31.10.2014

Synttäreitä ja arvontaa


14. lokakuuta tuli täyteen neljä vuotta blogitaivalta. Olin jo ihan unohtaa sen, samoin kuin eilen melkein unohdin valmistuneeni juuri humanististen tieteiden kandidaatiksi. Apua, melkoinen lokakuu! Olen tehnyt töitä, opiskellut sen verran kuin olen jaksanut, kironnut taloyhtiön julkisivuremonttia joka ikinen päivä ja ollut välillä todella väsynyt, joten eipä ihmekään, että ne ilostuttavat asiat vain katoavat mielestä ja olo on ollut kuin kuvassa esiintyvällä Nella-kissalla. Tämä loppukuukausi on kuitenkin ollut taas aika ihanaa aikaa, sillä noh, se pieni virstanpylväs, jota myös kandidaatintutkinnoksi kutsutaan, on nyt viimein valmis, kävin tänään allekirjoittamassa uuden työsopimuksen ja huomenna on minun ja toisen puoliskoni kahdeksas vuosipäivä. Niin ja se blogisynttäreihin havahtuminen tietenkin.
 
En tiedä, mitä ajattelin neljä vuotta sitten blogia perustaessani sen pysyvyydestä. En varmaan mitään erikoista. Ajattelin kai, että näillä mennään niin kauan kuin on hauskaa. On mukavaa huomata, että sama asenne toimii edelleen ja minusta on yhä hauskaa blogata. Ainoa harmituksen aihe on se, etten enää ehdi kommentoida entiseen malliin muiden blogitekstejä saatika vastata aina mitenkään nopeasti minulle tulleisiin kommentteihin. Elämässäni on tällä hetkellä niin monta aikaa vievää asiaa ja onhan se toki harmi, ettei blogi (ja lukeminen) voi millään olla niistä se tärkein. Mutta eipäs nyt synkistytä, sillä on kuitenkin ihanaa blogata ja lukea kirjoja sekä kaikkia monia hienoja kirjablogeja edes sen verran mitä ehtii! Koko neljän vuoden aikana en myöskään ole kertaakaan kokenut olleeni kyllästynyt tai stressaantunut tähän kaikkeen. Kirjabloggaus on aika rento harrastus, vai mitä?
 
Huomenna alkavan inhokkikuukauteni sekä neljän vuoden blogitaipaleen kunniaksi järjestän nyt arvonnan, jossa voit voittaa kustantamani 20 euron arvoisen lahjakortin joko Adlibrikseen tai Elisa Kirjaan – sinä päätät kumpaan, jos arpaonni osuu kohdallesi! Molemmat tarjoavat kyllä melkoisen kirjaparatiisin sekä hieman perinteisemmälle että modernimmalle himolukijalle.
 
Tällä kertaa arvonta on tarkoitettu vain blogiini liittyneille lukijoille (varmista, että sähköpostiosoitteesi löytyy blogistasi tai profiilisi tiedoista tai sitten kommentistasi) ja olet mukana arvonnassa huikkaamalla siitä tuolla kommenttikentässä. Olisi myös kiva, jos vinkkaisit samalla jostain mielenkiintoisesta tietokirjasta tai elämäkerrasta – olen kai lukenut tälle syksylle ihan liian vähän tenttikirjoja, kun tämmöisiä nyt himoitsen. Vinkkejä saa toki kertoa, vaikkei arvontaan haluaisikaan osallistua.
 
Arvontaan voi osallistua perjantaihin 14. marraskuuta asti ja voittaja arvotaan samaisen viikonlopun aikana. Jospa merkkaisin tämän päivämäärän kalenteriini ihan kaiken varalta.

Onnea arvontaan!

24.10.2014

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 3. Kuolema


Siinä se nyt oli, paljon mielenkiintoa herättänyt Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia. Kuolema antaa sille arvoisensa päätöksen, mutta jotain jäi hampaankoloonkin, en ollut täysin vakuuttunut.
 
Kuolemassa jatketaan kaverusten Paulin, Bengtin, Sepon, Lars-Åken, Rasmuksen ja Benjaminin tarinaa. Se on täynnä hautajaisia, täynnä kuolemaa. Ystävien ja tuttavien arkunkantamisesta tulee arkipäivää, samoin niistä hirveistä, järkyttävistä oireista, joista AIDS:iin sairastunut joutuu kärsimään. AIDS, homorutto, tuhoaa monet lopullisesti ennen kuin sairautta jarruttava lääke keksitään, liian monet. Ja tämä kaikki ei tapahdu vain kirjassa, kaikki tämä tapahtui ihan oikeasti.
 
