26.8.2014

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri


Kalamies kysyy minulta: Mistä syntyy hyvä tarina? Sinä jos kuka sen tiedät. Tuumailen asiaa. Sanon Siinä pitää olla onnea – ihmisiä, jotka löytävät onnen. Pitää olla maisema, joka täyttää mielen ja jonka voi nähdä niin elävästi, että tuntuu kuin siinä voisi kävellä. Pitää olla rakkautta. Ehkä vähän surua. Ja jonkinlainen matka.

Susan Fletcherin Tummanhopeinen meri on yllä mainittu hyvä tarina, oikeastaan tarina tarinoista. Jossain päin Isoa-Britanniaa sijaitsevalle Parlan saarelle huuhtoutuu kavalavuoksen aikaan tummapiirteinen mies. Mies on elossa, mutta hän on menettänyt muistinsa. Saarella on kerrottu jo kenties vuosisatojen ajan tarinaa Kalamiehestä, joka saattaa ottaa ihmisen hahmon yhden kuunkierron ajaksi tuodakseen toivoa ja tenhoa sitä tarvitseville. Rannalle huuhtoutunut mies näyttää ihan Kalamieheltä, joten saaren asukkaat alkavat pohtia voisiko se olla hän. Jos ei Kalamies, kuka hän sitten oikein on?
 
Tummanhopeinen meri on tarina myös Parlan asukkaiden suuresta surusta. Nelisen vuotta sitten kaikkien rakastama Tom Bundy – aviomies, poika, veli, setä – katosi mereen eikä monikaan ole vielä päässyt siitä yli. Rannalta löytynyt mies saa toivon heräämään.
 
Muistan kun luin Fletcherin Meriharakat melkein vuosi sitten. Pidin siitä, mutta en niin paljon, että se olisi yhä kovin hyvin mielessäni. Muistan kuitenkin sen tunnelman, samanlaisen melankolisena vellovan kuin tässä kirjassa. Molemmissa on myös sama tärkeä henkilöhahmo: meri.
 
Mietin viime yönä unta odotellessani kirjan herättämiä ajatuksia. Olin juuri lukenut kirjan loppuun. Se ei oikeastaan ole surullinen, vaikkakin melankolinen, vaan enemmänkin toiveikas ja valoisa. Minulle siitä tuli silti surullinen olo. Kärsin yhdessä Parlan asukkaiden kanssa. Peilasin heitä itseeni, omaan elämääni ja siihen mitä voisi tapahtua, ja tulin todella surulliseksi. En muista, milloin kirja olisi viimeksi vaikuttanut minuun niin voimakkaasti ja siksi surullisuuteni ei ollut mitenkään huono asia, vaikkei se ehkä koskaan olekaan mikään miellyttävä tunne.
 
Tummanhopeinen meri on siis parhaimmillaan tunnelmansa puolesta. Fletcherin luoma miljöö on myös (jälleen kerran) käsinkosketeltava ja henkilöhahmot niin aitoja. Usein tuntui siltä, että olisin itsekin osa tuota Parlan yhteisöä, mukana sen arjessa, jonka rannalle huuhtounut mies rikkoo. Vaikka kirja vaikutti minuun niin vahvasti, se ei ole täydellinen: Puolivälissä tarinaa on tiivistämisen varaa. En vieläkään aivan vakuuttunut Fletcherin kielestä. En myöskään varauksetta ihastunut Kalamiehen tarinan käyttötarkoitukseen.
 
Onneksi en ole vielä lukenut kaikkia Fletcherin kirjoja, ehkä niistä joku tulee olemaan vielä napakymppi? Vai tarvitseeko niiden sellaisia edes olla?
 
Muita kirjan lukeneita: P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, La petite lectrice, Rakkaudesta kirjoihin ja Magentabooks.
 

✩✩✩✩
 
Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri (The Silver Dark Sea, 2012)
Suom. Jonna Joskitt-Pöyry
Like 2013, 443 s.

