22.7.2014

Tove Jansson: Kesäkirja


En muista koskaan lukeneeni Tove Janssonin aikuisille suunnattua tuotantoa. Kun jäin koukkuun muumikirjoihin näin aikuisiällä, ajattelin tutustuvani pian myös Janssonin muihin romaaneihin. Pian se ei ollut, mutta nyt vihdoinkin. Ostin kesän alussa Kesäkirjan itselleni ja päätin lukea sen vielä kesän aikana. Eihän Kesäkirjaa nyt voi lukea syksyllä, talvella tai keväällä.

Kesäkirja rakentuu lyhyistä ja hieman pidemmistä novelleista, mutta ne muodostavat yhtenäisen tarinan kesästä Suomenlahden saaristossa. En edes tajunnut lukevani novelleja, niin yhteen kietoutuvia ne ovat. Novellien päähenkilöitä ovat isoäiti, Sophia-tyttö ja hänen isänsä – pääasiassa kuitenkin vain isoäiti ja Sophia. Isän ahertaa kovasti töidensä parissa, joten Sophia viettää aikaansa isoäidin kanssa puuhastellen tai yksinään mökkisaarta tutkien. Vaikka isoäidin ja tytön välillä on ikäeroa monta vuosikymmentä, heidän välinen suhteensa on kiinteä ja ystävyyttä täynnä. Joskus he vähän riitelevätkin, mutta sopu syntyy äkkiä.

Tämä kirja ei olisi voinut sattua parempaan saumaan. Ei, en ole saaristossa saatika edes meren äärellä, mutta tykkään, kun kirjan ja oikean elämän säätilat kohtaavat. Talvella on jotenkin erityisen mukavaa lukea talvisia kirjoja, kesällä kesäisiä ja niin edelleen. Helle on jatkunut täällä jo ikuisuuksia ja sitä riitti myös kirjan novelleissakin.

Kesäkirja on jotenkin hyvin muumimainen, mutta samalla oma itsensä. Se sisältää runsaasti nokkelia viisauksia, joita isoäiti varsin kekseliäästi veistelee Sophialle. Ollapa itselläkin samanlainen isoäiti – harmikseni en koskaan ehtinyt tavata kumpaakaan omistani. Myös Sophia on nokkela pieni tyttö, jonka kautta alkaa kaivata omaa huoletonta lapsuuttaan.
 
Kesäkirja on yhtä aikaa sekä lämmin että haikea. Lämpöä siihen tuo kahden eri ikäisen ihmisen ystävyys, suolantuoksuinen saaristomiljöö ja pitkät, raukeat kesäpäivät, kun ei tarvitse muuta kuin ryömiä metsässä, soudella veneellä tai nukahtaa rannalle. Haikeaksi olon tekee kaipuu meren äärelle ja tieto siitä, että kesä loppuu joskus ja saari jää oman onnensa nojaan pitkiksi, pimeiksi kuukausiksi. Ehkä vähän myös se, että Sophialla ei ole oman ikäistään seuraa, mutta hän ei valita, ja isoäidin kipeytyvät jalat. Kesäkirja on ehkä myös hieman surumielinen, siis enemmän kuin haikea, mutta sellaisella vatsaa kipristelevällä tavalla.



Tove Jansson: Kesäkirja (Sommarboken, 1972)
Suom. Kristiina Kivivuori
WSOY 2014, 135 s.

20.7.2014

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta


Amerikkaa kuohuttava tapaus, johon tarinani perustuu, oli paljastunut muutama kuukausi aikaisemmin, alkukesästä, kun kolmekymmentäkolme vuotta sitten kadonneen tytön jäännökset oli löydetty. Siitä käynnistyi tapahtumaketju, josta tässä kerrotaan ja jota ilman muu Amerikka ei olisi ikinä kuullut pienestä Auroran kaupungista New Hampshiressa.