Trilogian päätösosa on kenties sarjan koskettavin, sillä niin moni tutuksi käynyt henkilö menehtyy. Yhteiskunnan välinpitämättömyys ja menehtyneiden sukulaisten vaikeneminen ovat nekin kauhistuttavaa luettavaa. Jälkimmäinen korostuu tässä kirjassa enemmän kuin ensimmäinen, josta sai lukea paljon kahdessa ensimmäisessä osassa. Tuntuu, että Kuolema etenee enemmän kirjan henkilöiden kautta, ei faktatietojen.
 
Kuolemassa on jälleen runsaasti toistoa kahden edellisen osan tapaan, mikä häiritsi taas lukukokemusta. Toisto kuitenkin hälveni, tai siihen tottui, loppua kohden, ja koska osasin odottaa sitä, se ei tällä kertaa ollut yhtä ärsyttävää kuin aiemmin. Enemmän minua häiritsi tarinan poukkoileva kerronta ja tietynlainen sirpalemaisuus. Ymmärrän, että niin on päässyt käymään, sillä tässä viimeisessä osassa täytyy saada vietyä loppuun kaikkien keskeisten henkilöiden tarinat, heistä kaikista pitää kertoa edes jotain. Se kuitenkin tekee tarinasta melko hajanaisen. Samalla sen henkilöistäkin tulee hieman etäisiä.
 
Koko trilogian osalta olen pitänyt eniten keskimmäisestä osasta. Huomaan myös nyt kaikki kirjat luettuani, että loppujen lopuksi minua kiinnosti tarinassa eniten AIDS:in yhteiskunnallisen vaikutuksen ulottuvuus kuin tarinan henkilöt ja heidän kohtalonsa sinänsä. Täytyykin lukea jossain vaiheessa Antti Järven ja Hanna Nikkasen teos Karanteeni, joka kertoo AIDS:in tulosta Suomeen.
 
Kuolema on luettu myös seuraavissa blogeissa: La petite lectrice ja kujerruksia.
 
––
 
Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 3. Kuolema
(Torka aldrig tårar utan handskar – 3. Döden, 2013)
Suom. Otto Lappalainen
Johnny Kniga, 304 s.

19.10.2014

Michael Ende: Tarina vailla loppua


Kirjat olivat Bastian Baltasar Buxin mieliteko...
 
Jollet koskaan ole kyyhöttänyt tuntitolkulla korvat hehkuen ja tukka pörrössä kirjaa ahmien ja muun maailman tykkänään unohtaen, tietämättä nälästä tai vilusta...
 
Jollet koskaan ole lukenut salaa taskulampun valossa täkin alla, koska isä tai äiti tai joku muu huolehtiva sielu on sammuttanut valot ja parastasi tarkoittaen käskenyt sinun nukkua, kun aamulla kumminkin on niin aikainen herätys...
 
Jollet koskaan edes salaa ole vuodattanut katkeria kyyneleitä, kun kiehtova tarina oli lopussa ja kun sinun oli erottava henkilöistä, joiden kanssa olit kokenut niin monta seikkailua ja joita rakastit ja ihailit ja joiden puolesta pelkäsit ja toivoit ja joiden seuraa vailla elämä sinusta tuntui tyhjältä ja turhalta...
 
Jollei sinulla ole tällaisesta mitään omia kokemuksia, et varmaankaan voi ymmärtää mitä Bastian nyt teki.
 