19.8.2014

Marisha Pessl: Night Film


Stanislas Cordova on maailmankuulu kauhuelokuvien ohjaaja, joka ei todellakaan viihdy julkisuudessa, mikä puolestaan vain lisää hänen hohtoaan. Eräänä syksyisenä yönä Cordovan parikymppinen tytär Ashley tekee itsemurhan – vai onko se itsemurha? Tutkiva journalisti Scott McGrath ryhtyy penkomaan asiaa. Hänen täytyy edetä varovasti, sillä vuosien takainen Stanislas Cordovan tapauksen tutkiminen melkein päätti hänen uransa. Sattumusten kautta McGrath saa tutkimusapulaisiksiin nuoren miehen ja naisen, joiden elämä on joskus ristennyt Ashleyn kanssa. Mutta mitä Ashleysta ja hänen isästään oikein selviää matkan varrella? McGrath ja kumppanit eivät pian enää tiedä mihin uskoa.
 
Marisha Pesslin Night Film vaikutti alkuun varsin kiehtovalta ja erikoiselta teokselta. Harvemmin myöskään julkaistaan ja tulee luettua niin visuaalisia romaaneja: sivuilla on lehtileikkeitä, otteita internetsivuista, valokuvia ja muita eri dokumenteista repäistyjä katkelmia. Visuaalisuus tuo kirjaan elokuvamaisen otteen, mikä ei häirinnyt ollenkaan, kun juoni kiertyy niin tiiviisti elokuvaohjaajan ja tämän elokuvien ympärille. Välillä tuli kuitenkin mietittyä, että voisikohan kirja toimia sittenkin paremmin elokuvana?
 
Täytyy nyt silti sanoa, että olen hieman pettynyt. Tässäkö tämä kaikkien hehkuttama kirja nyt oli? Se vei ja piti otteessaan alkunsa ajan, mutta sitten tuli todellinen mahalasku enkä oikein edes tiedä miksi. Yritän kuitenkin saada siitä kiinni.
 
Minua häiritsi, miten helpolta ja suoraviivaiselta McGrathin ja hänen kumppaneidensa tutkinta vaikutti. Toisaalta kuka jaksaisi lukea satoja sivuja sitäkään, kun tutkimus vain junnaa paikallaan. Pessl ei kuitenkaan löydä näiden kahden ääripään välimaastoa, vaan tarina etenee liian helposti, paikasta A paikkaan B, joista lähes jokainen tuo jotain uutta ja mullistavaa Ashleyn tapauksesta. Aivan liian helppoa.
 
Toinen suurempi juttu on kirjan hahmot, jotka kaikki tuntuvat epämiellyttäviltä, ei vähiten teennäisen ja itsekkään oloinen McGrath. Joskus epämiellyttävä hahmo voi olla samalla myös piinaavan hyvä (kuten, imo, David Nichollsin Sinä päivänä -teoksen Dexter), mutta Night Filmissä kaikki tyypit vain ärsyttivät. Noran, toisen McGrathin tutkimusapulaisen, läsnäolo tuntui myös vähän turhalta. Olisiko hän ollut juonen kannalta ollenkaan tarpeellinen? Ashley puolestaan vaikutti alkuun kaikista kiinnostavimmalta hahmolta, mutta kun hänen tarinansa alkoi loppua kohden selvitä, huomasin oikeastaan vähät välittäväni hänestä.
 
Night Film ei ole kauhukirja, pikemminkin psykologinen jännäri, mutta taisin silti odottaa siltä enemmän jännittävyyttä kuin sitä lopulta oli. En pelännyt enkä oikeastaan jännittänytkään missään vaiheessa ja joskus jopa kyllästyin jännittävien toimintakohtausten aikana. Pessl vaikuttaa olevan myös ihastunut kursiivin käyttöön, jolla hän kai yrittää luoda lisää jännitettä tarinaan, mutta sen viljely alkoi tuntua pelkästään lattealta.
 
Nyt voisi jo ihmetellä, että miksi edes luin kirjan loppuun ja enkö pitänyt siinä mistään. Pidin kyllä. Kirja on viihdyttävä omassa genressään ja kaikesta ärsyttävyydestä ja epäuskottavuudesta huolimatta halusin tietää, miten kaikki päättyy, koska siihen kirja koko ajan tähtäsi. Kirjan loppu on mielestäni hyvä (vaikkakin taas turhan nopea ja helposti ratkottavissa), koska se jää avoimeksi ja lukijan päätettäväksi. Voi siis sanoa, että jotain hyvin koukuttavaa tarinassa lopulta kuitenkin on.
 
