29.11.2014

Kolme inspiroivaa blogia


Voi vitsit. Katri kertoi, että blogini inspiroi häntä:
 
"Lauralla on paikkansa näillä listoilla aina, sillä juuri hän ja hänen kirjabloginsa on ollut minulle se, josta olen aikoinani saanut kipinän aloittaa oman kirjablogin pitämisen. Lauran blogi on ulkoasultaan kauniin yksinkertainen omalla jujullaan. Laura lukee ja kirjoittaa monipuolisesti erilaisista kirjoista, mikä on mielestäni blogin rikkaus. Koen, että Lauran kirjamaku on hieman valtavirrasta poikkeava ja sen vuoksi Lauran blogia on virkistävää lukea. Blogista löytää lukulistalleen vähän erilaisia kirjoja!"
 
Samat sanat, Katri! On myös hauska kuulla, että täältä löytää vähän erilaisempia lukuvinkkejä. En tiedä, onko lukumakuni todella hieman erilaisempi, mutta ehkä se, että luen vähän kaikenlaista enkä ole kovinkaan genreuskollinen, selittää sen. On ilahduttavaa kuulla, että täältä saa inspiraatiota.
 
Katrin blogi on myös hyvin inspiroiva. Hänellä on aina kauniita kuvia eikä hän pelkää kirjoittaa rehellisesti ja tunteella lukemistaan kirjoista. Meillä on suhteellisen samanlainen kirjamaku, joten löydän usein Katrin blogista hyviä kirjavinkkejä. Siis kiitos Katri, haasteesta sekä blogistasi!
 
Mutta nyt minun pitäisi valita kolme minua inspiroivaa blogia (Katrin blogin lisäksi). Täysin rehellisesti sanoen kaikki lukemani blogit inspiroivat minua. Ihan oikeasti, en kai muuten niitä lukisi. Haasteen sääntöjen mukaan minun täytyy kuitenkin valita vain kolme, mikä osoittautui varsin haastavaksi tehtäväksi. Päädyin lopulta valitsemaan sellaisia blogeja, jotka ovat ehtineet suoda minulle inspiraatiota kauan, sillä olen seurannut niitä jo pitkän aikaa:
 
Luettua
Luettua-blogin Sanna lukee hyvin monipuolisesti erilaisia kirjoja ja kirjoittaa niistä rehellisesti. Hän lukee paljon sekä käännettyä että kotimaista kirjallisuutta, joista jälkimmäinen on sellainen, mitä en itse niin paljoa lue. Sannan blogista saan kuitenkin aina niin hyviä kotimaisten kirjojen vinkkejä, että niitä tekisi mieli lukea enemmänkin.
 
Eniten minua kiinnostaa tie
Suketuksen blogissa on parasta hänen pohtiva otteensa. Hän kirjoittaa hyvin houkuttelevasti lukemistaan kirjoista. Jaamme yhteisen kiinnostuksen historiaa kohtaan, joten erityisesti Suketuksen kirjoitukset historia-aiheisista romaaneista tai tietokirjoista ovat aina todella mielenkiintoista luettavaa ja saan valtavasti hyviä vinkkejä hänen blogistaan!
 
Sonjan lukuhetket
Sonjan blogissa minua viehättää hänen monipuolinen kirjamakunsa. Sonja kirjoittaa rennolla otteella ja napakasti lukemistaan kirjoista, mikä tekee hänen blogistaan hyvin helposti lähestyttävän. Nautin kovasti hänen viime vuoden teemakuukausistaan, mitä sitoutumista! Tänä vuonna Sonja on halunnut lukea vapaammin, ilman haasteita, ja sekin on ollut yhtälailla mukavaa seurattavaa.

Kiitos ihanista blogeistanne Sanna, Suketus ja Sonja! Sattumalta tulikin valittua kolme S-kirjaimella alkavaa bloggaajaa, hassua :) Pallo on nyt teillä!

23.11.2014

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja


Tässä on ollut pienimuotoinen nuortenkirjojen putki. Emmi Itärannan palkittu esikoisteos Teemestarin kirja saa nyt kunnian päättää sen, sillä olen tällä hetkellä lukemassa jotain aivan muuta. Oli virkistävää lukea ohuempia kirjoja niin monen kuluneen vuoden aikana luetun tiiliskiven jälkeen ja etenkin, kun marraskuu on ollut niin pimeä, ankea ja väsyttävä. Teemestarin kirja ei kuitenkaan oikein tuonut väsymykseeni parannusta tai pimeyteen valoa, sillä se on varsin synkkä dystopinen kertomus tulevaisuuden maailmasta.
 