Michael Enden (1929–1995) klassikkolastenromaani Tarina vailla loppua lienee monelle tuttu ainakin sen pohjalta tehdyn elokuvan Päättymätön tarina muodossa. Olen nähnyt elokuvan, joskus kauan aikaa sitten, mutta kirja on jäänyt lukematta. Kirjahan kertoo pienestä, paksusta pojasta nimeltä Bastian, joka päätyy varastamaan eräästä antikvariaatista kiehtovan oloisen kirjan. Kotiin ei tietenkään ole enää menemistä varastetun kirjan kanssa, joten Bastian pakenee koulunsa ullakolle lukemaan kirjaa. Bastian on aina rakastanut tarinoita ja sepittää niitä mielellään itsekin, joten kirjan fantasiamaailma imaisee hänet hetkessä mukaansa. Itse asiassa niinkin kovaa, että myöhemmin hän on itsekin osa sitä, osa Fantaasian valtakuntaa. Siellä ollessaan hänen täytyy keksiä Fantaasian valtiattarelle uusi nimi, jotta valtakunta säästyisi tuholta, ja sen jälkeen löytää toiveidensa avulla takaisin ihmisten maailmaan. Paha vain, että toiveita on rajallinen määrä ja jokainen Bastianin tekemä toive vie pois osan hänen muistoistaan.
 
Pidin kovasti kirjan alkupuolesta, johon Päättymätön tarinakin pohjautuu. Kun kirjan toinen osa, jossa Bastian päätyy itsekin Fantaasiaan, alkaa, alkaa myös tarinan heikkoudet. Se todellakin alkaa vaikuttaa tarinalta vailla loppua. Alkupuoli, jossa Bastian lukee kirjaa, seuraa Atréjun ja lohikäärme Fuhhuurin seikkailuja ja vähän väliä kommentoi tarinan etenemistä, on vauhdikas ja pitää hyvin otteessaan. Loput tarinasta tuntuu varsin päämäärättömältä haahuilulta, hyvin hitaalta sellaiselta. Alun sympaattisen oloisesta Bastianista tulee tarinan edetessä hyvin rasittava ja ärsyttävä poika. Niin, ehkä meistä kaikista tulisi, jos voisimme toivoa itsellemme mitä vain, mutta kun tarina pyörii tällaisen henkilöhahmon ympärillä seuraavat pari sataa sivua, alkaa se jo puuduttaa.
 
Enden luoma maailma on varsin eriskummallinen ja sen asukkaat sitäkin eriskummallisempia. Sanoisin niiden olevan kaikkein parasta koko kirjassa. Muuten kirja (alkupuolen jälkeen) on hyvin, hyvin pitkäpiimäinen ja tylsä. Myönnän, että harkitsin pariinkin otteeseen jättäväni sen kesken ja oikeastaan toivon, että olisinkin jättänyt, heti sen jälkeen kun Bastian siirtyi Fantaasiaan. En näin pari päivää kirjan luettuani enää muista siitä paljoakaan, sillä en jaksanut kiinnittää huomiotani enää kaikkeen, vaan pikaluin etenkin sen kaikista tylsimmät kohtaukset.
 
En tiedä, olisinko pitänyt kirjasta enemmän nuorempana. Tarina vailla loppua on ehkä siitä vähän hankala kirja suositella (en tosin juuri suosittelisi) kenellekään, sillä kovin nuoresta se voi olla aika raskaslukuinen, mutta eipä se näin aikuisenakaan tuntunut juuri miltään.
 
Kehotan siis lukemaan tästä kirjasta vain ensimmäisen osan. Toinen osa kirjaa on yksinkertaisesti vain ajantuhlausta, ei mitään muuta.
 
Tarinasta vailla loppua on kuitenkin pidetty hurjasti (!) seuraavissa blogeissa: Morren maailma, Villasukka kirjahyllyssä ja Lumiomena.

––

Michael Ende: Tarina vailla loppua (Die unendliche Geschichte, 1979)
Suom. Marja Kyrö
Otava 2007, 492 s.

10.10.2014

Erik Axl Sund: Unissakulkija


Tämä on trilogian toinen osa. Jos et ole lukenut sarjaa tai tätä kyseistä osaa etkä halua tietää siitä yhtään mitään, ei ehkä kannata lukea pidemmälle.

Luin kesällä paljon mielenkiintoa herättäneen Erik Axl Sundin (jonka takana piilevät Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist) Varistyttö-trilogian ensimmäisen osan ja koukutuin. Trilogian toinen osa Unissakulkija olikin saatava luettavaksi pian.
 
