Lukuisa: David Vann: Kylmä saari

Pienen alaskalaisen kylän asukkaat Gary ja Irene lähtevät parin kilometrin päässä järven rannasta sijaitsevalle syrjäiselle saarelle rakentamaan mökkiä. Mökki on ollut Garyn unelma ties miten kauan, mutta hän ei vain ole saanut sitä aikaiseksi aiemmin. Ireneä mökin rakentaminen ei voisi vähempää kiinnostaa. Siitä Gary kuitenkin saa vain enemmän aihetta valittaa Irenen osaamattomuudesta ja miten tämä on pilannut hänen elämänsä. Garyn ja Irenen 30 vuoden mittainen avioliitto on luhistumassa kasaan, niin myös sitä symboloiva tarinan edetessä syntyvä hutera mökki.

Heti ensimmäisen päivän jälkeen Irene alkaa kärsiä kammottavasta päänsärystä, joka estää häntä nukkumasta ja toimimasta selkeästi. Aikainen talvi lähestyy, joten mökki on saatava pian valmiiksi. Samaan aikaan Garyn ja Irenen kahdella jo aikuisella lapsella on ongelmia omissa parisuhteissaan. Mikä on lopulta koko perheen kohtalo?

David Vannin Kylmä saari ei ole mitään iloista luettavaa ja jos siinä näkeekin pientä huumoria, se on mustaakin mustempaa. Kirjasta on ollut myös vaikea kirjoittaa. Luin kirjan loppuun noin viikko sitten, mutta on tässä ollut kiireitäkin opintojen loppuunsaattamiseksi tältä vuodelta (onneksi nyt voi vain rentoutua ja lukea kuukauden verran). Kiireitä tai ei, kirjoittaminen tuntuu edelleen vähän vaikealta, mutta yritän saada kirjasta jonkinlaisen otteen. Toisaalta nimittäin pidin siitä, mutta toisaalta se jätti vähän kylmäksi, kuten Garyn ja Irenen avioliitto ja kaiken keskipisteenä oleva saari.

Karun kaunis Alaska tulee tarinassa iholle asti. Se sopii täydellisesti Garyn ja Irenen rakoilevan avioliiton näyttämöksi. Vaikka Alaska on kaunis, oikeastaan kaikki muu on rumaa. Rumaa niin kuin elämä voi olla. Kenelläkään kirjan henkilöistä ei mene hyvin. Garyn ja Irenen suhteen kuvaaminen on hyvin realistista, heidän mielensä todellisella tavalla kompleksisia. Avioliitto on tiensä päässä, koska kumpikin on ollut liian myöntyväinen toiselle ja siitä seurannut katkeruus ja puhumattomuus on tuhonnut kaiken kauniin mitä alussa oli.

Mietin pitkään, onko Garyn ja Irenen lasten elämänkuvioiden mukaan ottaminen ollut tarpeellista. Huomasin olevani kiinnostunut eniten juuri Garysta ja Irenestä sekä siitä, miten vähitellen etenevä mökkiprojekti heijastaa heidän välistä suhdettaan. Olisiko kirja ollut liian masentava, jos se olisi keskittynyt kuvaamaan vain pääparia? Toisaalta lapsienkaan parisuhteet eivät ole hyvissä kantamissa, joten näkökulmien vaihdokset eivät siinä mielessä piristäneet.

Pidin kyllä kirjan traagisuudesta, mutta ehkä se oli vähän liikaa stressaavan elämän keskellä. Välillä kaikki kertomuksen ikävät asiat ja harmaus alkoivat ihan puuduttaa ja jouduin tosissani pakottamaan itseni rämpimään eteenpäin. Onneksi jännite palaa kirjan lopussa siinä määrin, että olin ihan häkeltynyt. Loppuun palaan mielessäni yhä vieläkin.