Marko Hautala: Kuokkamummo

Kun joskus heinäkuussa postiluukusta kolahti Marko Hautalan kirja Kuokkamummo, en voinut olla nauramatta sen nimelle, vaikka kansikuva puistattikin. Ajattelin, että ei kai tuon nimistä kirjaa voi ottaa tosissaan ja se jäi lojumaan pitkäksi aikaa johonkin eri puolilla kotiani oleviin kirjakasoihin. Päätin kuitenkin lopulta lukea sen ennen kuin tarttuisin seuraavaan, raskaampaan kirjaan, ja kun pääsin vauhtiin, Kuokkamummo ei tuntunutkaan enää lainkaan hauskalta nimeltä.

Samuel Autio palaa isänsä kuoltua takaisin lapsuusmaisemiinsa, jossa nuoret kertovat yhä tarinaa Kuokkamummosta, joka tappaa lapsia iskien kuokalla näiden lapaluiden väliin. Yksi nuorista on Sagal, jonka avulla Samuelin vanha tuttu Maisa kalastelee tietoja Kuokkamummon legendasta väitöskirjaansa varten. Sekä Samuelin että Maisan menneisyys liittyy kammottavalla tavalla tuohon legendaan ja nyt on aika ottaa uusintaottelu. Mitä Bondorffien huvila oikein kätkee sisälleen?

En muista, milloin olisin viimeksi ollut näin positiivisesti yllättynyt jostain kirjasta! En tiedä, johtuiko epäilyni kirjaa kohtaan juuri sen nimestä vai mistä, mutta kuvittelin kirjan olevan varsin keskinkertainen, tylsä eikä ollenkaan pelottava. Jouduin pyörtämään luuloni jo heti alussa, sillä tarina alkoi vetää samantien.

Hautala kertoo etuliepeessä saaneensa idean kirjaansa lapsuutensa lähiössä kerrotusta urbaanilegendasta, Kuokkamummosta. Kirjan parasta antia onkin itse Kuokkamummo, josta Hautala on onnistunut luomaan varsin piinaavan pelottavan hahmon. Joku voi muistaa, että olen jo pitkään etsinyt kauhukirjaa, joka oikeasti pelottaisi, ja täytyy sanoa, että Kuokkamummo pääsi hyvin lähelle sitä. Missään vaiheessa en niinkään pelännyt, mutta koin tarinan ja Kuokkamummon hyvin ahdistaviksi. Koko kirja onkin hyvin synkkä ja tummasävytteinen – siis täydellistä luettavaa pimeneviin syysiltoihin. 

Pelottavuuden ohella Kuokkamummon juonenkuljetus on sujuvaa ja mielenkiinto tarinaa kohtaa pysyy jatkuvasti yllä. Minulle kirjan heikkouksia ovat kuitenkin sen ohuilta vaikuttavat henkilöhahmot (mikä tosin häiritsisi enemmän toisenlaisen kirjan kohdalla) ja sen loppu, josta voi vetää oikeastaan minkälaisia johtopäätöksiä tahansa. Olisin kaivannut loppuun edes hieman enemmän selkeyttä, jonkinlaista lankojen yhteenpunomista. 

Kaikkia suomalaisia kauhukirjoja lukematta uskallan väittää, että Hautalan Kuokkamummo edustaa suomalaisen kauhukirjallisuuden kärkikastia. Kenties se kestää hyvin kansainvälistäkin vertailua, ainakin mitä on uskominen kirjaan hyvin tykästyneitä kollegoita: Rakkaudesta kirjoihin, Booking it some more, Järjellä ja tunteella, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Kirjavalas.

––