Nuori kirjailija nimeltään Marcus Goldman lähtee hätiin pieneen Auroran kaupunkiin, kun hänen oppi-isänsä ja hyvän ystävänsä Harry Quebertin puutarhasta löytyy 33 vuotta sitten kadonneen 15-vuotiaan Nolan ruumis. Harry suljetaan telkien taakse odottamaan oikeudenkäyntiä, mutta Marcus ei millään suostu uskomaan, että Harry, jolla vaikkakin oli rakkaussuhde kadonneeseen tyttöön, olisi syyllinen tytön murhaan. Valkoisen paperin kammosta kärsivä Marcus saakin aiheesta uuden kipinän kirjoittamiseen ja ryhtyy tutkimaan tapausta tuodakseen ilmi totuuden Harry Quebertin tapauksesta. Kuka syyllinen on ja mitä tuona elokuisena iltana vuonna 1975 oikein tapahtui?

Joël Dickerin esikoisromaani Totuus Harry Quebertin tapauksesta on melkoinen järkäle yli kahdeksallasadalla sivullaan. Kuulin sen kuitenkin olevan varsin kepeä ja nopealukuinen, joten ajattelin sen olevan varsin hyvää kesälukemista. Sitä se oikeastaan olikin ja ei ollut. 

Suhtautumiseni kirjaan on varsin ristiriitainen. Sen alkupuoli on hyvin kiinnostava ja vetävä. Juoni etenee hitaasti, mutta koukuttaa sivu sivulta. Kirjaa on myös helppo lukea; kieli on simppeliä ja dialogia on runsaasti. Ärsyynnyin kuitenkin suunnattomasti jatkuvasta huutomerkkien viljelystä. Miksi joka toinen lause pitää huutaa?

Henkilöt ovat ohuita, joskus aika epäuskottavia ja karikatyyrimaisiakin, mutta se ei niin haitannut tällaisen kepeän pehmodekkarin ollessa kyseessä. Henkilöille antaa jonkin verran anteeksi myös siksi, että kirja on lähtökohtaisesti enemmän tarinavetoinen. Johtuneekohan kirjan heppoisista henkilöistä vai mistä, mutta en pitänyt heistä yhdestäkään. Kaikki ovat jotenkin nihkeitä ja vähän ärsyttäviä. Nuori Nola ei tunnu uskottavalta ikäisekseen, Marcus vaikuttaa jotenkin ylimieliseltä, Harry on lopulta vain ärsyttävä ja niin edelleen.

Jossain puolivälin jälkeen tarina alkaa tökkiä. Kun kaikki vaikuttaisi olevan ratkaistu, solmuja tuleekin vain lisää ja niitä ratkotaan aikaisempaan verrattuna melko nopealla tahdilla. Tarina alkaa tuntua yhdeltä sekasotkulta, jota halutaan vain pitkittää ja pitkittää. Kun luin tarinan ensimmäisen puoliskon muutaman päivän aikana, lopun kanssa kituuttelin pitkään, ja ajattelin jo siirtyä seuraavaan kirjaan. Jos Dicker vain olisi osannut tiivistää kirjaansa ainakin parilla sadalla sivulla, se olisi paljon sujuvampi ja ytimekkäämpi paketti.

Ymmärrän mihin kirjan suosio perustuu, sillä se todellakin on varsin koukuttava ja viihdyttävä kirja, sopiva tiiliskivi kesään. Sujuvasta juonenkuljetuksesta huolimatta se on kuitenkin varsin keskinkertainen eikä mitenkään omaperäinen. Yhteen lauseeseen tiivistettynä: Totuus Harry Quebertin tapauksesta viihdyttää oman hetkensä, ei enempää.

Kirja on jakanut mielipiteitä, vertailkaapas vaikka näitä: Amman lukuhetki, Lumiomena, Nenä kirjassa, Sonjan lukuhetket ja Ja kaikkea muuta.


Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta 
(La vérité sur l'affaire Harry Quebert 2012)
Suom. Anna-Maija Viitanen
Tammi 2014, 809 s.