Odotin kirjalta liikoja, sillä luulin sen olevan jotenkin todella erilainen, hyytävän jännittävä ja fiksu psykologinen jännäri. Sain kuitenkin melko tavallisen, ei mitenkään jännittävän ja ihan kelvosti viihdyttävän romaanin.


Kanssani puolestaan nihkeilivät Lukutoukan kulttuuriblogi ja Kirjakuu.

––

Marisha Pessl: Night Film
Random House 2013, 602 s.

17.8.2014

Kirjakuva päivässä: 15 ensimmäistä

Le Masque Roguen Emilie haastoi heinäkuun lopulla ihmiset mukaan Kirjakuva päivässä -haasteeseen. Katso tarkemmat ohjeet ja kuva-aiheet täältä. Olen osallistunut haasteeseen Instagramin puolella, mutta jaan nyt ensimmäiset viisitoista kuvaa myös täällä.


1. Luettavana

 
2. Ulkona

 
 3. Jotain vanhaa

 
4. Kirja kassissa

 
 5. Lukemista ja herkuttelua

 
6. Rakkaat kirjanmerkit


7. Kirja reissussa


8. Lukunurkka


9. Kirjabloggarin työpiste

 
10. Kirja-aarteeni

 
11. Kirjastossa

 
12. Ensimmäiset lauseet

 
13. Värikästä

 
14. Kesken jäänyt

 
15. Kirja ja kuppi lämmintä

9.8.2014

J. K. Rowling: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban


Jos et ole lukenut J. K. Rowlingin Harry Potter -sarjaa ja/tai haluat välttyä kaikelta mahdolliselta, mikä liittyy sarjan jatko-osiin, älä lue enää pidemmälle.

Harry Potterin kolmas vuosi Tylypahkassa lähestyy. Sitä ennen on kuitenkin kestettävä Marge-tädin vierailu Dursleyden luona. Se ei suju ihan ongelmitta ja Harry karkaa kotoa. Samoihin aikoihin velho nimeltä Sirius Musta on paennut Azkabanin vankilasta. Mustaa pidetään hyvin vaarallisena, sillä hänet tuomittiin kolmetoista vuotta aiemmin kolmentoista ihmisen murhasta ja hänen onnistui paeta vankilasta, josta kukaan muu ei ole koskaan aiemmin onnistunut pakenemaan. Huhutaan, että Sirius Musta olisi nimenomaan Harryn perässä, joten Tylypahkassa otetaan käyttöön äärimmäiset turvatoimet: sen maille asetetaan vartijoiksi ankeuttajia, Azkabanin kammottavia vartijoita.

Taikaministeriön, Tylypahkan opettajien ja Harryn ystävien huolehtiessa Harryn turvallisuudesta, nuori velho kokee olevansa jatkuvan tarkkailun alaisena, vaikka haluaisi vain olla kuin muutkin. Kouluvuoteen kuitenkin mahtuu onneksi niin huispausotteluita, uuden kerrankin pätevän pimeyden voimilta suojautumisen opettajan luentoja kuin Hagridin asioissa auttamista. Harry ei voi kuitenkaan olla miettimättä mitä Sirius Musta hänestä haluaa ja miksi ankeuttajat tuntuvat olevan hänestä erityisen kiinnostuneita.

Harry Potter and the Prisoner of Azkaban on Harry Potter -sarjan kolmas osa. Kohta mennään siis jo puolivälissä! En tiedä kuinka monesti minun täytyy tämä vielä toistaa (luultavasti aina viimeiseen kirjaan asti), mutta The Prisoner of Azkaban yllätti minut kuten kaksi edellistäkin yllätti. En muistanut moniakaan kirjan tapahtumista, vasta loppu oli lähes kokonaisuudessaan tuttu. Kolmannen elokuvan katsomisestakin taitaa olla jo aikaa.