Unissakulkija jatkaa siitä mihin Varistyttö jäi. Murhattujen poikien tutkinta on virallisesti lopetettu, mutta rikoskomisario Jeanette Kihlberg ja hänen apurinsa jatkavat sitä salaa. Pian he saavat lisää pohdittavaa, kun tällä kertaa ympäri Tukholmaa alkaa löytyä ritualistisin piirtein murhattuja aikuisia. Asiaan liittyy myös nuorena seksuaalisesti hyväksikäytettyjä tyttöjä ja Jeanette on niin lähellä, mutta silti niin kaukana jutun ratkaisemisessa. Hän saa apua hänelle läheiseksi tulleelta psykoterapeutti Sofia Zetterlundilta, joka kuitenkin kamppailee omien painajaistensa kanssa.
 
On tietysti arvattavaa, etteivät näissä kahdessa ensimmäisessä kirjassa sattuvat murhatapaukset tule vielä ratkaistuiksi tässä vaiheessa tarinaa. Hyvin lähellä loppua kuitenkin ollaan ja Unissakulkijan lukeminen olikin sikäli raivostuttavaa, kun teki vain mieli karjua Jeanettelle ja hänen apureilleen, että tajutkaa nyt! Kirjassa lukija on siis aina askeleen edellä poliiseja, mikä kieltämättä nostaa hieman hikeä pintaan. Lopussa tapahtuu kuitenkin melkoinen twist, joka saa taas jälleen kerran odottamaan seuraavan, viimeisen osan lukemista.
 
Unissakulkija on siis yhtä koukuttava kuin Varistyttö, mutta kalpenee sille monella muulla osa-alueella. Jo Varistytön kohdalla moitin hieman kirjan henkilöiden ohuutta ja kliseisyyttä ja tässä Unissakulkijassa nuo seikat ovat yhä olemassa. Jeanetten hahmo on minusta aika rasittava eikä hänen yksityiselämänsä jaksa paljoa kiinnostaa. Enemmän minua kuitenkin häiritsi kirjan sirpalemaisuus (joka on kyllä ihan järkevästi selitettävissä, mutta häiritsevää silti) ja niin mahdottoman monen asian ymppääminen yhteen. Nuo asiat yhdessä tekevät kirjasta melko sekavan.
 
Tuntuu, että aika monen trilogian kohdalla juuri keskimmäinen osa on kaikista heikoin. Ensimmäinen osa herättää mielenkiinnon aloittamalla tarinan ja viimeisessä osassa saadaan sille päätös, olipa se sitten hyvä tai ei, mutta keskimmäinen osa jää usein vähän junnaamaan ja selittämään liikaa. Unissakulkija ei selitä minusta liikaa, mutta se pyörii kyllä hieman paikoillaan ja silti kaikki tapahtuu melkoista vauhtia. Toisaalta vauhti myös sopii tälle trilogialle, sillä juonihan tässä on pääosassa ja lukija haluaa vain saada tietää mahdollisimman pian miten kaikki päättyy.
 
Aika hassua, että haluan ehdottomasti lukea tarinan päätösosan, vaikka en mitenkään erityisemmin innostunut tästä toisesta osasta. Onhan se hyvä, mutta jotenkin hieman laimeampi kuin Varistyttö. Tarinassa on ilmeisesti kuitenkin vahvaa imua.
 
Unissakulkijaa on luettu monissa blogeissa, esimerkiksi seuraavissa: Sonjan lukuhetket, Solaris, Kuuttaren lukupäiväkirja, Nenä kirjassa, Rakkaudesta kirjoihin, Järjellä ja tunteella sekä Leena Lumi.

––

Erik Axl Sund: Unissakulkija (Hungerelden, 2011)
Suom. Kari Koski
Otava 2014, 361 s.

4.10.2014

John Boyne: Kuudes mies


Syyskuussa 1919 nuori mies Tristan Sadler matkustaa junalla Norwichiin tapaamaan Marian Bancroftia. Marian on Tristanin ystävän Willin sisko ja on tullut aika palauttaa Marianin Willille lähettämät kirjeet takaisin sinne, missä ne syntyivätkin. Williä ei enää ole, sillä hän julistautui rintamalla aseistakieltäytyjäksi eikä valkoisen sulan miehille yleensä käy hyvin. Kirjeiden palauttaminen ei kuitenkaan ole oikea syy sille, miksi Tristan haluaa tavata Marianin. Tristan tahtoo kertoa jotain Willistä ja tuosta viimeisestä päivästä, jota on äärimmäisen tuskallista muistella ja joka tulee vainoamaan häntä aina hänen elämänsä loppuun asti.
 