13.7.2014

Erik Axl Sund: Varistyttö

E-kirja saatu Blogatin Elisa Kirjan Kesäkirja-kampanjan kautta. Kiitos!

Erik Axl Sundin (jonka takana ovat kirjailijat Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist) dekkaritrilogian avausosa Varistyttö valikoitui Elisa Kirjan valikoimasta kesäkirjakseni puhtaasti uteliaisuuden vuoksi. Luen vuosittain korkeintaan muutaman dekkarin, mutta kanssabloggaajien ylistykset Varistytöstä sai kiinnostukseni kohoamaan.

Rikoskomisario Jeanette Kihlberg hälytetään paikalle, kun metroaseman läheisyydestä olevasta pusikosta löytyy kuollut poika. Ei mene kauaakaan, kun nuoria, silvottuja poikien ruumiita alkaa löytyä lisää. Jeanette on ymmällään, sillä siitä kuka murhaaja voisi olla, ei löydy juurikaan johtolankoja. Samalla hän joutuu taistelemaan rikkonaisen avioliittonsa kanssa. 

Kun tutkinta ei ota edistyäkseen, Jeanette turvautuu traumatisoituneisiin lapsiin erikoistuneen psykoterapeutin Sofia Zetterlundin apuun. Sofialla on vastaanotto Tukholman keskustassa ja hänen asiakkaisiinsa kuuluvat niin Sierra Leonessa ollut lapsisotilas kuin Sofian tavoittamattomissa oleva, lapsena hyväksikäyttöä kokenut nuori nainen. Nykyhetken rinnalla kulkee myös parinkymmenen vuoden takainen tarina Varistytöstä, isänsä seksuaalisesti hyväksikäyttämästä lapsesta, johon väkivalta on jättänyt peruuttamattomat jäljet.

Minä, joka en juuri koskaan koe pahoinvointia olipa kirjassa tai elokuvassa minkälaista sisältöä tahansa, ällöönnyin nyt hieman. Seksuaalisen hyväksikäytön, etenkin lapsen, ja murhattujen poikien vammojen yksityiskohtaisella kuvailulla oli tehokas vaikutus. Voidaan tietysti kysyä, onko oikein mässäillä sellaisilla asioilla vai onko se edes mässäilyä? Murhia ja lasten hyväksikäyttöä kuitenkin tapahtuu koko ajan, valitettavasti.

Varistyttö on mahdottoman koukuttava kirja. Alussa lukija ei tiedä vielä mitään, mutta pikkuhiljaa kirja kietoo hänet tiukasti mukaan mitä syvimpään ja mustimpaan mahdolliseen maailmaan. Vihjeitä alkaa tipahdella ja lopulta mieleen on muodostunut jonkinlainen hahmotelma siitä, että kuka ja miksi. Sitten tulee viimeinen sivu ja se vetää maton jalkojen alta. Vain epävarmuus ja tuska siitä, että haluaa tietää lisää, jäävät. Raivostuttavaa.

Juoni siis vetää ja lujaa. En kuitenkaan varauksetta kehuisi Varistytön henkilöhahmoja. Voisi jopa sanoa heidän olevan melko kliseisiä ja ohuita, jossain määrin myös epäuskottavia. Ehkä aika perinteisiä dekkarihahmoja? Se ei kuitenkaan suuremmin häirinnyt, sillä kirjan pääosassa ovat nimenomaan sen tarina ja juoni. Eräs epäuskottava tapahtuma liittyen Jeanetteen ja Sofiaan jäi silti todella pahasti hampaankoloon. Sen olisi voinut rakennella toisellakin tavalla, nyt se oli jotenkin liian nopea ja helppo ratkaisu.

Onnittelut kirjailijoille, tätä on kaikesta kamaluudesta huolimatta pakko saada lisää. Jos et normaalisti lue dekkareita etkä kavahda ällöttäviä ja kamalia tapahtumia, lue edes tämä.