Kirja on useastakin eri syystä selkeästi erilainen mitä kaksi ensimmäistä osaa. Ensiksi Harry ja hänen ystävänsä ovat varttuneet jo teini-ikäisiksi eikä heidän käytöksensä ole enää niin lapsellista. Toiseksi kirja esittelee jotain muutakin pelottavaa kuin Voldemortin hahmon: hurjan Sirius Mustan ja Azkabanin vankilan vartijat, ankeuttajat, jotka imevät itseensä kaiken ympäröivän onnellisuuden. En muistanutkaan, miten hyytävän pelottavia nuo olennot kirjoissakin ovat. Kolmanneksi kirja ei etene samaan tuttuun tyyliin kuin kaksi aiempaa osaa, joissa alku tuntuu pyörivän lähinnä Harryn ja hänen ystäviensä opiskelukuvioissa ja lopussa tuleekin sitten melkoinen tapahtumavyöry. The Prisoner of Azkabanissa tarinaa ja jännitettä rakennetaan koko kirjan ajan eivätkä lopun vauhdikkaat tapahtumat tule ihan kertarysäyksellä. Neljänneksi kirja on kokonaisuudessaan jo hyvin synkkä – edeltävien osien huolettomuus loistaa aikalailla poissaolollaan.

The Prisoner of Azkaban käynnistää merkittävän tapahtumasarjan, joka tulee muuttamaan koko taikamaailman. Kaksi ensimmäistä kirjaa tuntuvat "vain" pohjustukselta, jonka tarkoituksena on tutustuttaa lukija Harryyn, Tylypahkaan ja velhojen ja noitien maailmaan eli lyhyesti sanottuna siihen, mistä kirjasarjassa on oikein kyse, ja itse juoni alkaa tavallaan vasta kolmannesta osasta. Se ei ole mitenkään huono asia, sillä näin mittavalle ja runsaalle kirjasarjalle tarvitaankin kunnon pohjustus ennen kuin kaikki voi kunnolla alkaa.

Pidin The Prisoner of Azkabanista aika paljon enemmän kuin kahdesta edellisestä kirjasta. Se on juonikuvioiltaan mielenkiintoisempi, vetävämpi ja ennen kaikkea erilaisempi. Se ei ole enää yhtä selkeä lastenkirja. Nyt täytyy vain laittaa tilaukseen loputkin kirjasarjan osat ja jatkaa lukemista, sillä nythän tämä vasta meneekin jännittäväksi! Aika hauskaa, miten jännittäväksi kirjat yhä kokee, vaikka tietääkin mitä on tapahtumassa ja miten kaikki päättyy.



J. K. Rowling: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban
Bloomsbury 2010, 317 s.

8.8.2014

Syksyn 2014 uudet kirjat


Ääk! Tämä kesä on ollut niin kiireinen, etten ole edes ehtinyt sen kummemmin paneutua tulevan kirjasyksyn uutuuksiin. Aiemmin olen tehnyt listoja tulevista kiinnostavista kirjoista jo alkukesästä, mutta nyt en oikein edes tiedä mitä ollaan julkaisemassa. Katsotaanpa sitä sitten nyt.

Atena:

Wendy Lower: Hitlerin raivottaret (elokuu)
Millainen rooli naisilla oli kolmannessa valtakunnassa?

Avain:

Jukka Murtosaari: Kannen kuvitti... (lokakuu)
Aika mielenkiintoinen teos kirjojen kansista ja niiden kuvittajista.

Bazar:

Kate Morton: Hylätty puutarha (elokuu)
Paluu Rivertoniin vielä lukematta, mutta tämäkin historian tapahtumiin kietoutuva romaani kiinnostaa.

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä (syyskuu)
Myös Flavia de Luce -sarjan ensimmäinen osa on minulta vielä lukematta, mutta sarja vaikuttaa mukavan kepeältä salapoliisiseikkailulta.

Gummerus:

Elias Koskimies: Ihmepoika (syyskuu)
90-lukulainen esikoisromaani nuoruudesta, vaikuttaa hauskalta!

Johnny Kniga:

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 3. Kuolema (syyskuu)
Koska kaksi edellistäkin on luettu.

