Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Milloinkohan olen viimeksi lukenut novelleja? Kauan on ollut aikomus, mutta jotenkin se on aina jäänyt. Monen muun lailla taidan olla novellikammoinen. Tuntuu, että eihän novellissa voida millään ehtiä luoda sitä kaikkea mitä kunnon romaanissa on. Henkilöhahmot jäävät etäisiksi, tarina vaillinaiseksi, juoni puolitiehen. Samasta syystä en oikein pidä lyhyistä, noin 100-sivuisista romaaneistakaan, mutta poikkeuksiakin on ollut.

Pidin todella paljon Colm Tóibínin romaanista Brooklyn, joten viime kirjastokäynnillä mukaani lähti hänen novellikokoelmansa Äitejä ja poikia. Kun kirja julkaistiin suomeksi viime vuonna, en aluksi edes ajatellut sen olevan novellikokoelma. Sitten kun sain sen selville, aloin vältellä kirjaa. Toivotonta. No, pakotin kuitenkin itseni lainaamaan kirjan ja tulihan se myös lopulta luettua.

Äitejä ja poikia sisältää yhdeksän novellia, jotka kaikki pureutuvat tavalla tai toisella äitien ja poikien välisiin suhteisiin. Lyhin novelleista on alle kymmenen sivun mittainen, pisin taas kahdeksankymmenen. Kokoelman aloittava Järkimies kertoo rikollisesta, jonka täytyy ojentaa äitiään. Se ei mielestäni ollut paras mahdollinen aloitusnovelli, se on jotenkin laahaava. Laulussa, kokoelman lyhimmässä novellissa, muusikkopiireissä liikkuvien äidin ja pojan katseet kohtaavat pitkän ajan jälkeen. En saanut siitä millään otetta, se loppui ennen kuin se ehti alkaakaan. Kolmas novelli, Pelin henki, alkoi jo vetää puoleensa ja sai minut jatkamaan kokoelman lukemista. Siinä leskeksi jäänyt nainen yrittää pelastaa perheensä keksimällä uuden liiketoimen, johon myös hänen poikansa osallistuu innolla.

Famous Blue Raincoat on kertomus erään äidin entisestä bändistä, josta hänen poikansa kiinnostuu. Äidin muistot liittyvät vahvasti hänen siskoonsa, bändin pääasialliseen solistiin. Pelin hengen jälkeen Famous Blue Raincoat jatkaa vahvalla linjalla, siinä on jotain upean melankolista. Pappi suvussa kertoo jo vanhasta äidistä, jonka poika aiheuttaa jotain peruuttamatonta perheelleen. Äidin hahmo on väkevä, mutta kokonaisuudessaan novelli ei ole yhtä vahva kuin kaksi edellistä. Matka on lyhyt novelli äidin ja masentuneen pojan kotimatkasta, joka olisi voinut jatkua vielä pidempäänkin. 

Kolme ystävää poikkeaa muista kokoelman novelleista siinä, että se keskittyy enemmänkin kaverusten bileiltaan sen jälkeen kun päähenkilön äiti on kuollut. Se tuntui hieman sekavalta ja on kokoelman heikoimmasta päästä. Kesätyö tuo esiin isoäidin, äidin ja pojan väliset suhteet. Novelli jäi vähiten mieleeni, se tuntui jopa hieman ärsyttävältä. Kokoelman päättää kahdeksankymmenen sivun mittaiseksi venyvä Pitkä talvi, joka Kolme ystävää -novellin ohella on selvästi erilaisempi kuin muut. Se ei sijoitu muiden novellien tavoin Irlantiin vaan ilmeisesti Espanjaan. Sen sisältämä tarina on synkkä ja kerronta hidasta. Novellissa perheen äiti lähtee kotoaan, katoaa lumimyrskyyn ja isä ja poika yrittävät pärjätä kuten parhaaksi näkevät.

Aioin lukea kokoelman novelleja hitaasti nautiskellen, kenties vain yhden päivässä. Aikeistani huolimatta luinkin kokoelman läpi parissa päivässä, useamman novellin putkeen. Olisi ehkä pitänyt malttaa lukea rauhallisemmin, sillä huomaan miten monet novellit tuntuvat nyt jälkeenpäin kovin samanlaisilta keskenään. Pidin kuitenkin siitä, miten kaikkia novelleja yhdisti, enemmän tai vähemmän, äitien ja poikien väliset suhteet. Novellien pituuksissa on paljon vaihtelua, joka myös piristi kun niitä luki useamman peräkkäin.

Tóibínin tuttu tyyli Brooklynista näkyy myös tässä novellikokoelmassa suomentajan ansiosta. Tóibín kirjoittaa vähäeleisesti, vangiten hienosti tavalliset, arkisetkin asiat. Henkilöhahmoistaan hän tavoittaa jotain hyvin inhimillistä ja heihin on helppo samastua. Hän ei pelkää kertoa asioista niin kuin ne oikeasti ovat.

Suosikeiksini muodostuivat lopulta Pelin henki, Famous Blue Raincoat ja Pitkä talvi. Nämä novellit ovatkin sieltä pisimmästä päästä kun taas ne lyhyimmät eivät vieneet minua mukanaan ollenkaan. Tämä vahvistaa taas sitä tunnetta, että olen edelleen pidempien tekstien ystävä. Vähän jokaisessa novellissa minua häiritsi myös se, että ne jäävät roikkumaan niin avoimiksi. Muutaman kohdalla olisin tosissani halunnut tietää miten kaiken lopulta kävi. Romaaneissa avoin loppu on joskus hyvä, joskus huono, mutta novelleissa se tuntuu aina olevan huono. En tiedä miksi. Ehkä en vain osaa antaa tarpeeksi arvoa sille tuokiokuvalle, jonka novelli minulle tarjoaa. Ehkä pitäisi, sillä elämäkin on usein sellaista, tuokiokuvia.

Muita tämän novellikokoelman parissa viihtyneitä: Eniten minua kiinnostaa tie, P. S. Rakastan kirjoja, Luetut, lukemattomat ja Lumiomena

––

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia (Mothers and Sons, 2006)
Suom. Kaijamari Sivill
Tammi 2013, 315 s.

Tunnisteet: , , , , , , ,