Varistyttö on toinen lukemani e-kirja ja tabletilla lukeminen oli jälleen miellyttävä kokemus. Elisa Kirja -sovelluskin on helppokäyttöinen, käytin sitä nimittäin ensimmäistä kertaa ikinä. Toisen e-kirjan jälkeen tuli kyllä sellainen fiilis, että voisin lukea e-kirjoja enemmänkin. Harmi vain, että etenkin uutuudet ovat Suomessa niin kalliita. Jos hintaeroa on vain muutama euro, kallistun helpommin paperisen kirjan puoleen, vaikka se olisikin juuri sen pari euroa kalliimpi. Tunne johtunee siitä, että koen saavani enemmän rahoilleni vastinetta kun omistan kirjan ihan konkreettisena esineenä.

Varistyttö-trilogian toinen osa Unissakulkija on jo ilmestynyt ja jahkailenkin, että milloin ja mistä sen ostaisin. E-kirjana olisi mukava jatkaa, mutta kuten yllä totesin, hinta kirpaisee. Trilogian päätösosa Varjojen huone ilmestyy sekin suomeksi vielä tämän vuoden lokakuussa.


✩✩✩✩

Erik Axl Sund: Varistyttö (Kråkflickan, 2010)
Suom. Kari Koski
Otava 2014, 379 s.

10.7.2014

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia


Milloinkohan olen viimeksi lukenut novelleja? Kauan on ollut aikomus, mutta jotenkin se on aina jäänyt. Monen muun lailla taidan olla novellikammoinen. Tuntuu, että eihän novellissa voida millään ehtiä luoda sitä kaikkea mitä kunnon romaanissa on. Henkilöhahmot jäävät etäisiksi, tarina vaillinaiseksi, juoni puolitiehen. Samasta syystä en oikein pidä lyhyistä, noin 100-sivuisista romaaneistakaan, mutta poikkeuksiakin on ollut.

Pidin todella paljon Colm Tóibínin romaanista Brooklyn, joten viime kirjastokäynnillä mukaani lähti hänen novellikokoelmansa Äitejä ja poikia. Kun kirja julkaistiin suomeksi viime vuonna, en aluksi edes ajatellut sen olevan novellikokoelma. Sitten kun sain sen selville, aloin vältellä kirjaa. Toivotonta. No, pakotin kuitenkin itseni lainaamaan kirjan ja tulihan se myös lopulta luettua.

Äitejä ja poikia sisältää yhdeksän novellia, jotka kaikki pureutuvat tavalla tai toisella äitien ja poikien välisiin suhteisiin. Lyhin novelleista on alle kymmenen sivun mittainen, pisin taas kahdeksankymmenen. Kokoelman aloittava Järkimies kertoo rikollisesta, jonka täytyy ojentaa äitiään. Se ei mielestäni ollut paras mahdollinen aloitusnovelli, se on jotenkin laahaava. Laulussa, kokoelman lyhimmässä novellissa, muusikkopiireissä liikkuvien äidin ja pojan katseet kohtaavat pitkän ajan jälkeen. En saanut siitä millään otetta, se loppui ennen kuin se ehti alkaakaan. Kolmas novelli, Pelin henki, alkoi jo vetää puoleensa ja sai minut jatkamaan kokoelman lukemista. Siinä leskeksi jäänyt nainen yrittää pelastaa perheensä keksimällä uuden liiketoimen, johon myös hänen poikansa osallistuu innolla.

Famous Blue Raincoat on kertomus erään äidin entisestä bändistä, josta hänen poikansa kiinnostuu. Äidin muistot liittyvät vahvasti hänen siskoonsa, bändin pääasialliseen solistiin. Pelin hengen jälkeen Famous Blue Raincoat jatkaa vahvalla linjalla, siinä on jotain upean melankolista. Pappi suvussa kertoo jo vanhasta äidistä, jonka poika aiheuttaa jotain peruuttamatonta perheelleen. Äidin hahmo on väkevä, mutta kokonaisuudessaan novelli ei ole yhtä vahva kuin kaksi edellistä. Matka on lyhyt novelli äidin ja masentuneen pojan kotimatkasta, joka olisi voinut jatkua vielä pidempäänkin. 