Karisto:

Sarah Lotz: Kolme (elokuu)
Hieman kiinnostaa minuakin, mutta poikaystävää sen verran enemmän, että taitaa mennä pian tilaukseen.

Like:

Karl Ove Knausgård: Taisteluni IV (elokuu)
Koko sarja vielä lukematta, mutta kunhan alkuun pääsen, loppukin tulee varmasti vielä luettua.

Otava:

Erik Axl Sund: Varjojen huone (lokakuu)
Minun täytyy varmaan kohta lukea tämän sarjan toinen osa, jotta ehdin lokakuussa viimeisenkin kimppuun!

Schildts & Söderströms:

Boel West & Helen Svensson (toim.): Kirjeitä Tove Janssonilta (syyskuu)
Tove Janssonin persoonaan voisi tutustua myös vaikkapa hänen kirjoittamiensa kirjeiden kautta.

Siltala:

Helmi Kekkonen: Suojaton (elokuu)
Olen ollut aikeissa tutustua Kekkosen tuotantoon jo kauan, josko vihdoinkin?

Tammi:

Michael Chabon: Telegraph Avenue (syyskuu)
Popkulttuuria ja perhesuhteita – voi mennä ihan mönkään tai olla täysosuma.

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat (syyskuu)
1700-luvun pappimies, Grönlanti ja kiusaukset. Vaikuttaa melkoiselta sopalta!

Teos:

Eeva-Kaarina Aronen: Edda (elokuu)
50-lukulainen lapsuus ja mysteeri.

WSOY:

Kati Tervo: Sukupuu (elokuu)
Nainen, joka kaivelee Saksaan ulottuvia sukujuuriaan.

Cormac McCarthy: Kaikki kauniit hevoset (syyskuu)
Tien jälkeen olen halunnut tutustua kaikkiin McCarthyn teoksiin, tähänkin.

David Vann: Kylmä saari (syyskuu)
Alaskalainen saari ja rakoileva avioliitto.

Tänä syksynä ei julkaista ehkä ihan niin montaa must read -kirjaa, mutta monta mielenkiintoista on silti luvassa. Moni muukin listalle joutumaton alkaa varmasti kiinnostaa enemmän tulevien arvioiden myötä, kuten yleensä. 

Mitä kirjoja te odotatte eniten?

2.8.2014

Anna Kontula: Punainen eksodus


Mietin, että syy siihen, miksen vapaa-ajallani lue tai bloggaa juurikaan tietokirjoista, on se, että saan lukea erilaisia asiatekstejä ihan riittämiin jo opintojani varten. Useimmiten tenttikirjani ovat sen verran kuivahkoja ja teoreettisia blogiin asti päätyäkseen, vaikka olenkin ottanut ohjenuorakseni kirjoittaa tänne mietteitä kaikista lukemistani kirjoista. Nytpä teen kuitenkin poikkeuksen, sillä tenttikirjaksi valikoitui Anna Kontulan mielenkiintoinen suomalaisista seksityöntekijöistä ja seksityöstä kertova väitöskirja Punainen eksodus.

Monella on varmasti ennakkoluulonsa tai -käsityksensä seksityöstä ja sitä harjoittavista ihmisistä, jotka ovat pääasiassa naisia. Niin minullakin. En ole koskaan osannut päättää, onko seksityö mielestäni oikein vai väärin. Tietyt asiat tuntuvat kyseisessä ammatissa kovin vahingoittavilta, mutta toisaalta, kuka minä olen moralisoimaan toisen valintoja? Seksityöntekijät olen nähnyt jollain tapaa erilaisina, ehkä jopa hieman kummallisina ihmisinä, enkä ole aivan täysin kyennyt ymmärtämään miksi joku haluaisi vapaaehtoisesti myydä seksiä. Näihin ihmettelyihini Punainen eksodus vastasi hyvin ja voin nyt sanoa ymmärtäväni aika paljon siitä, mitä suomalalainen seksityö todellisuudessa on, mitkä tekijät vaikuttavat sen taustalla ja ettei suomalainen seksityöntekijä ole sen enempää kummajainen kuin minä itsekään.