Tarinan minäkertoja on nuori nainen nimeltä Noria. Hän kuuluu pitkään teemestarien sukuun ja tulee pian ottamaan vastaan täysivaltaisen teemestarin arvon. Se tuo mukanaan myös sukusalaisuuden, jota on ehdottomasti varjeltava. Noria elää pienessä kylässä Suomen Lapissa. Jonkin suuren katastrofin takia maailma on muuttunut meidän nykyajastamme suuresti: Vettä säännöstellään ja ihmisiä kontrolloidaan diktatuurin avulla. Ruotsia ja Norjaa kutsutaan Menetetyiksi maiksi, siellä ei ole enää juomakelpoista vettä. Entisajan tavara on muuttunut kaatopaikoilla lepääväksi rojuksi, joka kelpaa enää korkeintaan vesiastioiden paikkausmateriaaliksi tai laittomien vesijohtojen varaosiksi. Talvea ei enää ole, ilmasto on muuttunut rutikuivaksi.
 
Noria on tiedonjanoinen tyttö. Ystävänsä Sanjan kanssa hän saa selville jotain tärkeää entismaailmasta. Samaan aikaan vettä aletaan säännöstellä entistä tiukemmin ja maailmalta kantautuu huhuja sodista. Teemestarin talo alkaa herättää kylän sotilaissa epäilyksiä, sillä Norialla ei tunnu olevan pulaa vedestä ja teeseremonioissa käytettävä vesikin maistuu poikkeuksellisen raikkaalta. Saavatko Noria ja Sanja tehtävänsä loppuun ennen kuin on liian myöhäistä?
 
En juurikaan lue dystopiakirjallisuutta, mutta kirja silloin tällöin on mukavaa vaihtelua muuten niin realistisiin maisemiin sijoittuvaan lukemistooni. Teemestarin kirja toi kuitenkin pettymyksen. Voi olla, etten ollut sille tarpeeksi vastaanottavaisella tuulella tai että syy olikin marraskuun ja kaiken sen, mistä valitinkin jo ihan tarpeeksi. Kirjaa lukiessani tunsin oloni entistä väsyneemmäksi ja ankeammaksi, synkäksi jopa. Katastrofin turmeleman maailman olisi voinut luulla tuovan vielä ahdistuksenkin tunteen osaksi olotilaani, mutta tunsin vain turtumusta ja tylsistymistä. En millään onnistunut astumaan Norian sandaaleihin tai tulemaan osaksi tuota tulevaisuuden ihan mahdollista yhteiskuntakuvaa. Ehkei vika ollutkaan vastaanottavaisuudessani tai marraskuussa, ehkä en vain yksinkertaisesti pitänyt kirjasta tarpeeksi.
 
Tunnistan kuitenkin, miksi niin moni on kirjasta pitänyt ja miksi se on palkintonsa saanut. Se käsittelee varsin ajankohtaista, jatkuvasti puheenaiheena olevaa aihetta, ilmastonmuutosta, vaikkei kirjassa käykään selville, miten se on lopulta tapahtunut ja voiko siitä varsinaisesti syyttää ketään. Luulen, että myös kirjan lyyrisestä kielestä on pidetty. Minä pidin ja en pitänyt. Jatkuvat veteen liittyvät vertauskuvat ja hieman filosofiselle puolelle kallistuvat mietiskelyt alkoivat jossain vaiheessa puuduttaa, vaikka kieli muuten onkin kaunista.
 
En myöskään oikein innostunut Norian henkilöhahmosta. Teksti välittää hänestä varsin kovan ja tunteettoman kuvan eivätkä kaikki hänen tekemänsä päätökset tunnu aidoilta. Myös muut kirjan henkilöhahmot ovat lähinnä epämiellyttäviä. Tämäkin seikka siis etäännytti minua kirjasta. Heräsin kuitenkin enemmän tarinan loppupuolella ja mietin, että tämähän alkaa käydä jopa mielenkiintoiseksi! Loppu pelastaa paljon. Tarinaan jää kyllä paljon aukkoja, mutta sopivalla tavalla, ja lukijan on mahdollista täyttää nuo aukot haluamallaan tavalla.
 
Kaiken kaikkiaan Teemestarin kirja on perin ankea tarina. Ei kuvaamansa maailman, vaan ihan muiden seikkojen vuoksi.
 

––

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos 2012, 266 s.

18.11.2014

Maria Turtschaninoff: Maresi. Punaisen luostarin kronikoita


Kun kuulin, että Maria Turtschaninoffin nuortenkirja Maresi. Punaisen luostarin kronikoita on tämän vuoden Finlandia Junior -ehdokkaana, ajattelin, että mikä jottei, lukaisenpa kirjan ennen voittajan julistamista, kun se on omassa hyllyssä ollutkin jo tovin lukemattomana, ja aioin lukea sen joka tapauksessa jossain sopivassa välissä. En ole lukenut muita Junior-ehdokkaita, mutta tästä Maresista saa nyt ainakin kuudesosakäsityksen ehdokaskirjoista.
 
Maresi. Punaisen luostarin kronikoita on tarina nuoresta ja tiedonhaluisesta Maresi-nimisestä tytöstä, joka asuu pienellä saarella Punaisessa luostarissa, jonne miehiltä on pääsy kielletty. Luostarin tytöt eli noviisit ovat saapuneet saarelle kukin vähän eri syistä. Jotkut ovat paenneet väkivaltaista perhettään, toiset Maresin lailla köyhyyttä ja kotiseudun ankaria oloja. Luostarissa tyttöjä opastavat erilaisissa elämälle hyödyllisissä taidoissa, kuten historiassa, lääkintätaidossa ja eläintenhoidossa vanhemmat Sisaret. Koko Punaista luostaria johtaa Äiti.
 
Eräänä päivänä saarelle tuodaan uusi tyttö, Jai. Hän on hyvin sulkeutunut ja hiljainen, mutta Maresi ottaa hänet siipiensä suojaan ja saa vähitellen tietää Jain kamalasta menneisyydestä. Luostarin pitkään rauhallisena jatkunut elämä muuttuu vähän Jain tulon jälkeen: horisonttiin ilmestyy suuri purjelaiva miespuolisella sotajoukolla varustettuna. Sisarilta ja noviiseilta vaaditaan nyt äärimmäistä rohkeutta ja neuvokkuutta.
 
Olen hyvin positiivisesti yllättynyt! Kuvittelin ennalta Maresin olevan aivan erityylinen, lapsekkaampi ja fantastisempi. Maresi sisältää kyllä fantasiaelementtejä, mutta hyvin sopivissa määrin, ja uskoisin myös fantasiaa kaihtavien pitävän kirjasta. Tarina sisältää myös aika raakoja kuvauksia, joten mikään lastenkirja se ei ole.
 
Kirjan maailma on hyvin kiehtova, mutta raadollinen. Saarella sijaitseva luostari on monen tytön turvapaikka, mutta ulkopuolinen maailma, jota miehet hallitsevat, on uhkaava. Naisen kohtalo on usein alistua miehen tahtoon. Asetelmassa näkee selkeän viittauksen nykypäivän naisten asemaan ja miehiseen valtaan. Luostarin tehtävä on opastaa tyttöjä saaren ulkopuoliseen elämään, johon monet heistä tulevat palaamaan, sillä tyttöjen tulee auttaa kotiseutujaan luostarissa omaksumiensa tietojen ja taitojen avulla. Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo, sillä asenteiden muutos ei tapahdu sormia napsauttamalla.
 
Pidin kovasti Maresin henkilöhahmoista. He ovat kaikki kiinnostavia, moniulotteisia ja uskottavia. Kirja on myös varsin napakka paketti; se ei sisällä mitään turhaa ja etenee jouhevasti. Pidin siitä, miten kirja aluksi tutustuttaa lukijan hyvin hiljalleen sen henkilöhahmoihin sekä mielenkiintoiseen luostarin elämään ja tarjoaa vasta loppupuolella toimintaa. Toiminnan osuus ei kuitenkaan jää puolitiehen, vaan sitä on sopivassa suhteessa koko tarinaan nähden. Turtschaninoff pitää siis hienosti langat käsissään loppuun asti eikä missään nimessä tylsistytä. Kirjan kielikin on yksinkertaisen kaunista ja lyyristä.
 
Maresi on hieno tarina tyttöydestä, naiseudesta, yhteisöllisyydestä ja vallasta. Olisi mukavaa lukea lisää blogitekstejä kirjasta, mutta ehkä mahdollinen Finlandia Junior -voitto viimeistään niitä tuo? Finlandia Junior -voittaja julistetaan 20. marraskuuta eli jo ylihuomenna!
 

––

Maria Turtschaninoff: Maresi. Punaisen luostarin kronikoita
(Maresi. Krönikor från Röda klostret, 2014)
Suom. Marja Kyrö
Tammi 2014, 212 s.