Kolme ystävää poikkeaa muista kokoelman novelleista siinä, että se keskittyy enemmänkin kaverusten bileiltaan sen jälkeen kun päähenkilön äiti on kuollut. Se tuntui hieman sekavalta ja on kokoelman heikoimmasta päästä. Kesätyö tuo esiin isoäidin, äidin ja pojan väliset suhteet. Novelli jäi vähiten mieleeni, se tuntui jopa hieman ärsyttävältä. Kokoelman päättää kahdeksankymmenen sivun mittaiseksi venyvä Pitkä talvi, joka Kolme ystävää -novellin ohella on selvästi erilaisempi kuin muut. Se ei sijoitu muiden novellien tavoin Irlantiin vaan ilmeisesti Espanjaan. Sen sisältämä tarina on synkkä ja kerronta hidasta. Novellissa perheen äiti lähtee kotoaan, katoaa lumimyrskyyn ja isä ja poika yrittävät pärjätä kuten parhaaksi näkevät.

Aioin lukea kokoelman novelleja hitaasti nautiskellen, kenties vain yhden päivässä. Aikeistani huolimatta luinkin kokoelman läpi parissa päivässä, useamman novellin putkeen. Olisi ehkä pitänyt malttaa lukea rauhallisemmin, sillä huomaan miten monet novellit tuntuvat nyt jälkeenpäin kovin samanlaisilta keskenään. Pidin kuitenkin siitä, miten kaikkia novelleja yhdisti, enemmän tai vähemmän, äitien ja poikien väliset suhteet. Novellien pituuksissa on paljon vaihtelua, joka myös piristi kun niitä luki useamman peräkkäin.

Tóibínin tuttu tyyli Brooklynista näkyy myös tässä novellikokoelmassa suomentajan ansiosta. Tóibín kirjoittaa vähäeleisesti, vangiten hienosti tavalliset, arkisetkin asiat. Henkilöhahmoistaan hän tavoittaa jotain hyvin inhimillistä ja heihin on helppo samastua. Hän ei pelkää kertoa asioista niin kuin ne oikeasti ovat.

Suosikeiksini muodostuivat lopulta Pelin henki, Famous Blue Raincoat ja Pitkä talvi. Nämä novellit ovatkin sieltä pisimmästä päästä kun taas ne lyhyimmät eivät vieneet minua mukanaan ollenkaan. Tämä vahvistaa taas sitä tunnetta, että olen edelleen pidempien tekstien ystävä. Vähän jokaisessa novellissa minua häiritsi myös se, että ne jäävät roikkumaan niin avoimiksi. Muutaman kohdalla olisin tosissani halunnut tietää miten kaiken lopulta kävi. Romaaneissa avoin loppu on joskus hyvä, joskus huono, mutta novelleissa se tuntuu aina olevan huono. En tiedä miksi. Ehkä en vain osaa antaa tarpeeksi arvoa sille tuokiokuvalle, jonka novelli minulle tarjoaa. Ehkä pitäisi, sillä elämäkin on usein sellaista, tuokiokuvia.

Muita tämän novellikokoelman parissa viihtyneitä: Eniten minua kiinnostaa tie, P. S. Rakastan kirjoja, Luetut, lukemattomat ja Lumiomena.


Colm Tóibín: Äitejä ja poikia (Mothers and Sons, 2006)
Suom. Kaijamari Sivill
Tammi 2013, 315 s.

