28.9.2014

Kate Morton: Hylätty puutarha


Vuonna 1913 pieni Nell-tyttö saapuu Britanniasta lähteneellä laivalla Australian Maryboroughiin, yksin, mukanaan vain pieni matkalaukku, jossa on kaunis satukirja. Kirjailittajareksi kutsuttu nainen on vannottanut Nelliä kertomasta kenellekään nimeään, sillä niin leikki menee. Ja Nell tottelee.
 
Vuonna 2005 Brisbanessa, Australiassa, Cassandra hyvästelee rakkaan isoäitinsä Nellin. Surun keskellä Cassandra saa erikoisen uutisen: Nell on jättänyt hänelle perinnöksi pienen rantatalon Englannin Cornwallista. Miksi? Liittyykö se jotenkin Nellin menneisyyteen, siihen kuka Nell oikeastaan oli? Cassandra päättää lähteä Englantiin selvittämään isoäitinsä historiaa, sillä niin Nell olisi toivonut.
 
Kate Mortonin toinen suomennettu romaani Hylätty puutarha oli yksi kiinnostavimmilta vaikuttavista syksyn uutuuksista. Se vaikutti niinkin kiinnostavalta, että luin sen ennen Mortonin ensimmäistä kehuttua Paluu Rivertoniin -romaania, jonka olin alunperin suunnitellut lukevani ensin. Toisaalta hyvä, toisaalta ei, sillä nyt en oikein tiedä, mitä odotan Mortonin muilta teoksilta. Joko ne pistävät paljon paremmaksi tai jatkavat samaa linjaa Hylätyn puutarhan kanssa. Totisesti toivon ensimmäistä.
 
Hylätty puutarha oli siis karmaiseva pettymys. Ennen kuin aloitan riepottamisen, sanon kuitenkin, että on kirjassa jotain hyvääkin. Pidin valtavasti miljöön kuvauksesta. Aistittavissa oleva hylätty, salainen puutarha Englannin maaseudulla ja 1900-luvun ensimmäiset vuosikymmenet niin Thamesin varrella kuin Cornwallin kartanossa tekivät vaikutuksen ja saivat minut kaipaamaan noihin maisemiin. Juoniasetelma on myös herkullinen ja kiinnostusta herättävä, kuten tuosta ylhäältä voi ehkä todeta. Lisäksi useimmat tarinan henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, etenkin Eliza.
 
En odottanut kirjan olevan mitenkään erityisen syvällinen vaan päinvastoin sellainen mukava, hieman mysteerinen laadukas lukuromaani, jossa liikutaan lempivuosikymmenilläni 1900-luvun alussa. En kuitenkaan tiennyt Hylätyn puutarhan olevan näin höttöinen ja kömpelö. Kirjan suurin ongelma on mielestäni se, ettei se jätä lukijalle mitään pureskeltavaa, vaan kaikki tarjoillaan valmiina ja selitetään juurta jaksain läpi, ettei se hölmö lukija nyt varmasti jää epätietoiseksi mistään. Kaiken selittäminen ja asioiden purkaminen vie tietysti myös paljon sivuja ja Hylätty puutarha onkin ehdottomasti liian pitkä. Tarina on myös hyvin ennalta arvattava. Odotin koko ajan jotain jännittävää juonenkäännettä, mutta sellaista ei koskaan tullut. Kaikki eteni kuten olin jo etukäteen kuvitellutkin. Kirja on siis raivostuttavan helppo, lukijaa pahasti aliarvioiva.
 
Kerroin yllä, että useimmat tarinan henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Niin he tosiaan ovatkin, mutta varsinkin nykyhetken ihmiset Cassandra etunenässään ovat karmaisevan epäuskottavia. Cassandra punastelee jatkuvasti kuin Fifty Shades of Greyn Anastasia konsanaan, kyselee tyhmiä ja on kaikin puolin tylsä hahmo. Kirjassa on runsaasti muitakin hahmoja ja joidenkin olemassaolon tarkoitus tuntui alkuun oleelliselta, mutta loppujen lopuksi heillä ei olekaan juuri mitään virkaa. Kokonaisuudessaan 1900-luvun alkupuoleen keskittyvien lukujen henkilöt ovat kuitenkin paljon mielenkiintoisempia kuin nykyhetken Cassandrat ja muut tohelot. Sekä historiaan että nykyhetkeen sijoittuvissa kirjoissa onkin usein vähän se ongelma, että historia tuntuu paljon kiinnostavammalta kuin tämä päivä. Tähän päivään ei millään haluaisi palata takaisin, kun on saanut viettää hetken hulppeissa 1900-luvun alun brittiläisissä kartanomaisemissa. Se saikin minut miettimään, että kirja olisi voinut toimia vallan hyvin ilman nykyhetkeä. Miksei se olisi voinut sijoittua pelkästään historiaan?
 
Mortonin Hylätty puutarha ei siis ollut aivan sitä mitä lähdin siltä hakemaan. Se on kauniisti kirjoitettu, sillä on hienot puitteet, hyvät hetkensäkin sekä hyvin kaunis kansi, mutta se on kuin hiljaista taustahälyä, joka menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Se ei oikein anna mitään, se on liian helppo, liian ennalta arvattava. Ihan suututtaa, koska tarinassa on kuitenkin potentiaalia, mutta toteutus on mitä on.
 
Uskallanko siis enää lukea Paluuta Rivertoniin?
 
Usea on pitänyt Hylätystä puutarhasta enemmän kuin minä, esimerkiksi seuraavat bloggaajat: Kirjakirppu, Järjellä ja tunteella, Lumiomena, Leena Lumi, Ullan luetut kirjat, Sonjan lukuhetket ja Hemulin kirjahylly.

––
 
Kate Morton: Hylätty puutarha (The Forgotten Garden, 2008)
Suom. Hilkka Pekkanen
Bazar 2014, 670 s.

21.9.2014

Terhi Ekebom: Kummituslapsi


Terhi Ekebomin sarjakuvaromaani Kummituslapsi on pieni suuri tarina. Nimetön nainen muuttaa taloon synkän metsän viereen, missä "kukaan muu ei suostunut asumaan". Metsästä alkaa kuulua ulvontaa, joka on peräisin metsään hylättyjen lasten ja vanhusten henkien suusta. Henget haluavat päästä kohti valoa, jota he eivät kuitenkaan löydä synkän metsän uumenista. Pian naisen elämään ilmestyy pieni kummitus, joka on aina halunnut päästä kouluun.
 
Kummituslapsi on vähäeleinen kirja, jonka tunnelma on hyvin surullinen ja alakuloinen, mutta toisaalta myös toiveikas. Tekstiä on niukasti ja tarinaa kerrotaan pääasiassa pelkkien kuvien avulla, mutta se on juuri kirjan vahvuus. Kuvitus on nimittäin hyvin kaunista, vaikkakin yksinkertaista ja harmaansävyistä, ja se vie tarinaa eteenpäin jouhevasti.


Luin Kummituslapsen yhdeltä istumalta. Aikaakin siihen voi käyttää, sillä kuvissa riittää ihailtavaa ja tarinassa pureskeltavaa, mutta juuri tekstin vähäisyyden takia kirja oli nopeasti luettavissa. Minulle jäi kirjan jälkeen hieman alakuloinen olo, vaikka tarina onkin toiveikas. Ekebom on saanut ladattua tarinaan niin voimakasta surua: taloon muuttava nainen ja metsän vangeiksi jääneiden kohtalo puhututtavat. Onneksi pieni kummituslapsi on iloinen ilmestys.
 
Muita Kummituslapsen lukeneita: Taikakirjaimet, Booking it some more ja Kirjojen keskellä.
 
––

Terhi Ekebom: Kummituslapsi
Asema 2013, 244 s.

13.9.2014

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat


Kun kyyhkyset katosivat on kertomus eräästä surullisesta avioliitosta, valinnoista, petoksista, uskollisuudesta ja uskottomuudesta sekä ennen kaikkea Viron historiasta toisen maailmansodan aikaan ja osana Neuvostoliittoa 1960-luvulla. Se kertoo Edgarista ja Rolandista, serkuksista, joista jälkimmäinen on vastarintataisteilija ja ensimmäinen taitava takinkääntäjä, joka vallitsevan tilanteen mukaan on joko natsismin tai kommunismin kannattaja. Tarinaan liittyy myös serkusten puolisot: Rosalie-rukka, joka kuolee mystisesti ja Juudit, joka teki virheen naidessaan Edgarin ja alkaa etsiä rakkautta jostain muualta.
 
Kun kyyhkyset katosivat on Sofi Oksasen Viron lähihistoriaa käsittelevän Kvartetti-sarjan kolmas osa. Olen lukenut aiemmin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, Stalinin lehmät, josta en muista enää juurikaan mitään, ja Puhdistuksen, joka todella lunasti odotukset. Kun kyyhkyset katosivat ei todellakaan kalpene edeltäjilleen.
 
Muistan monen kertoneen, että Kun kyyhkyset katosivat on haastava kirja, joten lähdin lukemaan sitä sillä asenteella, että nyt keskitytään ja luetaan oikein ajatuksen kanssa, mutta voi olla, että jotain menee silti ohi. Yllätyin kuitenkin iloisesti, sillä minusta kirja ei ollut juuri ollenkaan haastava. Se jättää kyllä ihan reilusti varaa päättelyyn ja ehkä toinen lukukerta aukaisisi joitain juoneen liittyviä asioita lisää, mutta ensimmäiselläkin lukukerralla ymmärsin kaiken olennaisen ja rivien välit jäivät sopivasti kutkuttelemaan mieltä.
 
Tarina liikuu kahdessa eri aikatasossa: toisen maailmansodan ajassa, jolloin saksalaiset valtaavat Viron hetkeksi ja 1960-luvussa, jolloin ollaan taas Neuvostoliiton ikeen alla. Oksanen osaa sitoa aikakaudet yhteen luontevalla tavalla. Viihdyin mainiosti sota-ajan Virossa, sillä siinä keskitytään enimmäkseen Juuditin henkilöhahmoon, jonka koin kiinnostavimmaksi koko kirjassa. Hänen kauttaan avautuu maailma saksalaisten hallitsemaan Tallinnaan ja aikakauden arkeen. Eräs Juuditin tekemä päätös jäi vähän ihmetyttämään, mutta sillä on toisaalta erittäin keskeinen rooli kirjan juonen kannalta.
 
Vaikka pidin enemmän sota-ajan aikatasosta, eteneminen 1960-luvulle paljastaa kuitenkin ratkaisevalla tavalla kaikkien kirjan henkilöhahmojen elämänkulun ja mitä tapahtui ja miksi. Edgar, toiselta nimeltään Toveri Parts, on loikannut Neuvostoliiton leiriin ollessaan sota-aikana saksalaisten puolella. Hän on kirjan keskeisin hahmo, vaikka Oksanen käyttääkin hänen kohdallaan kaikkitietävää kertojaa, kun taas Rolandin, tuon vastarintataistelijan, kohdalla on minäkertoja. Välillä Edgarin elämän ja toimien kuvailu tuntuu puuduttavalta ja se heijastuu luonnollisesti lukukokemukseenkin, mutta tietysti se on varsin osuvaa: Edgarin on edettävä varovaisin askelin saadakseen tavoittelemansa asiat. Olen varsin vaikuttunut siitä, miten etevästi Oksanen osaa tarinansa sommitella ja luoda niin eläviä, kompleksisia henkilöhahmoja.
 
Kun kyyhkyset katosivat voi alkuun tuntua sekavalta ja tylsältä, mutta vauhtiin päästessään siitä ei voi irrottaa otettaan. Palaset loksahtelevat kohdalleen vasta lopussa ja se kannustaa luovimaan läpi harmaan neuvostoliittolaisen 1960-luvunkin. Mitta-asteikollani kirja yltää lähelle Puhdistusta, ellei jopa sen rinnalle asti, mitä en olisi alkuun millään uskonut. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä likemmäs minua uskon kirjan tulevan, sillä jo nyt, vuorokausi kirjan loppuun lukemisen jälkeen, se on vain vahvistunut ja vahvistunut mielessäni. Siinäpä on yksi oikein hyvän kirjan merkki.

––

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Like 2012, 366 s.

5.9.2014

Marko Hautala: Kuokkamummo


Kun joskus heinäkuussa postiluukusta kolahti Marko Hautalan kirja Kuokkamummo, en voinut olla nauramatta sen nimelle, vaikka kansikuva puistattikin. Ajattelin, että ei kai tuon nimistä kirjaa voi ottaa tosissaan ja se jäi lojumaan pitkäksi aikaa johonkin eri puolilla kotiani oleviin kirjakasoihin. Päätin kuitenkin lopulta lukea sen ennen kuin tarttuisin seuraavaan, raskaampaan kirjaan, ja kun pääsin vauhtiin, Kuokkamummo ei tuntunutkaan enää lainkaan hauskalta nimeltä.

Samuel Autio palaa isänsä kuoltua takaisin lapsuusmaisemiinsa, jossa nuoret kertovat yhä tarinaa Kuokkamummosta, joka tappaa lapsia iskien kuokalla näiden lapaluiden väliin. Yksi nuorista on Sagal, jonka avulla Samuelin vanha tuttu Maisa kalastelee tietoja Kuokkamummon legendasta väitöskirjaansa varten. Sekä Samuelin että Maisan menneisyys liittyy kammottavalla tavalla tuohon legendaan ja nyt on aika ottaa uusintaottelu. Mitä Bondorffien huvila oikein kätkee sisälleen?

En muista, milloin olisin viimeksi ollut näin positiivisesti yllättynyt jostain kirjasta! En tiedä, johtuiko epäilyni kirjaa kohtaan juuri sen nimestä vai mistä, mutta kuvittelin kirjan olevan varsin keskinkertainen, tylsä eikä ollenkaan pelottava. Jouduin pyörtämään luuloni jo heti alussa, sillä tarina alkoi vetää samantien.

Hautala kertoo etuliepeessä saaneensa idean kirjaansa lapsuutensa lähiössä kerrotusta urbaanilegendasta, Kuokkamummosta. Kirjan parasta antia onkin itse Kuokkamummo, josta Hautala on onnistunut luomaan varsin piinaavan pelottavan hahmon. Joku voi muistaa, että olen jo pitkään etsinyt kauhukirjaa, joka oikeasti pelottaisi, ja täytyy sanoa, että Kuokkamummo pääsi hyvin lähelle sitä. Missään vaiheessa en niinkään pelännyt, mutta koin tarinan ja Kuokkamummon hyvin ahdistaviksi. Koko kirja onkin hyvin synkkä ja tummasävytteinen – siis täydellistä luettavaa pimeneviin syysiltoihin.

Pelottavuuden ohella Kuokkamummon juonenkuljetus on sujuvaa ja mielenkiinto tarinaa kohtaa pysyy jatkuvasti yllä. Minulle kirjan heikkouksia ovat kuitenkin sen ohuilta vaikuttavat henkilöhahmot (mikä tosin häiritsisi enemmän toisenlaisen kirjan kohdalla) ja sen loppu, josta voi vetää oikeastaan minkälaisia johtopäätöksiä tahansa. Olisin kaivannut loppuun edes hieman enemmän selkeyttä, jonkinlaista lankojen yhteenpunomista.

Kaikkia suomalaisia kauhukirjoja lukematta uskallan väittää, että Hautalan Kuokkamummo edustaa suomalaisen kauhukirjallisuuden kärkikastia. Kenties se kestää hyvin kansainvälistäkin vertailua, ainakin mitä on uskominen kirjaan hyvin tykästyneitä kollegoita: Rakkaudesta kirjoihin, Booking it some more, Järjellä ja tunteella, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Kirjavalas.

✩✩✩

Marko Hautala: Kuokkamummo
Tammi 2014, 328 s.

4.9.2014

Kirjakuva päivässä: 15 viimeistä

Tässä ovat Le Masque Roguen Emilien ideoiman Kirjakuva päivässä -haasteen viimeiset viisitoista kuvaani. Haaste päättyi (osaltani) elokuun lopussa – hitsit, että oli kivaa! Kiitos Emilielle haasteen keksimisestä!

16. Uusi lisäys hyllyyn

  17. Klassikko

18. Lukueväät

19. Alkaa V-kirjaimella

 20. Lukutoukan yöpöytä

21. Kovia kokenut

22. Kirja ja sopiva asuste

23. Kirjasarja

24. Paksuin kirjani

25. Upea kansikuva

26. Kirjoja, joka paikassa!

27. Puhutteleva nimi

28. Lukematta jo ikuisuuden

29. Kestosuosikki

30. "Bookshelfie"