16.11.2014

Tove Jansson: Muumipappa ja meri


Nyt on hieman haikea tunnelma. Olen lukenut viimeisen Tove Janssonin muumikirjan, Muumipapan ja meren (kiitos Jaana!) Onneksi ihaniin muumitunnelmiin voi palata myöhemminkin, aina kun haluan jotain lohduttavaa, herttaista ja viisasta, aina kun siltä tuntuu.
 
Muumipapassa ja meressä Muumipappa on alkanut tuntea itsensä hieman ulkopuoliseksi. Muu perhe keksii koko ajan kaikkea kivaa tekemistä, mutta Muumipappa istuu toimettomana, ja arki tuntuu varsin tylsältä. Sitten Muumipappa keksii, että he muuttaisivat yhdessä kaukaiselle majakkasaarelle, saarelle, joka näyttää kartassakin vain kärpäsenlialta. Muumipappa saa puhtia itseensä upean seikkailun äärellä ja hän alkaa taas tuntea itsensä tarpeelliseksi. Majakkasaarella asiat alkavat kuitenkin mennä äkkiä pieleen: Muumipappa ei saa sytytettyä majakkaan valoa, saaren luonto on vaikeasti kesytettävissä, samassa saaressa asuva kummallinen kalastaja ei puhu mitään. Lopulta itse majakkasaarikin alkaa käyttäytyä oudosti. Nousee suuri myrsky.
 
Muumipappa ja meri eroaa muista muumikirjoista melankolisella tunnelmallaan. Se ei ole lähellekään niin riemastuttava kuin vaikkapa suosikkini Muumipapan uroteot. Kirjassa muumiperhe näyttäytyy eri valossa kuin ennen, sen jäsenistä paljastuu aivan uusia puolia. Vaikka voisi kirjan nimen perusteella kuvitella Muumipapan tuntemusten olevan tarinan pääosassa, aivan yhtälailla se kertoo myös Muumimamman kokemasta yksinäisyyden tunteesta kuin Muumipeikon kasvukivuista ja oman identiteettinsä löytämisestä. Aivan oman sävynsä tarinaan tuo Mörön saapuminen majakkasaarelle ja mitä Muumipeikko hänen avullaan oivaltaa: "Jos on olemassa joku, josta ei koskaan puhuta ja jolle ei koskaan puhuta, tämän täytyy varmaan vähitellen hävitä olemattomiin. Hänhän ei tohdi uskoa olevansa olemassa." Tähän tiivistyykin hienosti Muumipapan ja meren ydinsanoma. Onneksi muumikirjat kuitenkin päättyvät aina lohdullisesti, tämäkin konkreettiseen valonsäteeseen myrskyn jälkeen.
 
On todella hienoa, miten muumikirjat sopivat niin lapsille kuin aikuisillekin. Aikuisena niistä löytää aivan uusia teemoja, kun taas lapsena voi vaikka vain uppoutua seikkailuun. Muumipappa ja meri tarjosi ajattelemisen aihetta ja haikean merellistä tunnelmaa lähes yhtä haikeaan ja harmaaseen marraskuuhun. Uskon, että tulen palaamaan muumiperheen pariin vielä useita kertoja.
 

––

Tove Jansson: Muumipappa ja meri (Pappan och havet, 1965)
Suom. Laila Järvinen
WSOY 2010, 186 s.

15.11.2014

Arvonnan tulos


KAISA!

Random.orgin lahjomaton generaattori valitsi sinut voittajaksi, onnea! Otan sinuun pian yhteyttä ja saat valita, haluatko 20 euron arvoisen lahjakortin Adlibrikseen vai Elisa Kirjaan.
 
Kiitos kaikille synttäriarvontaan osallistuneille ja kiitos mielenkiintoisista tietokirjoista ja elämäkerroista, joista samalla vinkkasitte! Seuraavalla kirjastokäynnillä ei tarvitsekaan miettiä minkälaista luettavaa etsisi. Mukavaa viikonlopun jatkoa!

11.11.2014

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat


Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa! 