4.7.2014

Margaret Atwood: Nimeltään Grace


Katselen pioneja silmänurkastani. Tiedän ettei niitä kuuluisi olla: on huhtikuu, eivätkä pionit kuki huhtikuussa. Nyt niitä on kolme lisää, aivan minun edessäni – ne kasvavat suoraan pihamaan sorasta. Ojennan varovasti käteni ja kosketan yhtä. Se tuntuu kuivalta, ja tajuan että se on kangasta.

Grace Marks, 16-vuotias piikatyttö, tuomittiin elinkautiseen vankeuteen vuonna 1843 isäntänsä ja tämän rakastajattaren murhasta. Kuusitoista vuotta myöhemmin englantilainen psykiatri Simon Jordan tulee haastattelemaan Gracea Toronton Kuritushuoneelle, puhtaasti omien intressiensä ja palkkiokseen saamansa rahasumman takia. Grace alkaa kertoa hänelle tarinaansa ja miten kaikki johti tuohon murhaan, josta Grace itse muistaa vain sirpaleita. Lopulta Jordanille selviää jotain selittämätöntä.

En ole koskaan aiemmin lukenut Margaret Atwoodia ja Nimeltään Grace ei liene hänen tyypillisimpiä teoksiaan. Ainakin itse tunnen hänet parhaiten spefiä kirjoittavana kirjailijana, mutta toisaalta onhan Nimeltään Grace myöskin ihan hyvin tuohon käsitteeseen uppoava: sen voisi ajatella olevan vaihtoehtoista historiaa. Grace Marks on siis ollut todellinen henkilö. Hän oli 1840-luvun Kanadan pahamaineisimpia naisia, sillä 16-vuotiaana nuorena naisena tehty kaksoismurha oli tuolloin hyvin poikkeuksellista, ja tapaus kiinnosti valtavasti sekä Kanadan että Ison-Britannian lehdistöä. Grace armahdettiin lopulta vuonna 1872, mutta hänen syyllisyytensä tai syyttömyytensä ei koskaan ratkennut. Atwood on rakentanut tarinansa Gracesta kaiken tämän pohjalle, mutta täyttänyt olemassa olevat aukot omien halujensa mukaan.

Nimeltään Grace on mielenkiintoinen, runsas, väliin vähän tarpeetontakin asiaa sisältävä kirja. Atwoodin kielellinen lahjakkuus tuli selville heti ensimmäisiltä sivuilta: kieli on rikasta ja kerronta on sekä sujuvaa että soljuvaa. Kiitokset kuuluvat tietysti myös suomentajalle. Jo pelkän kielen vuoksi kirjaa oli nautinnollista lukea.

Atwoodin luoma Grace on mielenkiintoinen hahmo. Hänestä ei tahdo millään saada otetta, hänestä ei tiedä puhuuko hän totta vai valehteleeko hän. Ehkä Atwood on halunnut tavoittaa sillä juuri sen, ettei oikean Gracen syyllisyys tai syyttömättömyys koskaan selvinnyt. Kirjan kohdalla jokainen lukija voi tehdä omat päätelmänsä. Toinen kirjan keskeisistä hahmoista, tohtori Jordan, on hyvin puistattava. Hän tahtoo varmasti vain hyvää, mutta hänen himokkaat kuvitelmansa oikeastaan jokaisesta vastaantulevasta naisesta saivat niskavillani pystyyn. Oikeasti? 

Eikös Atwood kutsukin itseään feministiksi? Ovatko hänen kirjojensa mieshahmot aina tällaisia?

1800-lukulainen Kanada on miljöönä aika masentava, ainakin piikatytön näkökulmasta, mutta Atwood tavoittaa ilmapiirin hyvin. Hän kuvaa hyvin sekä palvelusväen että varakkaamman väen arkista elämää ongelmineen kaikkineen. Miehet ovat pääasiassa roistoja ja tappajia tai sitten kunnon herrasmiehiä, naiset herkkiä, hysteerisia ja kovia tekemään töitä – riippuen tietysti minkälaisessa asemassa mies ja nainen ovat.

