4.7.2014

Margaret Atwood: Nimeltään Grace


Katselen pioneja silmänurkastani. Tiedän ettei niitä kuuluisi olla: on huhtikuu, eivätkä pionit kuki huhtikuussa. Nyt niitä on kolme lisää, aivan minun edessäni – ne kasvavat suoraan pihamaan sorasta. Ojennan varovasti käteni ja kosketan yhtä. Se tuntuu kuivalta, ja tajuan että se on kangasta.

Grace Marks, 16-vuotias piikatyttö, tuomittiin elinkautiseen vankeuteen vuonna 1843 isäntänsä ja tämän rakastajattaren murhasta. Kuusitoista vuotta myöhemmin englantilainen psykiatri Simon Jordan tulee haastattelemaan Gracea Toronton Kuritushuoneelle, puhtaasti omien intressiensä ja palkkiokseen saamansa rahasumman takia. Grace alkaa kertoa hänelle tarinaansa ja miten kaikki johti tuohon murhaan, josta Grace itse muistaa vain sirpaleita. Lopulta Jordanille selviää jotain selittämätöntä.

En ole koskaan aiemmin lukenut Margaret Atwoodia ja Nimeltään Grace ei liene hänen tyypillisimpiä teoksiaan. Ainakin itse tunnen hänet parhaiten spefiä kirjoittavana kirjailijana, mutta toisaalta onhan Nimeltään Grace myöskin ihan hyvin tuohon käsitteeseen uppoava: sen voisi ajatella olevan vaihtoehtoista historiaa. Grace Marks on siis ollut todellinen henkilö. Hän oli 1840-luvun Kanadan pahamaineisimpia naisia, sillä 16-vuotiaana nuorena naisena tehty kaksoismurha oli tuolloin hyvin poikkeuksellista, ja tapaus kiinnosti valtavasti sekä Kanadan että Ison-Britannian lehdistöä. Grace armahdettiin lopulta vuonna 1872, mutta hänen syyllisyytensä tai syyttömyytensä ei koskaan ratkennut. Atwood on rakentanut tarinansa Gracesta kaiken tämän pohjalle, mutta täyttänyt olemassa olevat aukot omien halujensa mukaan.

Nimeltään Grace on mielenkiintoinen, runsas, väliin vähän tarpeetontakin asiaa sisältävä kirja. Atwoodin kielellinen lahjakkuus tuli selville heti ensimmäisiltä sivuilta: kieli on rikasta ja kerronta on sekä sujuvaa että soljuvaa. Kiitokset kuuluvat tietysti myös suomentajalle. Jo pelkän kielen vuoksi kirjaa oli nautinnollista lukea.

Atwoodin luoma Grace on mielenkiintoinen hahmo. Hänestä ei tahdo millään saada otetta, hänestä ei tiedä puhuuko hän totta vai valehteleeko hän. Ehkä Atwood on halunnut tavoittaa sillä juuri sen, ettei oikean Gracen syyllisyys tai syyttömättömyys koskaan selvinnyt. Kirjan kohdalla jokainen lukija voi tehdä omat päätelmänsä. Toinen kirjan keskeisistä hahmoista, tohtori Jordan, on hyvin puistattava. Hän tahtoo varmasti vain hyvää, mutta hänen himokkaat kuvitelmansa oikeastaan jokaisesta vastaantulevasta naisesta saivat niskavillani pystyyn. Oikeasti? 

Eikös Atwood kutsukin itseään feministiksi? Ovatko hänen kirjojensa mieshahmot aina tällaisia?

1800-lukulainen Kanada on miljöönä aika masentava, ainakin piikatytön näkökulmasta, mutta Atwood tavoittaa ilmapiirin hyvin. Hän kuvaa hyvin sekä palvelusväen että varakkaamman väen arkista elämää ongelmineen kaikkineen. Miehet ovat pääasiassa roistoja ja tappajia tai sitten kunnon herrasmiehiä, naiset herkkiä, hysteerisia ja kovia tekemään töitä – riippuen tietysti minkälaisessa asemassa mies ja nainen ovat.