Kontulan väitöskirja perustuu suomalaisten seksityöntekijöiden omiin kirjoituksiin ja haastatteluihin. On syytä korostaa, että kirja käsittelee nimenomaan alalla omasta halustaan työskenteleviä ihmisiä, ei niinkään ihmiskaupan kautta seksityötä pakosta tekeviä. Seksityö saattaa houkutella suurten palkkioiden toivossa, mutta tutkimuksen mukaan rahaa suurempi houkutin on usein vapaus. Seksityö vapauttaa naiset kontrolloiduista matalapalkkaisista palvelutöistä. Se tuo mukanaan myös enemmän vapaa-aikaa. Korkean koulutuksen ja sen myötä hyväpalkkaisen työn saadessaan (tai vaikka ihan muuten vain) seksityö on kuitenkin helppo lopettaa. Onkin mielenkiintoista, miten tästä näkökulmasta käsin seksityön koetaan uhkaavan vallitsevaa sosiaalista järjestystä, sillä se kyseenalaistaa palkkatyöyhteiskunnan ajatuksen siitä, että työväenluokkaisen naisen tulisi hyväksyä mikä tahansa "oikea" työ millä tahansa ehdoilla.

Kaikista tuskin olisi seksityöntekijöiksi jos sellainen valinnan mahdollisuus tulisi eteen. Kontulan mukaan alalle päätyminen edellyttää vähintään yhtä sellaista taustatekijää, joka mahdollistaa normista poikkeamisen. Sellaisia tekijöitä ovat esimerkiksi aikaisempi kokemus marginaalista (koulukiusaaminen), voimakas tarve hallintaan (koulumenestys, syömishäiriö), normista poikkeava seksuaalisuus (aktiivisuus, bi, trans), heikentynyt mahdollisuus sijoittua virallisille työmarkkinoille (etnisyys, sukupuolivähemmistöt) ja tarve nopealle rahalle (opiskelijat, päihderiippuvaiset). Seksityöntekijät eivät kuitenkaan ole mikään homogeeninen ryhmä, vaan heillä on erilaiset taustat ja erilaiset syyt tehdä työtään.

Kaikki seksityöntekijät kärsinevät ainakin jossain määrin kantamastaan stigmasta, mekanismista, jolla normista poikkeava määritellään ja määrittää itsensä marginaaliin. Huorastigman takia yksilö "ei ole yhteisön täysivaltainen jäsen, vaan hänet nähdään ja hän alkaa myös itse nähdä olemassaolonsa ensisijaisesti poikkeavan ominaisuuden kautta". Prostituoidut "kuvataan 'toisiksi', muista naisiksi poikkeavaksi ryhmäksi, joka uhkaa yhteiskunnan moraalia". Huorastigman luomat yleiset prostituutiomyytit voivat olla raskaita kantaa alalla työskennellessä. Se on myös johtanut lainsäädäntöön, joka sen sijaan, että auttaisi ja turvaisi seksityöntekijöitä, heikentää heidän asemaansa ja ajaa heitä yhä syvemmälle marginaaliin.

Suomessa seksityö on suurimmalta osin siis jotain aivan muuta kuin paritusta ja ihmiskauppaa. Se voi tuoda naiselle jopa vallantunnetta ja lisää itsevarmuutta. Punainen eksodus laajensi katsontakantaani, mutta aivan ruusunpunaisten lasien läpi en aio alaa jatkossakaan tarkastella. Vaikka tutkimus osoittaa, että suomalaiset seksityöntekijät voivat pääasiassa hyvin, jolla tarkoitan lähinnä sitä, että he vaikuttavat tavallisilta ja tasapainoisilta ihmisiltä, joille seksityö on työtä siinä missä muukin, eikä työ vaikuta kuormittavan heitä psyykkisesti (fyysisesti ehkä, jos päivässä on useampi asiakas!), se on silti kuitenkin yleistys. Myös niitä, jotka tekevät työtä itsenäisesti, mutta enemmän pakosta (kuten rahoittaakseen huumeidenkäyttöään), ja niitä, joihin seksityö jättää arpensa, on. Jokaisella asialla on siis aina puolensa.


Anna Kontula: Punainen eksodus. Tutkimus seksityöstä Suomessa
Like 2008, 320 s.