Kirjan suurinta antia minulle olivat Gracen kertomukset lapsuudestaan ja nuoruudestaan aina murhatapahtumiin saakka. Niistä kirja suurimmaksi osaksi koostuukin. Se sisältää myös kirjeitä ja osioita tohtori Jordanin näkökulmasta, joista jälkimmäisistä luonnollisesti pidin vähiten. Gracen tarinaa seuratessa oli samalla mielenkiintoista pohtia, että ovatkohan tapahtumat menneet oikeankin maailman Gracella näin ja tietysti, oliko hän syyllinen vai syytön.

Loppupuolen kirjan hahmoille järkytystä aiheuttanut tapahtuma oli hieman kummallinen enkä oikein tiedä mitä siitä ajattelisin. Se on varmastikin Atwoodin omaa sepitystä. Se kuitenkin tarjoaa eräänlaisen ratkaisun siihen, mikä Grace oikein oli. Toinen asia, tai oikeastaan kolmas, jos otetaan lukuun ällö-Jordan, joka minua vaivasi, oli tarinan vetävyyden ajoittainen taantuminen. Välillä suorastaan ahmin sitä eteenpäin, välillä kyllästyin. Odotin siltä myös jotain vähän enemmän, jotain repäisevää, mutta sitä ei tullut. Näin ollen Nimeltään Grace oli varsin mukava ja mielenkiintoisen tarinan sisältävä lukukokemus, mutta siihenpä se sitten jäikin. Kiinnostuin kuitenkin Atwoodista sen verran, että luen häntä varmasti vielä lisää! Mitään hyviä ehdotuksia seuraavaksi Atwoodiksi?


Margaret Atwood: Nimeltään Grace (Alias Grace, 1996)
Suom. Kristiina Drews
Otava 1997, 646 s.

2.7.2014

Vuoden toisen neljänneksen luetut kirjat

Tästä on päästy jo kauas

Kolme kuukautta on jo kulunut uuden käytäntöni eli neljännesvuosittaisen luettujen kirjojen koosteen käyttöönotosta. Virkistävää, kun luettuja kirjoja ei olekaan tullut listailtua joka kuukausi! 

Mitähän kaikkea tuon toisen neljänneksen aikana on tapahtunut? Olen ainakin lukenut hyviä kirjoja. Määrä ei ole huimaava, sillä joukossa oli muutama melko paksu järkäle. Olin toukokuun puolivälissä myös polven tähystysleikkauksessa, jossa polven sisältöä lähinnä putsailtiin, ja se auttoi hyvin polvivaivaani. Polvi ei vieläkään ole täysin toipunut, mutta se ottanee aikansa kuten polvivammat usein ottavat. Se kuitenkin taipuu jo huomattavasti enemmän kuin ennen leikkausta eli reippaasti yli 90 astetta eikä mitään epämääräisiä muljahduksen ja patellan sijoiltaanmenon tunteita ole ollut. Pystyn myös jopa nousemaan portaat normaalisti (alaspäin meneminen vaatii vielä harjoittelua) ja nousemaan seisaalleen sekä istumaan normaalilla tavalla eikä vain toisen jalan varassa! Nuo yhdentekeviltä kuulostavat asiat ovat olleet minulle hyvin tärkeitä etappeja polven kuntouttamisessa ja ne ovat antaneet toivoa siitä, ettei tässä taideta ihan raajarikoksi koko loppuelämäksi jäädä.

Toukokuun leikkauksen ja sen jälkeisen sairausloman jälkeen aloitin kesäkuussa kuuden viikon mittaisen kesätyöpätkän. On ollut taas kiva tehdä oman alan töitä, mutta on myös ihan kivaa, että reilun viikon päästä työt loppuvat ja pääsen viettämään jonkinlaista kesälomaa ennen syksyn uusia kuvioita eli maisteriopintoja. Kesäloma ei tule olemaan pelkkää rentoutumista, sillä minulla on vielä muutama kurssi suorittamatta. Se tietää siis vielä kahden esseen ja kahden tentin suorittamista. Kuvittelin ehtiväni vaikka ja mitä tässä töiden lomassa, mutta kokopäivätyö ja opintojen suorittaminen siinä sivussa ei kyllä ole mitään helppoa hommaa. Toivottavasti aikaa jää myös muun kuin tenttikirjallisuuden lukemiselle.

