16.11.2014

Tove Jansson: Muumipappa ja meri


Nyt on hieman haikea tunnelma. Olen lukenut viimeisen Tove Janssonin muumikirjan, Muumipapan ja meren (kiitos Jaana!) Onneksi ihaniin muumitunnelmiin voi palata myöhemminkin, aina kun haluan jotain lohduttavaa, herttaista ja viisasta, aina kun siltä tuntuu.
 
Muumipapassa ja meressä Muumipappa on alkanut tuntea itsensä hieman ulkopuoliseksi. Muu perhe keksii koko ajan kaikkea kivaa tekemistä, mutta Muumipappa istuu toimettomana, ja arki tuntuu varsin tylsältä. Sitten Muumipappa keksii, että he muuttaisivat yhdessä kaukaiselle majakkasaarelle, saarelle, joka näyttää kartassakin vain kärpäsenlialta. Muumipappa saa puhtia itseensä upean seikkailun äärellä ja hän alkaa taas tuntea itsensä tarpeelliseksi. Majakkasaarella asiat alkavat kuitenkin mennä äkkiä pieleen: Muumipappa ei saa sytytettyä majakkaan valoa, saaren luonto on vaikeasti kesytettävissä, samassa saaressa asuva kummallinen kalastaja ei puhu mitään. Lopulta itse majakkasaarikin alkaa käyttäytyä oudosti. Nousee suuri myrsky.
 
Muumipappa ja meri eroaa muista muumikirjoista melankolisella tunnelmallaan. Se ei ole lähellekään niin riemastuttava kuin vaikkapa suosikkini Muumipapan uroteot. Kirjassa muumiperhe näyttäytyy eri valossa kuin ennen, sen jäsenistä paljastuu aivan uusia puolia. Vaikka voisi kirjan nimen perusteella kuvitella Muumipapan tuntemusten olevan tarinan pääosassa, aivan yhtälailla se kertoo myös Muumimamman kokemasta yksinäisyyden tunteesta kuin Muumipeikon kasvukivuista ja oman identiteettinsä löytämisestä. Aivan oman sävynsä tarinaan tuo Mörön saapuminen majakkasaarelle ja mitä Muumipeikko hänen avullaan oivaltaa: "Jos on olemassa joku, josta ei koskaan puhuta ja jolle ei koskaan puhuta, tämän täytyy varmaan vähitellen hävitä olemattomiin. Hänhän ei tohdi uskoa olevansa olemassa." Tähän tiivistyykin hienosti Muumipapan ja meren ydinsanoma. Onneksi muumikirjat kuitenkin päättyvät aina lohdullisesti, tämäkin konkreettiseen valonsäteeseen myrskyn jälkeen.
 
On todella hienoa, miten muumikirjat sopivat niin lapsille kuin aikuisillekin. Aikuisena niistä löytää aivan uusia teemoja, kun taas lapsena voi vaikka vain uppoutua seikkailuun. Muumipappa ja meri tarjosi ajattelemisen aihetta ja haikean merellistä tunnelmaa lähes yhtä haikeaan ja harmaaseen marraskuuhun. Uskon, että tulen palaamaan muumiperheen pariin vielä useita kertoja.
 

––

Tove Jansson: Muumipappa ja meri (Pappan och havet, 1965)
Suom. Laila Järvinen
WSOY 2010, 186 s.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti