Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

Kalamies kysyy minulta: Mistä syntyy hyvä tarina? Sinä jos kuka sen tiedät. Tuumailen asiaa. Sanon Siinä pitää olla onnea – ihmisiä, jotka löytävät onnen. Pitää olla maisema, joka täyttää mielen ja jonka voi nähdä niin elävästi, että tuntuu kuin siinä voisi kävellä. Pitää olla rakkautta. Ehkä vähän surua. Ja jonkinlainen matka.

Susan Fletcherin Tummanhopeinen meri on yllä mainittu hyvä tarina, oikeastaan tarina tarinoista. Jossain päin Isoa-Britanniaa sijaitsevalle Parlan saarelle huuhtoutuu kavalavuoksen aikaan tummapiirteinen mies. Mies on elossa, mutta hän on menettänyt muistinsa. Saarella on kerrottu jo kenties vuosisatojen ajan tarinaa Kalamiehestä, joka saattaa ottaa ihmisen hahmon yhden kuunkierron ajaksi tuodakseen toivoa ja tenhoa sitä tarvitseville. Rannalle huuhtoutunut mies näyttää ihan Kalamieheltä, joten saaren asukkaat alkavat pohtia voisiko se olla hän. Jos ei Kalamies, kuka hän sitten oikein on?

Tummanhopeinen meri on tarina myös Parlan asukkaiden suuresta surusta. Nelisen vuotta sitten kaikkien rakastama Tom Bundy – aviomies, poika, veli, setä – katosi mereen eikä monikaan ole vielä päässyt siitä yli. Rannalta löytynyt mies saa toivon heräämään.

Muistan kun luin Fletcherin Meriharakat melkein vuosi sitten. Pidin siitä, mutta en niin paljon, että se olisi yhä kovin hyvin mielessäni. Muistan kuitenkin sen tunnelman, samanlaisen melankolisena vellovan kuin tässä kirjassa. Molemmissa on myös sama tärkeä henkilöhahmo: meri. 

Mietin viime yönä unta odotellessani kirjan herättämiä ajatuksia. Olin juuri lukenut kirjan loppuun. Se ei oikeastaan ole surullinen, vaikkakin melankolinen, vaan enemmänkin toiveikas ja valoisa. Minulle siitä tuli silti surullinen olo. Kärsin yhdessä Parlan asukkaiden kanssa. Peilasin heitä itseeni, omaan elämääni ja siihen mitä voisi tapahtua, ja tulin todella surulliseksi. En muista, milloin kirja olisi viimeksi vaikuttanut minuun niin voimakkaasti ja siksi surullisuuteni ei ollut mitenkään huono asia, vaikkei se ehkä koskaan olekaan mikään miellyttävä tunne.

Tummanhopeinen meri on siis parhaimmillaan tunnelmansa puolesta. Fletcherin luoma miljöö on myös (jälleen kerran) käsinkosketeltava ja henkilöhahmot niin aitoja. Usein tuntui siltä, että olisin itsekin osa tuota Parlan yhteisöä, mukana sen arjessa, jonka rannalle huuhtounut mies rikkoo. Vaikka kirja vaikutti minuun niin vahvasti, se ei ole täydellinen: Puolivälissä tarinaa on tiivistämisen varaa. En vieläkään aivan vakuuttunut Fletcherin kielestä. En myöskään varauksetta ihastunut Kalamiehen tarinan käyttötarkoitukseen.

Onneksi en ole vielä lukenut kaikkia Fletcherin kirjoja, ehkä niistä joku tulee olemaan vielä napakymppi? Vai tarvitseeko niiden sellaisia edes olla?

Muita kirjan lukeneita: P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, La petite lectrice, Rakkaudesta kirjoihin ja Magentabooks.

––

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri (The Silver Dark Sea, 2012)
Suom. Jonna Joskitt-Pöyry
Like 2013, 443 s.

Tunnisteet: , , , , , , , ,