Mutta mitäs huhti-, touko- ja kesäkuussa tuli sitten luettua?

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus
Sarah Waters: Yövartio
Patrcik deWitt: Sistersin veljekset
Kati Närhi: Mustasuon mysteeri
Kate Atkinson: Elämä elämältä
Alison Bechdel: Hautuukoti
Eleanor Catton: The Luminaries

Onhan tuo kyllä komeampi lista kuin alkuvuoden lista! Yhteensä luin siis kolmetoista kirjaa. Aiemmin olen lukenut ehkä yhden sarjakuvan vuodessa, mutta nyt kolmen kuukauden aikana luin niitä peräti neljä. Nyt myös naiskirjailijoiden kirjat pääsivät jyräämään 10-3.

Ehdottomasti mieleenpainuvin tapaus oli Harry Potter -sarjan uudelleenluvun aloittaminen. Hullua, miten sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa tuntuivat melkein kun uusilta, sillä viime lukukerrasta on aikaa jo vuosikausia. Sarjan kolmas osa on tulossa lukuun ehdottomasti vielä tämän kesän aikana. Sitten minun täytyykin jo tilailla kirjoja lisää, jotta saan koko sarjan hyllyyni.

Muita mieleenpainuvia kirjoja olivat Cattonin The Luminaries, josta ei tullut suosikkejani vaikka niin kovasti toivoinkin, mutta jäi haastavuudessaan ja runsaan tarinansa vuoksi hyvin mieleeni, deWittin Sistersin veljekset, joka ei ollut kirjana mitenkään vavahduttava, mutta kuitenkin hyvin hauska, Atkinsonin Elämä elämältä, jonka erikoinen rakenne ja miljöö viehättivät sekä Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian toinen osa, joka kosketti enemmän kuin ensimmäinen.

Toisen neljänneksen pettymyksiä olivat puolestaan Bechdelin Hautuukoti, joka ei vain iskenyt tai koskettanut, ja Watersin Yövartio, jolta puolestaan odotin enemmän kirjailijan muiden kirjojen perusteella. Hakkaraisen Purkaus oli kuulas ja tunnelmallinen, mutta on haalistunut mielestäni jo paljon. Myös Berryn Kunnes kerron totuuden, viimeksi lukemani kirja, on jo päässyt hieman unohtumaan. Loput luetut, Janssonin ja Närhen sarjikset, asettuvat johonkin välimaastoon.

Luin yhteensä 4191 sivua eli 322 sivua per kirja. Kirjallisesti ja muutenkin siis oikein mukava toinen neljännes!

Tällä hetkellä kesken on jälleen eräs tiiliskivi. Monta muutakin samanmoista on odottelemassa vuoroaan, mutta täytyy yrittää ottaa väliin jotain ohuempaakin. Olen innostunut myös ostamaan muutamia uusia kirjoja, muun muassa George R. R. Martinin Game of Thronesin (vihdoinkin päätin, että aloitan sarjan lukemisen englanniksi enkä suomeksi, Jon Nietos oli siinä ratkaiseva tekijä), Tove Janssonin Kesäkirjan, joka täytyy tietysti lukea vielä tämän kesän aikana, Anni Blomqvistin Myrskyluodon, Marisha Pesslin The Night Filmin, Hugh Howeyn Siilon ja John Ajvide Lindqvistin Ihmissataman. Mitä olette pitäneet edellä mainituista?

Onneksi säät lämpenevät viikonloppuna, sopivasti Ruotsista saapuvia vieraita varten. Helteistä heinäkuuta!