Näin kuuluu norjalaisen Kim Leinen romaanin Ikuisuusvuonon profeetat päähenkilön Morten Falckin usein hokema Rousseaulta lainattu mietelause. Norjan maaseudulta kotoisin oleva nuori Falck lähtee havittelemaan vapautta valtakunnan pääkaupunkiin Kööpenhaminaan. Eletään 1700-luvun loppua. Falck tahtoisi opiskella lääketiedettä, mutta isänsä ja tämän rahoituksen johdosta hänestä tuleekin lopulta pappi. Elämä Kööpenhaminassa kaikkine kiemuroineen alkaa ahdistaa Falckia, joten hän päättää pestautua siirtokuntapapiksi Grönlantiin. Siellä ihminen voi ainakin tuntea itsensä vapaaksi! Luterilaisuuden, valistuksen ja sivistyksen tuominen Grönlantiin ei kuitenkaan ole ihan helppo juttu, sillä maan "villit" eivät useinkaan suhtaudu kovin suopeasti tanskalaisiin siirtomaaisäntiinsä. Sivistymättömien pakanoiden lisäksi ongelmia aiheuttavat myös tanskalaiset itse kunniattomalla, vieläkin sivistymättömällä käytöksellään. Vankasti valistusaatteisiin uskova Falck joutuu myös kokemaan oman ruumiinsa ja mielensä rappion. Aivan, ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa!

Täytyypä tällä kertaa olla täysin samaa mieltä kirjan takakanteen poimitun Politikenin sitaatin kanssa: Ikuisuusvuonon profeetat on "täysin omaa luokkaansa." Ja täysin sen tyyppistä kirjallisuutta josta nautin. Ensinnäkin kirjan miljöö on erityisen kiinnostava. 1700-luvun lopun Norja, Tanska ja Grönlanti ovat uskottavasti kuvattuja enkä ole tainnut aikaisemmin lukea tällaiseen miljööseen kiinnittyvää kaunokirjallisuutta. Alueen historia tuolta ajalta oli tosin jo ennestään tuttua, kiitos kandintutkielmani. Toiseksi Leine kuvaa hienosti ajan siirtomaavaltaa ja sortoa, joita tanskalaiset Grönlannin alkuperäiskantaa kohtaan harjoittivat. Ja kolmanneksi Leine on myös tavoittanut ajan hengen valistusaatteineen sekä kuvaa hyvin pikkutarkalla otteella sen, mitä kaukainen, maailman laidalla sijaitseva Grönlanti voi ihmisessä aiheuttaa.

Ikuisuusvuonon profeetat on varsin rujo romaani. Se ei säästele sanoja missään tilanteissa. Jos ruumiineritteiden ja seksuaalisten tekojen varsin pikkutarkka, mutta toki realistinen kuvaus inhottaa, Ikuisuusvuonon profeetat ei ehkä ole sinun kirjasi. Samaan aikaan kirja on myös hyvin huvittava, hieman absurdikin, meren ylitse laivattavine Falckille rakkaine lehmineen ja kauppiaan talon räjähdyksineen. Minut saa hihkumaan ihastuksesta, jos kirjailija onnistuu luomaan vakavasti otettavan aiheen ympärille myös jotain riemastuttavaa, pilailemaan omalla tai kansakuntansa kustannuksella (romaanilla ja sen tapahtumilla lienee olevan yhtymäkohtia Leinen elämään ja hänen voisi periaatteessa sanoa olevan osaksi tanskalainen, sillä hän on asunut siellä suurimman osan elämästään). Huumorin käyttö kohdistuu kirjassa kuitenkin pääasiassa Falckiin ja muihin tanskalaisiin, minkä voi nähdä irvailuna heidän surkeaa siirtomaaisännyyttään kohtaan.

Tämä kirja on myös hyvä esimerkki siitä, miten romaani voi olla todella hyvä, vaikkei sen henkilöhahmoista yksikään olisi mitenkään miellyttävä. Morten Falck vaikuttaa alkuun aika ärsyttävältä kaverilta, jolla on turhan suureelliset luulot itsestään, mutta Grönlannin edessä hän joutuu lopulta nöyrtymään, kuten niin moni muukin tanskalainen tuolla maalla. Hänestä oppii kuitenkin pitämään enemmän tarinan edetessä. Toinen sympatiaa herättävä henkilöhahmo on Sukkertoppenin siirtokunnan kauppiaan vaimo matami Kragstedt, jonka kohtalo on varsin raadollinen.

Ikuisuusvuonon profeetat sisältää historiallisen romaanin tapaan runsaasti vanhanaikaista ja jo historiaankin jäänyttä sanastoa, joiden esiin loihtimisesta voikin kiittää suomentaja Katriina Huttusta. Tekstiin on kuitenkin jonkin verran jäänyt lähinnä taivutusasultaan väärin olevia sanoja, jotka hieman pistivät silmään. Kokonaisuudessaan Ikuisuusvuonon profeetat on silti hyvin puhutteleva ja ruma, mutta lopulta myös varsin valoisa romaani.

––
 
Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat (Profeterne i Evighedsfjorden, 2012)
Suom. Katriina Huttunen
Tammi 2014, 630 s.