Ensi alkuun on sanottava, että ihailen John Boynea kirjailijana etenkin siinä, että hän osaa sijoittaa tarinansa niin erilaisiin historiallisiin konteksteihin. Hän on kirjoittanut muun muassa natsi-Saksasta, HMS Bountysta, Venäjän tsaariperheen tuhosta, 1800-lukulaisesta kummitustalosta, nykyhetken katolisesta kirkosta ja nyt tämän kirjan kohdalla ensimmäisen maailmansodan ihmiskohtaloista. Melkoisen laaja otanta historiamme eri vaiheista ja Boynehan on vielä nuori mies! Olen lukenut vasta murto-osan hänen tuotannostaan (johon kuuluu vielä lasten- ja nuortenkirjojakin), tämän ja Tarkoin vartioidun talon, ja molemmat ovat olleet kovasti mieleeni.
 
Kuudes mies on hyvin yllättävä kirja. Kuvittelin sen olevan traagisen ällöromanttinen, sellaisella mukavalla kyynelkanavien putsaamista kaipaavalla tavalla, mutta ei se ollutkaan ihan sitä. Tarina on kyllä traaginen, koskettava, itkettävä ja kamala, mutta ehei, ei mikään ällöromanttinen saatika oikein edes romanttinen. Yllätys oli kuitenkin oikein positiivinen, sillä tällä tavoin tarina oli huomattavasti realistisempi.
 
Kirjan tarina kulkee pääasiassa kahdessa aikatasossa: vuoden 1919 syyskuussa, kun Tristan kulkee Marianin kanssa pitkin Norwichin katuja, sekä sotavuosissa, ensin koulutuskeskuksessa Englannissa, sitten Ranskan juoksuhaudoissa. Viimeisessä luvussa ollaan Thatcherin vuodessa 1979. Luvut eivät ole kovin pitkiä ja vaikka maisemat vaihtuvat aika tiuhaan, tarina ei tunnu liian kiireiseltä vaan päinvastoin hyvin rakennetulta ja mietityltä. Se soljuu eteenpäin niin, ettei edes huomaakaan lukeneensa siitä jo puolet. Nopealukuisuudesta on kiittäminen myös Boynen ytimekästä kieltä. Se ei turhia selittele tai ole turhan koristeellista. Jossain toisessa yhteydessä se saattaisi ehkä tuntua vähän tönköltä, mutta tähän tarinaan se sopii. Boynen ansiot eivät ehkä niinkään ole siinä, miten hän kertoo vaan siinä, mitä hän kertoo.
 
Kuudes mies herättää paljon ajatuksia niin omasta vakaumuksesta kiinnipitämisestä, oikeasta ja väärästä, moraalista, yksinäisyydestä ja ihmismielen monimutkaisuudesta. Kirja näyttää, miten monimutkaisia ihmissuhteet ovat ja miten raadollista elämästä voi tulla, kun ei jää miettimään tekojensa seurauksia.
 
Kuudennen miehen kanssa ovat viihtyneet myös P.S. Rakastan kirjoja, Ullan luetut kirjat, Luettua, Kirjakirppu ja Nenä kirjassa.

––

John Boyne: Kuudes mies (The Absolutist, 2011)
Suom. Laura Beck
Bazar 2013, 334 s.

3.10.2014

Vuoden kolmannen neljänneksen luetut kirjat


Eipä voi todeta muuta kuin että aika rientää. Vastahan loin katsauksen vuoden toiseen neljännekseen! Silloin oli kesän lämpö vasta aluillaan, kun kesäkuu oli niin viileä. Onneksi syksy on toistaiseksi ollut melko lämpöinen.
 
Tässä välissä olen ehtinyt uuvuttaa itseni opinnoilla, mutta onneksi sain kaikki kesälle suunnittelemani tentit ja esseet tehtyä itselleni asettamien aikarajojen puitteissa. Jos kaikki menee odotetusti, saan kandinpaperit ulos tämän kuun lopulla. Onpahan sitten taas yksi välietappi valmis.
 
