Lukuisa: Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus

Koko viikko oli yhtä tuskaa, kun en tehnyt juuri muuta kuin luin laajaan viestinnän tenttiin. Kun tentti oli eilen vihdoinkin ohi, tartuin heti kotiin tullessani jo tovin kesken olleeseen kirjaan ja ahmaisin sen loppuun lähes samalta istumalta. Ai mitä vieroitusoireita?

Anna-Kaari Hakkaraisen toinen romaani Purkaus on tarina Islannin jäätiköistä, rakkaudesta ja veljeydestä. On elokuinen yö, juuri se, mistä Heimaeyn saari tunnetaan. Joka vuosi yhtenä ennalta arvaamattomana loppukesän yönä pesiinsä jätetyt lunnien poikaset eivät enää pysty vastustamaan nälkää ja valojen houkutusta ja lähtevät liikkeelle, juoksemaan kohti kylää. Niitä on kymmenittäin sadoittain ja ne juoksevat pitkin saaren teitä, jotka vievät alas satama-altaaseen. Tuona yönä kaikki saaren lapset saavat valvoa aamuun asti eikä seuraavana päivänä ole pakko mennä kouluun. He tuovat kukin pahvilaatikon kotoaan ja keräävät juoksevia pikkulunneja niihin ja juoksevat sitten laatikot sylissään rantaan ja heittävät linnun kerrallaan mereen, vapauteen.

Veljekset Kjarri ja Birk ovat pelastamassa lintuja, kun he kohtaavat rannalla vieraan tytön, Vigdiksen. Kolmikosta tulee erottamattoma, ystävykset haluavat viettää elämänsä aina yhdessä. Mutta Vigdis on vedenjakaja, joka saa veljekset vannomaan verivalan: sovitaanko, ettei kumpikaan koskaan saa Vigdistä? Lopulta yksi lähtee ja kaksi jää, kunnes vuosisatoja hiljaa ollut tulivuori purkautuu.

Jos minun pitäisi kuvailla Purkausta vain kahdella sanalla, ne olisivat tunnelmallinen ja unenomainen. Uppouduin pitkiksi ajoiksi Hakkaraisen kauniiseen, runolliseen kerrontaan, joka maalailee hetkiä sieltä ja muistoja täältä. Tarina sisältää myös paljon symboliikkaa, joka ei kunnolla auennut minulle ensimmäisen lukukerran myötä. Osa tapahtumistakin tuntuu jäävän hieman arvailujen varaan kerronnan sirpaleisuuden takia – se toisaalta viehätti, toisaalta ei.

Purkauksen päähahmot ovat kukin tahollaan melko monimutkaisia. Heidän tunteensa paljastuvat pikkuhiljaa tarinan edetessä ensin Kjarrin näkökulmasta Vigdiksen näkökulmaan ja lopulta Birkin. En voi sanoa pitäneeni heistä, sillä heissä kaikissa oli jotain vastenmielistä, vaikkakin myös perin todenmukaista. Muutamat muut saaren asukkaat, etenkin Säveltäjä, jäivät mieleeni arvoituksellisina.

Tunnun aina pitävän kovasti kirjoista, joissa miljöö on kuin yksi sen päähahmoista. Purkauksessa karu luonto, sinisenä hohtavat jäätiköt, saarta ympäröivä meri, hurjana huutavat lunnit ja arvaamattomat luonnonvoimat ovat keskeinen osa tarinaa ja sen symboliikkaa. Halusin heti paikalla matkustaa Islantiin, haluan vieläkin.

Jotain Purkauksessa jäi kuitenkin uupumaan, jotain joka olisi vienyt vielä hieman pintaa syvemmälle. Taidan olla myös hieman selkeämpien kirjojen ystävä, vaikka Purkauksen unenomaisuus ja tunnelmallisuus ihastuttivatkin.