Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Tässä on ollut pienimuotoinen nuortenkirjojen putki. Emmi Itärannan palkittu esikoisteos Teemestarin kirja saa nyt kunnian päättää sen, sillä olen tällä hetkellä lukemassa jotain aivan muuta. Oli virkistävää lukea ohuempia kirjoja niin monen kuluneen vuoden aikana luetun tiiliskiven jälkeen ja etenkin, kun marraskuu on ollut niin pimeä, ankea ja väsyttävä. Teemestarin kirja ei kuitenkaan oikein tuonut väsymykseeni parannusta tai pimeyteen valoa, sillä se on varsin synkkä dystopinen kertomus tulevaisuuden maailmasta.

Tarinan minäkertoja on nuori nainen nimeltä Noria. Hän kuuluu pitkään teemestarien sukuun ja tulee pian ottamaan vastaan täysivaltaisen teemestarin arvon. Se tuo mukanaan myös sukusalaisuuden, jota on ehdottomasti varjeltava. Noria elää pienessä kylässä Suomen Lapissa. Jonkin suuren katastrofin takia maailma on muuttunut meidän nykyajastamme suuresti: Vettä säännöstellään ja ihmisiä kontrolloidaan diktatuurin avulla. Ruotsia ja Norjaa kutsutaan Menetetyiksi maiksi, siellä ei ole enää juomakelpoista vettä. Entisajan tavara on muuttunut kaatopaikoilla lepääväksi rojuksi, joka kelpaa enää korkeintaan vesiastioiden paikkausmateriaaliksi tai laittomien vesijohtojen varaosiksi. Talvea ei enää ole, ilmasto on muuttunut rutikuivaksi.

Noria on tiedonjanoinen tyttö. Ystävänsä Sanjan kanssa hän saa selville jotain tärkeää entismaailmasta. Samaan aikaan vettä aletaan säännöstellä entistä tiukemmin ja maailmalta kantautuu huhuja sodista. Teemestarin talo alkaa herättää kylän sotilaissa epäilyksiä, sillä Norialla ei tunnu olevan pulaa vedestä ja teeseremonioissa käytettävä vesikin maistuu poikkeuksellisen raikkaalta. Saavatko Noria ja Sanja tehtävänsä loppuun ennen kuin on liian myöhäistä?

En juurikaan lue dystopiakirjallisuutta, mutta kirja silloin tällöin on mukavaa vaihtelua muuten niin realistisiin maisemiin sijoittuvaan lukemistooni. Teemestarin kirja toi kuitenkin pettymyksen. Voi olla, etten ollut sille tarpeeksi vastaanottavaisella tuulella tai että syy olikin marraskuun ja kaiken sen, mistä valitinkin jo ihan tarpeeksi. Kirjaa lukiessani tunsin oloni entistä väsyneemmäksi ja ankeammaksi, synkäksi jopa. Katastrofin turmeleman maailman olisi voinut luulla tuovan vielä ahdistuksenkin tunteen osaksi olotilaani, mutta tunsin vain turtumusta ja tylsistymistä. En millään onnistunut astumaan Norian sandaaleihin tai tulemaan osaksi tuota tulevaisuuden ihan mahdollista yhteiskuntakuvaa. Ehkei vika ollutkaan vastaanottavaisuudessani tai marraskuussa, ehkä en vain yksinkertaisesti pitänyt kirjasta tarpeeksi.

Tunnistan kuitenkin, miksi niin moni on kirjasta pitänyt ja miksi se on palkintonsa saanut. Se käsittelee varsin ajankohtaista, jatkuvasti puheenaiheena olevaa aihetta, ilmastonmuutosta, vaikkei kirjassa käykään selville, miten se on lopulta tapahtunut ja voiko siitä varsinaisesti syyttää ketään. Luulen, että myös kirjan lyyrisestä kielestä on pidetty. Minä pidin ja en pitänyt. Jatkuvat veteen liittyvät vertauskuvat ja hieman filosofiselle puolelle kallistuvat mietiskelyt alkoivat jossain vaiheessa puuduttaa, vaikka kieli muuten onkin kaunista.

En myöskään oikein innostunut Norian henkilöhahmosta. Teksti välittää hänestä varsin kovan ja tunteettoman kuvan eivätkä kaikki hänen tekemänsä päätökset tunnu aidoilta. Myös muut kirjan henkilöhahmot ovat lähinnä epämiellyttäviä. Tämäkin seikka siis etäännytti minua kirjasta. Heräsin kuitenkin enemmän tarinan loppupuolella ja mietin, että tämähän alkaa käydä jopa mielenkiintoiseksi! Loppu pelastaa paljon. Tarinaan jää kyllä paljon aukkoja, mutta sopivalla tavalla, ja lukijan on mahdollista täyttää nuo aukot haluamallaan tavalla.

Kaiken kaikkiaan Teemestarin kirja on perin ankea tarina. Ei kuvaamansa maailman, vaan ihan muiden seikkojen vuoksi.

Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Anna minun lukea enemmän, Kirjoihin kadonnut, Le Masque Rouge ja Ellen lukee.

––

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos 2012, 266 s.

Tunnisteet: , , , , , ,