Kun uudet kurssit syyskuussa alkoivat, aloitin samalla puolipäiväisen työn. Nyt en ole polttamassa itseäni ihan loppuun, sillä en ole kahminut niin paljon uusia opintoja tälle syksylle. Työhommat voivat jatkua vuoden loppuun asti, mutta senpä näkee sitten. Ensi kevät puolestaan tulee luultavasti olemaan melko kiireinen kaikenlaisten uusien asioiden alkaessa, joten täytyy nyt nauttia tästä kiireettömämmästä ajasta, mikä sopii minulle erittäin hyvin, sillä huomaan väsyväni aina syksyisin. Asiaahan ei auta ollenkaan taloyhtiön pitkä julkisivuremontti, jonka vuoksi nyt meidänkin ikkunat on peitetty ja asunto on täysin pimeä ellei pidä jatkuvasti valoja päällä...
 
Mitäpä sitten luin heinä-, elo- ja syyskuun aikana?

Margaret Atwood: Nimeltään Grace
Colm Tóibín: Äitejä ja poikia
Erik Axl Sund: Varistyttö
Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Tove Jansson: Kesäkirja
Anna Kontula: Punainen eksodus
J. K. Rowling: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban
Marisha Pessl: Night Film
Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri
Marko Hautala: Kuokkamummo
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Terhi Ekebom: Kummituslapsi
Kate Morton: Hylätty puutarha

Aika mielenkiintoinen lista. Näihin kolmeen kuukauteen mahtui vähän kaikenlaista kirjallisuutta: pari dekkaria/jännityskirjaa, yksi sarjakuvaromaani, yksi lanu-kirja, koskettavia tarinoita, yksi väitöskirja, enemmän ulkomaista kuin kotimaista kirjallisuutta totuttuun tapaan... Tällä neljänneksellä naiskirjailijoiden kirjat voittivat 9-4, melko tyypillistä sekin.
 
Luin aika monta sellaista kirjaa, joihin olen halunnut tarttua jo pitemmän aikaa ja tutustuin pariin jo pitkään mielenkiintoa herättäneeseen kirjailijaan. Tällaisia kirjailijoita olivat ainakin Margaret Atwood ja Kate Morton. Mitään heidän kirjoittamaansa en ollut aikaisemmin lukenut, mutta aion vastedes tutustua heihin lisää. Kauan houkuttaneita kirjoja puolestaan olivat Erik Axl Sundin Varistyttö (sarjan toinen osa tulee luettavakseni ihan näillä hetkillä), Susan Fletcherin Tummanhopeinen meri ja Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat.
 
Neljänneksen parhaimpia kirjoja olivat Rowlingin Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, Fletcherin Tummanhopeinen meri ja Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Harry Potter viihdytti hyvin kuten aina, Tummanhopeinen meri ansaitsee neljänneksen koskettavimman kirjan palkinnon ja Kun kyyhkyset katosivat taas yllätti, sillä kuvittelin sen olevan paljon vaikeampi ja tylsempi, mutta kirjahan olikin hieno ja taitavasti kirjoitettu.
 
Luin aika monta ihan kivaa kirjaa, jotka eivät ole juurikaan jääneet mieleeni, vaikka ne lukuhetkellä olivatkin oikeasti hyviä. Tällaisia olivat esimerkiksi Hautalan Kuokkamummo, Tóibínin Äitejä ja poikia sekä Atwoodin Nimeltään Grace. Kuukauden pettymykset olivat taas Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta (liian pitkäksi venytetty ja heppoinen), Pesslin Night Film (helppoja ratkaisuja, ei ollenkaan pelottava) ja Mortonin Hylätty puutarha, joka oli varmaan pettymyksistä pahin, sillä odotin kirjalta jotain ihan muuta, mutta sain höttöisen ja heikosti kyhätyn tarinan.
 
Luettuja sivuja kertyi 5574, josta keskiarvona saadaan 429 sivua per kirja. Aika paksuja kirjoja oli joukossa tällä neljänneksellä.
 
Syksyni jatkuu opintojen parissa (vaikkei niitä nyt ole kovin paljoa, tekemistä niissä silti riittää aina), töitä tehdessä ja toivottavasti myös paljon lukiessa. Luvun alle on tulossa muutama mielenkiintoinen syksyn uutuus ja vanhempia löytöjä kirjastosta. Harry Potter -sarjaakin olisi tarkoitus taas jatkaa. Eilen luin loppuun erittäin yllättävän ja koskettavan kirjan, siitä mitä todennäköisimmin lisää tänä viikonloppuna!
 
Oikein mukavaa ja toivottavasti mahdollisimman lämmintä loppuvuotta!