tai korkeintaan sakoin, mutta nyt tuomarin pöydän takana seisoo kihlakunnantuomari Nils Psilander, noitadoktriiniin huolella perehtynyt oppinut mies. Karin saadaan ilmiantamaan kolmetoista muuta seudun noitaa ja hänet heitetään Kastelholman linnan vankityrmään. Lopulta Karinista tulee Ahvenanmaalla alkaneen noitavainon ensimmäinen uhri.
 
Ahvenanmaan noitavaino on mielenkiintoinen pala Suomen historiaa. Kuten Virtanenkin painottaa, se tuhosi monen perhekunnan elämän usean tulevan sukupolven ajaksi. Noituudesta syyttäminen oli takuuvarma keino eristää yksilö yhteisönsä ulkopuolelle ja 1600-luvun yhteisöllisyyteen luottavassa yhteiskunnassa sitä pidettiin äärimmäisen järkyttävänä asiana. Tänä päivänä sitä on vaikea ymmärtää, saati koko noituudesta syyttämistä. Noituudesta voitiin nimittäin syyttää varsin hatarin perustein, esimerkiksi epämääräisen näköisen puuron keittäminen tai puutikkujen vuoleminen olivat jo omiaan herättämään epäilyksiä. Vakuuttavin merkki noituudesta ja Saatanan kanssa tehdystä yhteistyöstä oli ihmisen kehossa oleva noitamerkki, joka saattoi olla mikä vain aina arvesta vähänkin erinäköiseen luomeen tai läiskään ihmisen iholla. Voisimme siis kutakuinkin kaikki olla noituudesta syytettyjä.
 
Valkoista, parantamiseen tähtäävää magiaa oli harjoitettu jo iät ja ajat, sillä ihmiset elivät tuolloin köyhissä oloissa, epävakaan sään armoilla, ja sitä oli pidetty suhteellisen hyväksyttävänä toimintana, mutta 1660-luvulla asiaan tuli muutos. Koko tapahtumaketju näyttäisi henkilöityvän vahvasti Ahvenanmaan uuteen kihlakunnantuomari Nils Psilanderiin, joka, kuten jo sanottua, oli hyvin oppinut mies ja kiinnostunut muualla Euroopassa kirjoitetusta noituuteen liittyvästä kirjallisuudesta. Hän vaikuttaa olleen myös varsin omapäinen eivätkä hänen yhteytensä kirkon edustajiin, etenkin Turun hiippakunnan piispaan Johannes Gezeliukseen, ollenkaan huonontaneet hänen mahdollisuuksiaan käräjillä syytettyjen noitien kuolemaantuomioiden läpiviemisessä. Täytyy myös muistaa, että koviin rangaistuksiin on lienee vaikuttanut myös 1600-luvulla Suomessakin vahvistunut uskonpuhdistuksellinen linja. Mutta olisiko Ahvenanmaan noitavaino voitu silti välttää, jos tuomarina ei olisi ollut hääräämässä Psilanderin kaltainen voimakastahtoinen mies?
 
Miksi Ahvenanmaan noituudesta syytetyistä ihmisistä kaikki olivat naisia? Siihen ei ole suoraa vastausta. Toisin kuin ehkä luullaan, noituudesta syytettiin ja tuomittiin myös hyvin usein miehiä, Suomessakin. Ruotsissa tuomittiin kuolemaan jopa lapsiakin, mitä luultavimmin myös muualla. Ahvenanmaan tapauksessa kyse saattoi olla vain siitä, että vainon käynnistänyt Karin Persdotter ilmiantoi vain naisia (kolmetoista nimeltä, kaksi nimettömänä). Virtasen spekuloima Psilanderin kokema naisviha ei ehkä tunnu kovin uskottavalta syyltä.
 
Noitanaisen älä anna elää on varsin mielenkiintoinen teos. Ihailen sitä, miten Virtanen on onnistunut kokoamaan arkistoissa säilyneiden asiakirjojen ja tutkimuskirjallisuuden avulla näin uskottavan tarinan Ahvenanmaalla tapahtuneesta noitavainosta ja siihen liittyneistä oikeista ihmisistä. Virtanen käyttää teoksessaan aika runsaasti mielikuvitustaan, jolla hän paikkaa tarinaan pakostakin jääviä aukkoja ja päättelee ihmisten reaktioita ja tuntemuksia, mutta tekee sen perustellen. Mielikuvituksen käyttö tekee tarinasta ja sen henkilöistä myös paljon elävämpiä ja kerrontatyyli etääntyy tiukan tieteellisestä tyylistä.
 
Virtasen mielenkiintoinen kirja on siis taitavasti ja hyvällä maulla toteutettu, ulkoasultaan kauniskin, mutta yksi asia jäi häiritsemään minua suuresti. Kirja on hyvin, hyvin toisteinen. Samankaltaiset käräjöinnit syytetystä toiseen aiheuttavat tietysti tunnetta toistosta ja se olisi ollut vielä ok, mutta melkein samanlaisten lauseiden toistaminen suunnilleen luvusta toiseen ja kirjan viimeisessä luvussa oleva kertaus koko tarinasta ovat minusta liikaa. Ilman turhaa toistoa kirjasta olisi saatu paljon napakampi ja ehkä myös vielä vaikuttavampi.
 

––
 
Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää
WSOY 2013, 277 s.

6.1.2015

J. K. Rowling: Harry Potter and the Order of the Phoenix


Jos et ole lukenut J. K. Rowlingin Harry Potter -sarjaa ja/tai haluat välttyä kaikelta mahdolliselta, mikä liittyy sarjan jatko-osiin, älä lue enää pidemmälle.

