17.6.2014

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 2. Sairaus

Tämä teksti käsittelee trilogian toista osaa. Jos et halua tietää tulevasta yhtään mitään, älä lue enää pidemmälle.

Joulukuussa luin Jonas Gardellin kehutun Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian ensimmäisen osan Rakkauden. Se jätti minut varautuneeksi, mutta toisaalta myös toiveikkaaksi jatkon suhteen. Ensimmäisessä osassa mielenkiintoisimmaksi kokonaisuudeksi muodostui naapurimaamme suhtautuminen homoseksuaalisuuteen ja HI-virukseen, kun taas henkilöhahmot jäivät minulle etäisiksi. Myös stereotyyppisyys ja toisto mietityttivät.

Sairaus jatkaa Rakkaudesta tuttujen henkilöiden tarinaa. Aikaa on kulunut muutama vuosi eteenpäin ja homoruton voisi sanoa riehuvan jo valtoimenaan. Rakastavaiset Rasmus ja Benjamin kipuilevat kaapista ulos tulemisen ja toistensa takia. Mitä ajatella, kun oma perhe ei hyväksy sinua sellaisena kuin olet? Entä kun tuo vielä vähän tiedetty sairaus vie mukanaan kaltaisiasi, jopa ystäviäsi? Lööpit varoittavat olemasta tekemisissä homoseksuaalien kanssa eikä moni terveydenhuollon edustaja halua ottaa heitä potilaikseen. Suunnitteilla on jopa saari, jonne kaikki sairastuneet voitaisiin eristää. Ilmapiiri on hysteerinen. Valitettavasti moni kuolee, aivan liian nuorena.

Sairaus on riipaiseva, paljon riipaisevampi kuin Rakkaus. Ensimmäisessä osassa HIV tuntuu vielä melko kaukaiselta uhalta, mutta nyt sairaus on joka puolella. Siltä eivät säästy myöskään muutamat tarinan tutut henkilöt ja heidän ajatuksensa sekä ratkaisunsa tuntuvatkin erityisen kamalilta. Ensimmäiseen osaan verrattuna henkilöt tuntuivat nyt mielenkiintoisemmilta ja läheisemmiltä. Pidin myös siitä, miten Rasmuksen ja Benjaminin tarina ei jatkukaan täysin ruusuisena kuten alunperin vähän pelkäsin. 

Jos yhteiskunnan suhtautuminen homoseksuaalisuuteen ja uuteen sairauteen oli Rakkaudessa puistattavaa, on se Sairaudessa moninkertaisesti puistattavampaa. Gardell on elänyt tuota aikaa, on homoseksuaalinen, on lukenut nuo lehtiotsikot ja seiniin raapustetut tekstit. Miten hullulta se tuntuukaan, että 1980-luvulla on voitu kirjoittaa, puhua ja suunnitella sellaisia asioita?

Toisto on yhä kirjan pahimpia ongelmia. En muista enää, miten paha ongelma se oli ensimmäisessä osassa, mutta Sairaudessa tuskastuin jo alkuunsa:

Brittasta tuntuu kuin hän olisi kaltevalla pinnalla, jolta hänen elämänsä koko sisältö luisuu jotenkin pois ja hänellä on täysi työ pysyä itse pystyssä ja pidellä kaikkea paikoillaan.
Pelkästään paikoillaan.
Kun kaikki on koko ajan hajoamassa käsiin.
Jatkuvasti hajoamassa, ja hän, kaikin ruumiinvoimin ja kaiken käsiinsä haalien, yrittää pitää sitä koossa.
"Arvosta paikkaasi kristillisessä seurakunnassa!"
Oli kuin opintojen otsikko olisi ollut juuri häneen ja Ingmariin kohdistunut kehotus.
Arvosta paikkaasi!
Niin että se pysyy varmasti hallussasi. Niin että teitä ei jätetä ulkopuolelle. Niin että tekään ette joudu kadotukseen.

Toisto vähenee loppua kohti tai sitten totuin siihen. Se on edelleen hyvä tehokeino, mutta ei edellisen lainauksen kaltaisesti. Suomennos on hyvä ja Gardell kirjoittaa sujuvasti, mutta ei minusta mitenkään erikoisesti. Tarina ei etene kovinkaan lineaarisesti, vaan siinä on paljon takaumia henkilöiden, ei pelkästään Rasmuksen ja Benjaminin, menneisyyteen ja lapsuuteen.

Kokonaisuutena Sairaus on parempi kuin Rakkaus. Niin moni asia syvenee ja niin paljon koskettavampi se on. Stereotyyppisyydestä en osaa enää sanoa mitään, ehkä muutama asia oli häiritsevä. Nyt on hyvä jäädä odottamaan syksyä ja Kuolemaa.

Muita Sairauden lukeneita: Nannan kirjakimara, kujerruksia, La petite lectrice.


Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 2. Sairaus
(Torka aldrig tårar utan handskar – 2. Sjukdomen, 2013)
Suom. Otto Lappalainen
Johnny Kniga 2014, 300 s.

7 kommenttia :

  1. Minulla on kolmas osa nyt varauksessa, odotan pienellä jännityksellä mitä se tuo tullessaan. Olen pitänyt molemmista ensimmäisistä osista kovasti. Lainauksesi perusteella tuntuu, että ruotsi on minulle parempi kieli lukea tätä, siinä en ainakaan ole kiinnittänyt toistoon huomiota.

    Luen nyt Karanteeni-kirjaa, jossa kerrotaan aidsin tulosta Suomeen. Siinä on paljon yhtymäkohtia näihin Gardellin kirjoihin ja ilmapiiri on paikoin todella ahdistava, tuntuu hurjalta lukea siitä millaisia mielipiteitä julkisuudessa on tosissaan esitetty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensimmäinen osa ei iskenyt minuun mitenkään lujaa, mutta tämän toisen myötä haluan kyllä saada tietää, miten trilogia päättyy. Jännää, ettet ruotsiksi lukiessasi ole huomannut toistoa. Ehkä kielet soljuvat kirjassa vähän eri tavoin?

      Karanteeni kiinnostaa minuakin, etenkin kun se kertoo aidsin tulosta juuri Suomeen. Täytyy jossain vaiheessa ottaa luettavaksi.

      Poista
    2. Se on ihan mahdollista. Todennäköisesti tekstin piirteisiin tulee myös kiinnitettyä vähemmän huomiota kun kielitaito ei ole niin vahva, minulla ainakin keskittyminen menee siihen ymmärtämiseen ja siksi muoto jäänee vähemmälle huomiolle. Pitää tarkkailla josko kolmannessa osassa olisi.

      Poista
  2. Minustakin tämä toinen osa oli parempi kuin ensimmäinen. Suurimmaksi syyksi siksi, että tarina syventyy niin paljon.

    Toisto ei minua muistaakseni häirinnyt. Ei ainakaan ole jäänyt mieleen. Tarina on itsessään niin koskettava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensimmäinen osa on varmasti vasta pintaraapaisu kaikesta mitä koko trilogia käsittää, joten kolmatta osaa mielenkiinnolla odotellessa! Toivon kuitenkin, että toistelu jäisi minimiin viimeisessä osassa.

      Poista
  3. En ole vielä tähän trilogiaan asti päässyt, mutta tarkoitus kyllä olisi! PS. Todella tyylikäs ulkoasu taas blogillasi!:)

    VastaaPoista
  4. Kiitos Sonja <3 Toivottavasti pidät kirjoista kun niiden pariin pääset :)

    VastaaPoista