Kirjan suurinta antia minulle olivat Gracen kertomukset lapsuudestaan ja nuoruudestaan aina murhatapahtumiin saakka. Niistä kirja suurimmaksi osaksi koostuukin. Se sisältää myös kirjeitä ja osioita tohtori Jordanin näkökulmasta, joista jälkimmäisistä luonnollisesti pidin vähiten. Gracen tarinaa seuratessa oli samalla mielenkiintoista pohtia, että ovatkohan tapahtumat menneet oikeankin maailman Gracella näin ja tietysti, oliko hän syyllinen vai syytön.

Loppupuolen kirjan hahmoille järkytystä aiheuttanut tapahtuma oli hieman kummallinen enkä oikein tiedä mitä siitä ajattelisin. Se on varmastikin Atwoodin omaa sepitystä. Se kuitenkin tarjoaa eräänlaisen ratkaisun siihen, mikä Grace oikein oli. Toinen asia, tai oikeastaan kolmas, jos otetaan lukuun ällö-Jordan, joka minua vaivasi, oli tarinan vetävyyden ajoittainen taantuminen. Välillä suorastaan ahmin sitä eteenpäin, välillä kyllästyin. Odotin siltä myös jotain vähän enemmän, jotain repäisevää, mutta sitä ei tullut. Näin ollen Nimeltään Grace oli varsin mukava ja mielenkiintoisen tarinan sisältävä lukukokemus, mutta siihenpä se sitten jäikin. Kiinnostuin kuitenkin Atwoodista sen verran, että luen häntä varmasti vielä lisää! Mitään hyviä ehdotuksia seuraavaksi Atwoodiksi?


Margaret Atwood: Nimeltään Grace (Alias Grace, 1996)
Suom. Kristiina Drews
Otava 1997, 646 s.

6 kommenttia :

  1. Tätä en ole lukenut, mutta aion kyllä. Atwoodin Orjattaresi iski ilmat ulos keuhkoista, kun sen aikoinaan luin – sitä suosittelen suuresti. Samoin Oryx ja Crake sekä Herran tarhurit ovat olleet mieluisia (ja kauheita) lukukokemuksia. Sokea surmaaja olisi omassa hyllyssä, siihen tekisi mieli tarttua...

    Ps. Ihailen edelleen blogisi ulkoasua, tämä on ihan törkeän tyylikäs. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Orjattaresi kuulostaa kammottavalta, mutta äärimmäisen mielenkiintoiselta! Se voisikin olla seuraava Atwoodini ja sitten tuo MaddAddam-trilogia. Atwood on kyllä ollut tuottelias kirjailija, joten valinnanvaraa riittäisi, mutta täytyy jatkaa tutustumista ihan sieltä huipulta :)

      Ja kiitos! Kiva kuulla, että sitä viitsii muutkin katsella, kun sen kanssa sai kyllä tosissaan purra hammasta, että sai mieluisen :D

      Poista
  2. Minunkin on pitkään pitänyt lukea Atwoodia - yksi hänen kirjoistaan on hyllyssäkin - mutta en ole saanut aikaiseksi. Tämän kirjan asetelma alkoi kummasti kiinnostaa... mutta katsellaan. Minäkin kaipaisin hyviä Atwood -vinkekjä. Itselläni on Herran tarhurit, mutta se on ilmeisesti trilogian toinen osa?!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että voisit pitää tästä Atwoodin kirjasta! Koin, että tästä oli aika hyvä aloittaa kirjailijan tuotantoon tutustuminen kuin hypätä suoraan hänen luomiinsa dystopioihin – dystopiakirjallisuus kun ei ole ihan sitä ominta aluettani. Tuo MaddAddam-trilogia, jonka toinen osa Herran tarhurit tosiaan on, kiinnostaa kuitenkin myös!

      Poista
  3. Tähän asti ainoa lukemani Atwood on tuo Orjattaresi, joka oli kyllä todella vaikuttava kirja. Minulla oli kunnia viime kesänä kuulla Atwoodin puhuvan livenä Edinburgin kirjamessuilla ja kirjailija itsekin tuntui mielenkiintoiselta persoonalta. Pitäisi pian lukean häneltä lisää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin hän vaikuttaa varsin kiinnostavalta ihmiseltä. Hauskaa, että pääsit kuuntelemaan häntä! Orjattaresi lienee seuraava Atwoodini, jo sinun ja Suketuksen mielipiteesi siitä tehosivat :)

      Poista