24.6.2014

Julie Berry: Kunnes kerron totuuden


Roswellin pienessä kaupungissa katoaa kaksi tyttöä. Kahden vuoden jälkeen heistä toinen, Judith, tulee takaisin. Hän ei kuitenkaan voi puhua, sillä hänellä ei ole enää kieltä – niin kirjaimellisesti kuin metaforisestikin. Judith ei voi siis kertoa kokemistaan asioista mitään, mutta eipä häntä moni oikein haluaisi kuullakaan. Nuoren Judithin kokemukset eivät voineet olla hyviä, hän ei voi enää olla puhdas. Jopa hänen oma äitinsä häpeää häntä. Kamalaa on myös se, ettei Judithilla voi enää olla yhteistä tulevaisuutta hänen lapsuutensa ihastuksen kanssa. Kuka muka huolisi mykän ja huonon maineen saaneen tytön vaimokseen?

Julie Berryn ensimmäinen sekä nuorille että aikuisille suunnattu romaani Kunnes kerron totuuden sijoittuu jonnekin menneisyyteen. Asetelman perusteella se voisi sijoittua yhtä hyvin myös nykyaikaan, mutta tietyt asiat kuten elämisen alkeellisuus, uskonnon merkitys ihmisten elämässä ja viittaukset vanhaan maailmaan luovat tarinalle historiallisen kontekstin.  

Judith on saapunut uuteen maailmaan laivalla pienenä vauvana ja silloin Roswell oli paljon nykyistä pienempi. Sen jälkeen vanhamaalaiset ovat saapuneet sinne kerran idästä ja yrittäneet valloittaa sitä, mutta kaupunki on torjunut hyökkäykset. Tarina alkaa, kun uusi hyökkäys on käsillä ja Judith tekee ratkaisevan päätöksen. Tulee väkisinkin mieleen, että Roswellin asukkaat ovat jonkinlaisia puritaaneja ja pyhiinvaeltajia, Englannista Yhdysvaltoihin saapuneita siirtolaisia. Sitä Berry ei kuitenkaan suoraan kerro.

Kunnes kerron totuudessa kertoja on Judith ja se on kirjoitettu päiväkirjaa muistuttavaan muotoon, jossa Judith osoittaa sanansa ihastuksen kohteelleen. Hän kertoo, mitä on tehnyt pojan vuoksi, kuinka paljon tätä rakastaa ja kuinka hän haluaisi aina olla hänen kanssaan, jos vain voisi. Judithin tarinaan liittyvän mysteerin ohella Kunnes kerron totuuden on siis myös rakkaustarina.

Juuri nuoren rakkauden takia kirja tuntuu enemmän nuorten kuin aikuisten kirjalta. Se on myös loppujen lopuksi melko kepeä, vaikka Judithin kohtalo, miten häntä kohdellaan ja mitä hän tulee vielä kokemaan tarinan edetessä ovatkin rankkoja asioita. Tarina tuntui ehkä jotenkin liian helpolta. Lopun saattoi aavistaa jo hyvin varhain. Rakkauskuvio ei tuntunut minusta yhtä kiinnostavalta kuin miljöö ja yhteisön käyttäytyminen ja suhtautuminen eri asioihin. Ehkä olen jo kasvanut yli nuortenkirjoista?

Kirjaa on kuvailtu pinhole-romaaniksi, jossa tapahtumat paljastuvat pala palalta. Mutta kuten jo sanoin, lopun tietää tai ainakin aavistaa jo alussa, eikä tarina muutenkaan ollut kovin yllätyksekäs. Jotain kummaa vetovoimaa siinä kuitenkin oli ja luin kirjan loppuun nopeasti. Judith on mielenkiintoinen hahmo, ei mikään perinteinen nuortenkirjojen kaunotar tai sankaritar, ja hänen kamppailunsa niin oman itsensä kuin pikkukaupungin asukkaiden kanssa oli jopa melko jännittävää seurattavaa. Kirjan loppu oli tylsä, mutta kuitenkin sellainen, minkä sen rehellisesti sanoen halusikin olevan.

Kunnes kerron totuuden oli siis hieman ristiriitainen lukukokemus, mutta kuitenkin aivan kiva kirja. Se sopi työpäivien jälkeiseen väsymykseen, kun aivot eivät halunneet mitään turhan monimutkaista luettavaa. 

Kirja ilmestyy kauppoihin vielä tämän kuun puolella!


Julie Berry: Kunnes kerron totuuden (All the Truth That's in Me, 2013)
Suom. Kaisa Kattelus
Tammi 2014, 288 s.

17.6.2014

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 2. Sairaus

Tämä teksti käsittelee trilogian toista osaa. Jos et halua tietää tulevasta yhtään mitään, älä lue enää pidemmälle.

Joulukuussa luin Jonas Gardellin kehutun Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian ensimmäisen osan Rakkauden. Se jätti minut varautuneeksi, mutta toisaalta myös toiveikkaaksi jatkon suhteen. Ensimmäisessä osassa mielenkiintoisimmaksi kokonaisuudeksi muodostui naapurimaamme suhtautuminen homoseksuaalisuuteen ja HI-virukseen, kun taas henkilöhahmot jäivät minulle etäisiksi. Myös stereotyyppisyys ja toisto mietityttivät.

Sairaus jatkaa Rakkaudesta tuttujen henkilöiden tarinaa. Aikaa on kulunut muutama vuosi eteenpäin ja homoruton voisi sanoa riehuvan jo valtoimenaan. Rakastavaiset Rasmus ja Benjamin kipuilevat kaapista ulos tulemisen ja toistensa takia. Mitä ajatella, kun oma perhe ei hyväksy sinua sellaisena kuin olet? Entä kun tuo vielä vähän tiedetty sairaus vie mukanaan kaltaisiasi, jopa ystäviäsi? Lööpit varoittavat olemasta tekemisissä homoseksuaalien kanssa eikä moni terveydenhuollon edustaja halua ottaa heitä potilaikseen. Suunnitteilla on jopa saari, jonne kaikki sairastuneet voitaisiin eristää. Ilmapiiri on hysteerinen. Valitettavasti moni kuolee, aivan liian nuorena.

Sairaus on riipaiseva, paljon riipaisevampi kuin Rakkaus. Ensimmäisessä osassa HIV tuntuu vielä melko kaukaiselta uhalta, mutta nyt sairaus on joka puolella. Siltä eivät säästy myöskään muutamat tarinan tutut henkilöt ja heidän ajatuksensa sekä ratkaisunsa tuntuvatkin erityisen kamalilta. Ensimmäiseen osaan verrattuna henkilöt tuntuivat nyt mielenkiintoisemmilta ja läheisemmiltä. Pidin myös siitä, miten Rasmuksen ja Benjaminin tarina ei jatkukaan täysin ruusuisena kuten alunperin vähän pelkäsin. 

Jos yhteiskunnan suhtautuminen homoseksuaalisuuteen ja uuteen sairauteen oli Rakkaudessa puistattavaa, on se Sairaudessa moninkertaisesti puistattavampaa. Gardell on elänyt tuota aikaa, on homoseksuaalinen, on lukenut nuo lehtiotsikot ja seiniin raapustetut tekstit. Miten hullulta se tuntuukaan, että 1980-luvulla on voitu kirjoittaa, puhua ja suunnitella sellaisia asioita?

Toisto on yhä kirjan pahimpia ongelmia. En muista enää, miten paha ongelma se oli ensimmäisessä osassa, mutta Sairaudessa tuskastuin jo alkuunsa:

Brittasta tuntuu kuin hän olisi kaltevalla pinnalla, jolta hänen elämänsä koko sisältö luisuu jotenkin pois ja hänellä on täysi työ pysyä itse pystyssä ja pidellä kaikkea paikoillaan.
Pelkästään paikoillaan.
Kun kaikki on koko ajan hajoamassa käsiin.
Jatkuvasti hajoamassa, ja hän, kaikin ruumiinvoimin ja kaiken käsiinsä haalien, yrittää pitää sitä koossa.
"Arvosta paikkaasi kristillisessä seurakunnassa!"
Oli kuin opintojen otsikko olisi ollut juuri häneen ja Ingmariin kohdistunut kehotus.
Arvosta paikkaasi!
Niin että se pysyy varmasti hallussasi. Niin että teitä ei jätetä ulkopuolelle. Niin että tekään ette joudu kadotukseen.

Toisto vähenee loppua kohti tai sitten totuin siihen. Se on edelleen hyvä tehokeino, mutta ei edellisen lainauksen kaltaisesti. Suomennos on hyvä ja Gardell kirjoittaa sujuvasti, mutta ei minusta mitenkään erikoisesti. Tarina ei etene kovinkaan lineaarisesti, vaan siinä on paljon takaumia henkilöiden, ei pelkästään Rasmuksen ja Benjaminin, menneisyyteen ja lapsuuteen.

Kokonaisuutena Sairaus on parempi kuin Rakkaus. Niin moni asia syvenee ja niin paljon koskettavampi se on. Stereotyyppisyydestä en osaa enää sanoa mitään, ehkä muutama asia oli häiritsevä. Nyt on hyvä jäädä odottamaan syksyä ja Kuolemaa.

Muita Sairauden lukeneita: Nannan kirjakimara, kujerruksia, La petite lectrice.


Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 2. Sairaus
(Torka aldrig tårar utan handskar – 2. Sjukdomen, 2013)
Suom. Otto Lappalainen
Johnny Kniga 2014, 300 s.

13.6.2014

Eleanor Catton: The Luminaries


Love cannot be reduced to a catalogue of reasons why, and a catalogue of reasons cannot be put together into love.

On vuosi 1866 ja Walter Moody saapuu Hokitikan pikkukaupunkiin Uuteen Seelantiin rikastuakseen sen monia muitakin houkuttelevilla kultakentillä. Heti ensimmäisenä iltanaan hän joutuu keskelle kahdentoista hermostuneen oloisen miehen neuvonpitoa. Moodylle selviää, että miehet ovat kokoontuneet keskustelemaan luottamuksellisesti kaupungissa tapahtuneista kummallisista asioista: rikas nuorimies on kadonnut, prostituoitu on yrittänyt tappaa itsensä ja köyhä juoppo löytyy kotoaan kuolleena – ja tämä kaikki on tapahtunut saman yön aikana. Moody tulee vedetyksi mukaan mysteeriin, joka alkaa hiljalleen paljastua pala palalta, hahmo hahmolta.

Nuoren ja lahjakkaan Eleanor Cattonin toinen romaani The Luminaries alkoi kiinnostaa minua kovasti jo viime vuoden puolella. Viktoriaaninen aika, kultakuume ja Uusi-Seelanti (minne sijoittuvaa kirjallisuutta en ole tainnut koskaan lukea) houkuttelivat hankkimaan kirjan heti paikalla. Kirja voitti vieläpä vuoden 2013 Booker-palkinnon ja on toistaiseksi kaikista paksuin palkinnon voittaja. Eleanor Catton on myös kaikista nuorin voittaja palkinnon historiassa. Siinä olikin jo tarpeeksi syitä kirjan lukemiselle.

Kirjan aloittaminen venyi kuitenkin toukokuulle, vaikka ostin sen itselleni jo joululahjaksi. Lukeminenkin venähti tänne melkein kesäkuun puoliväliin asti. The Luminaries on nimittäin hyvin runsas kirja. Se ei ole pelkästään paksu, yli 800-sivuinen järkäle, jota on mahdotonta lukea selällään, vaan myös tarinaltaan runsas. Tarinassa on paljon henkilöitä, joiden kaikkien näkökulma Hokitikan tapahtumiin tuodaan esiin. Onneksi kirjan alussa on luettelo kaikista kahdestakymmenestä tärkeästä henkilöstä ja se olikin ahkerassa käytössä ennen kuin opin muistamaan kuka kukin on.

Hokitikan pikkukaupunki on kiehtova miljöö. Catton on luonut siitä ja sen asukkaista historiallisesti hyvin uskottavia. Moni on tullut jostain muualta, kullan tai muunlaisen bisneksen perässä. Naiset ja kultakaivannoilla työskentelevät kiinalaiset ovat alempiarvoisia, heidän osakseen tuntuu lankeavan vain prostituutio, oopiumi ja kova työ ilman rikkauksia. A woman fallen have no future; a man risen has no past. Hokitika on miesten kaupunki.

Tarina kulkee eteenpäin syklimäisesti. Se lähtee liikkeelle nykyhetkestä, Moodyn saapumisesta Hokitikan kaupunkiin, siirtyy sitten kertomaan miten kukin kahdestatoista yhteen kokoontuneesta miehestä liittyy tapahtumiin ja keitä he oikein ovat ja lopulta tarina kulkee ajallisesti muutamia kuukausia eteenpäin kunnes se lopussa palaa aikaan, jolloin kaikki sai alkunsa. Rakenne saattaa kuulostaa sekavalta, mutta sitä se ei oikeastaan ole. Jokainen luku keskittyy tiettyyn tai tiettyihin muutamaan henkilöön ja sivuille on merkitty mikä päivä, kuukausi ja vuosi on meneillään. Catton myös kertaa suht runsaasti jo tapahtuneita asioita, mikä oli minusta näin runsaan romaaniin kohdalla ihan paikallaan.

Eräs mielenkiintoinen yksityiskohta tarinassa on astrologian osuus siinä. En tiedä astrologiasta mitään horoskooppimerkkejä lukuunottamatta ja lukiessani mietinkin, että pitäisikö minun ymmärtää aiheesta jotain saadakseni kirjasta enemmän irti. Ehkä astrologian ymmärtäminen tuo hieman lisää syvyyttä tarinaan, mutta ymmärtämättömyyskään ei häirinnyt lukukokemusta lopulta ollenkaan. Kirja toimisi itse asiassa vallan hyvin ilman koko astrologiaakin. Pidin kylläkin siitä, miten se kietoutuu kahden kirjan henkilön ympärille, sitoo heidät toisiinsa. Eräs tapahtuma, joka jää tarinassa avoimeksi, avautui minulle tähtikuvioiden kautta paremmin.

Hieman toivoin The Luminariesin olevan minulle Se Täydellinen Kirja, mutta ihan niin korkealle se ei lopulta yltänyt. Catton ei harmikseni osannut lopettaa ajoissa. Loppupuolen luvut, jotka valaisevat tapahtumien taustoja, eivät oikeastaan tuo mitään sellaista uutta mikä ei olisi käynyt selväksi jo aiemmin. Lyhyempikin kertaus tai taustoitus olisi siis riittänyt. Lisäksi jotkut hahmot, jotka alussa vaikuttavat mielenkiintoisilta ja keskeisiltä, jäävätkin lopussa täysin taustajoukkoihin, ihan kuin kirjailija olisi unohtanut heidät kokonaan.

Catton kuitenkin kirjoittaa todella hyvin. Ihailen sitä, miten monimutkaisen kudelman hän on onnistunut loihtimaan. Tarinan kirjoittaminen on taatusti vaatinut paljon taustatyötä ja huolellista suunnittelua. Kirjan lukeminen englanniksi oli alkuun hieman haastavaa, sillä sen kieli on niin rikasta, mutta hiljalleen siihen tottui ja ehkäpä sanavarastokin taas laajeni.

The Luminaries on kokonaisuudessaan hieno historiallinen romaani, joka sisältää myös arvoituksellisen mysteerin, ja se on taatusti palkintonsa ansainnut. 

Teos on äskettäin suomennettu nimellä Valontuojat.

Muita The Luminariesin parissa viihtyneitä: Orfeuksen kääntöpiiri, Nenä kirjassa ja Ja kaikkea muuta.


Eleanor Catton: The Luminaries
Little, Brown and Company 2013, 834 s.

7.6.2014

Lars Jansson: Muumit: Sarjakuvaklassikot VII


Albumillisesta muumisarjakuvia on muodostunut kesäperinteekseni. Kuten kuudennenkin albumin, myös seitsemännen albumin sarjikset ovat kokonaan Lars Janssonin käsialaa ja piirrostyötä. Viime albumissa en huomannut paljoa eroa Toven muumeihin, mutta tämän albumin sarjakuvissa ero olikin huomattava.

Sarjakuvaklassikot VII sisältää neljä sarjakuvaa. Sarjakuvassa Muumit uudisasukkaina muumiperhe kuulee uudesta maanosasta ja Muumipapassa herää heti halu oman valtakunnan perustamisesta. Mutkia matkaan tuovat kuitenkin naapurikuningas ja Haisulin ehdotus demokratiasta, jossa pakkotyö voidaan naamioida veroiksi ja hylynryöstäminen sekä lehmät määrätä valtion monopoliksi. Sarjakuvassa Muumipeikko ja partiolaiset Muumipeikko rakastuu partiolaistyttö Tytteliin. Muumipeikko liittyy partioon itsekin saadakseen Tyttelin itselleen, mutta Muumipapan toimittama palmuviini tuntuu maistuvan paremmin kuin solmujen solmiminen.

Sarjakuvassa Muumipeikko maanviljelijänä muumit perivät kartanon ja suuren määrän maata. Heistä tulee maa-aatelia, Von Muumeja. Maalaiselämä ei kuitenkaan ole niin hehkeää kuin muumit alkuun kuvittelivat. Muumipeikko ja kullankaivajat viittaa albumin loppupuolella olevien Sirke Happosen jälkisanojen mukaan Lars Janssonin omaan elämään: hän kaivoi 1960-luvulla kultaa Ivalojoella. Sarjakuvassa muumiperhe lähtee etsimään aarretta, joka löydetyn kartan mukaan pitäisi olla jossain päin Muumilaaksoa. Muut laakson asukkaat luulevat muumien etsivän kultaa ja pian koko Muumilaakson valtaa kultakuume. Muumiperheen kohtalon voi kuitenkin aavistaa.

Sarjakuvista huomaa hyvin, miten Lars Janssonin ote muumeihin alkoi siirtyä paljon satiirisempaan ja yhteiskunnallisesti kantaaottavampaan suuntaan. Edellisen albumin sarjakuvat eivät olleet sitä niin silmiinpistävästi. Huumori ei ole enää niin erottuvaa tai hupsun hauskaa, vaan nimenomaan satiirista. Lisäksi sarjakuvien tarinat ovat paljon nopeammin eteneviä ja yhden stripin jälkeen saatetaan siirtyä aivan toiseen asiaan. Tarinoiden eteneminen tuntui siksi jotenkin hyvin katkonaiselta.

Tähän mennessä ilmestyneistä sarjakuva-albumeista tämä seitsemäs on ehkä heikoin. Pidin kyllä satiirisemmastakin otteesta ja koheltava muumiperhe on tietysti aina viihdyttävä, mutta katkonaisuus jäi painamaan mieltäni.


Lars Jansson: Muumit: Sarjakuvaklassikot VII
(Mumintrollet X ja Mumintrollet XI, englanninkielinen alkuteos MOOMIN The Complete Lars Jansson Comic Strip)

Suom. Anita Salmivuori ja Juhani Toivanen 1993, tekstaus ja taitto Kirjasorvi/Antti Hulkkonen 2014, jälkisanat Sirke Happonen 2014
WSOY 2014, 94 s.