Ai kamala, olen lukenut jo viidennen Harry Potterin ja enää on vain kaksi kirjaa jäljellä. Vietin joulun The Order of the Phoenixin seurassa ja olisiko ihanampaa seuraa voinut ollakaan? En tiedä, miten pian tartun seuraavaan Potteriin. Toisaalta tekisi mieli hyökätä seuraavan kimppuun vaikka heti, mutta toisaalta haluaisin säästellä kahta viimeistä osaa mahdollisimman pitkään. Ehkä odotan kuitenkin kuukauden tai pari.
 
Harry Potter and the Order of the Phoenix alkaa vauhdikkaasti, kun kaksi ankeuttajaa hyökkää Harryn ja tämän serkun Dudleyn kimppuun Harryn viettäessä kesälomaansa tätinsä ja setänsä luona. Harry ja Dudley selviävät, mutta Harry saa kutsun taikaministeriöön kuulusteltavaksi taikuuden luvattomasta käytöstä. Ennen sitä hän kuitenkin pääsee loppulomaksi Sirius Mustan, Harryn kummisedän, kotitaloon, jossa Feeniksin kilta pitää majaansa. Feeniksin kilta on salainen organisaatio, jonka Dumbledore on perustanut taistelemaan Voldemortia ja tämän tukijoita vastaan, sillä taikaministeriö ja suuri osa muuta velhomaailmaa ei suostu uskomaan Voldermortin paluuseen. Siihen uskovia, kuten Harrya ja Dumbledorea, pidetään vähintäänkin sekopäisinä.
 
Harryn viides kouluvuosi ei ala kovinkaan mukavissa merkeissä. Tylypahkassa on jälleen uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, Dolores Pimento. Hänen palkkaamisensa takana on tietenkin taikaministeriö, joka uskoo naisen voivan pitää Tylypahkan kurissa ja järjestyksessä sekä estää puheet Voldermortin paluusta. Lisäksi Harryn otsassa olevaa arpea särkee aikaisempaa useammin ja hän alkaa nähdä hyvin todentuntuisia unia Voldemortin tekemisistä ja viitteitä "aseesta", jota hän tavoittelee. Harry pystyy jopa aistimaan, milloin Voldemort on erityisen tyytyväinen tai vihainen. Tästä kyvystä tulee olemaan Harrylle sekä hyötyä että haittaa tulevan vuoden aikana. Kouluvuoteen mahtuu myös viidennen vuosikurssin oppilaiden V.I.P.-kokeet, Albuksen kaartin kokoaminen ja pettymyksiä niin rakkauselämässä kuin huispauksessakin.
 
The Order of the Phoenix on Harry Potter -sarjan pisin kirja. Lukemassani englanninkielisessä painoksessa sivuja on 766, suomennoksessahan sivuja saa käännellä vieläkin enemmän. Eipä siis ihmekään, että tähän osaan mahtuu hurjan paljon enemmän tapahtumia ja sivupolkuja kuin aikaisemmissa osissa on ollut. Ehkä juuri runsauden vuoksi pidin tästä enemmän kuin aiemmista osista.
 
Kirjan henkilöhahmoissa tapahtuu myös runsaasti kehitystä, eniten varmaan Harryssa ja hänen tovereissaan. En aluksi tiennyt, miten suhtautuisin Harryn raivostuttavaan teiniangstiin, jota ilmenee siis varsinkin kirjan alkupuolella. Lopulta tulin siihen ajatukseen, että ollapa taas itse kymmenen vuotta nuorempi, eikä kukaan usko sinua, vaan pitävät lähinnä kajahtaneena, kärsiä järkyttävistä päänsäryistä ja kummallisista näyistä, ja pelätä Voldermortia. Ehkä vähemmästäkin voisi menettää hermonsa aina silloin tällöin. Jos Harryn angstaus ärsyttää, onneksi on myös raivostuttava Dolores Pimento. Tai paljon muita uusia ja kivoja henkilöhahmoja, jotka ovat tärkeitä myös tulevan kannalta. Yksi suosikeistani on esimerkiksi hassu Luna Lovekiva.
 
Tässäkin kirjassa tulee huomattua se, miten hienosti Rowling pohjustaa tulevaa. Etenkin kirjan loppu on erityisen merkittävä tulevien tapahtumien kannalta. Kirja on myös jälleen entistä synkempi Voldemortin paluun, kuolonsyöjien liikehdinnän, erään tärkeän henkilön kuoleman, lukuisten loukkaantumisten ja varsin ahdistavan ja epätoivoisen tunnelman takia. Onneksi kirjassa kerrotaan paljon myös Tylypahkan tapahtumista ja en tiedä, muistanko väärin, mutta tuntuu, että tässä osassa itse koulunkäynnistäkin kerrotaan eniten, varmaan juuri kesällä olevista V.I.P.-kokeista johtuen. Ne tuovat vähän iloa ja hauskuutta kaiken synkkyyden keskelle.
 
Nyt voin taas myöntää, etten muistanut tästäkään osasta enää juuri mitään. En muistanut, miten kirja alkaa, mitä mieltä taikaministeriö on Harryn ja Dumbledoren väitteistä koskien Voldemortin paluuta, mikä on se "ase", jota Voldemort tavoittelee, kuinka Harryn käy hänen ensimmäisillä treffeillään, mitä kaikkea kamalaa Dolores Pimento keksii ja niin edelleen. Muistin parhaiten yhden keskeisen henkilön kuoleman kirjan lopussa, mutta en sitä, miten nopeasti se käy. Järkyttävän nopeasti. Seuraava osa, The Half-Blood Prince, tulee varmaan olemaan minulle yhtä yllätyksellinen lukukokemus kuin tämäkin, sillä nyt yhtäkkiä sanoen en muista siitä mitään.
 

––
 
J. K. Rowling: Harry Potter and the Order of the Phoenix
Bloomsbury 2010, 766 s.