26.4.2014

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet & Mustasuon mysteeri


Milloinkohan olen viimeksi lukenut sarjakuvia (pl. satunnaisesti luetut sanomalehtien stripit)? Sen täytyi olla varmaan viime kesänä, kun luin Lars Janssonin kuudennen Muumi-sarjisalbumin. Välillä harmittelen, ettei sarjakuvia tule luettua enempää, mutta onneksi viime kirjastokäynnilläni lasten- ja nuortenosastolle oli nostettu houkuttelevasti esiin Kati Närhen Mustasuon mysteeri. Saatavilla oli myös sarjan ensimmäinen osa Saniaislehdon salaisuudet, joten molemmat lähtivät mukaani. Lainasin myös kolmannenkin sarjakuvan, mutta siitä lisää tuonnempana.

Nämä Närhen sarjakuvat kertovat Agnesista, nuoresta tytöstä, joka asuu isoäitinsä kanssa Plankton-nimisessä kaupungissa. Agnesin vanhemmat ovat kuolleet. He olivat ammatiltaan arkeologeja ja menehtyivät kummallisessa onnettomuudessa tutkiessaan Pariisin katakombeja. Saniaislehdon salaisuuksissa tutustutaan ensin Agnesiin ja hänen taipumuksiinsa salapoliisina. Agnes nimittäin paljastaa niin paikallisen apteekkarin salaiset harrastukset kuin alusvaateliikkeessä harjoitettavan elinkaupan! Mysteereistä suurin on kuitenkin Agnesin vanhempien kohtalo.

Mustasuon mysteerissä Agnes on lähetetty tyttöjen sisäoppilaitokseen, sillä hänen mummonsa joutui sairaalaan loukattuaan jalkansa. Agnes on aluksi kovin tylsistynyt, mutta kun hän kuulee, että koulusta katoaa surullisia tyttöjä, hänen salapoliisinkykynsä saavat käyttöä! Albumissa Agnes jatkaa yhä myös muiden salaisuuksien ja vanhempiensa kohtalon selvittämistä.


Molemmat albumit ovat tyyliltään hyvin samanlaiset. Piirrosjälki on selkeää ja ruudut vaihtelevasti joko väljiä tai runsaita. Väritys koostuu mustasta ja sinisen eri sävyistä. Värimaailman puolesta voisi äkkiseltään ajatella sarjakuvan olevan kovin synkkä ja tunkkainen, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Agnes itse on kieltämättä vähän synkänpuoleinen ja totinen hahmo, mutta näin hänestä sekä muista Planktonin hieman tärähtäneistä asukkaista saa revittyä paljon irti huumoria.

Tykkäsin siis näistä Närhen Agnes-sarjiksista todella paljon ja mietinkin, miksen ole näitä jo aiemmin lukenut? Jään mielenkiinnolla odottamaan kolmatta osaa.

✩✩✩✩

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet & Mustasuon mysteeri
WSOY 2010 & 2012
129 s. & 132 s.

22.4.2014

Patrick deWitt: Sistersin veljekset


Kiinnostuin Patrick deWittin Sistersin veljeksistä, kun se ilmestyessään alkoi saada kehuvia kommentteja. En todellakaan ole westernin ystävä: en ole pätkääkään kiinnostunut lännenelokuvista saatika koskaan lukenut edes yhtä ainuttakaan Tex Willeriä tai Lucky Lukea. Jokin deWittin kirjassa alkoi kuitenkin houkuttaa ja nappasin sen mukaani kirjaston hyllystä.

Sistersin veljekset Eli ja Charlie ovat saaneet kommodorilta käskyn tappaa Hermann Kermit Warm. Kommodori haluaa jotain Warmin omistamaa itselleen. Näin alkaa Elin ja Charlien eeppinen matka Oregon Citystä kultakuumeen valtaamaan Kalifornian Sacramentoon. On vuosi 1851. Matkanteko on kuitenkin hidasta erilaisten vastaantulevien kommellusten ja etenkin lähes jatkuvaa krapulaa potevan Charlien takia, mutta lopulta vaikeudet voitetaan ja matka saa arvoisensa päätöksen.

Sistersin veljesten kertoja on vakavamielinen ja melankolinen Eli, joka on vastakohta herkästi innostuvalle veljelleen Charlielle. Kaksikko ei kuitenkaan tiedä mitä tekisi ilman toista. Siksi Elistäkin tuli palkkamurhaaja hänen veljensä ryhtyessä siihen.

Kirja ei kuitenkaan ole täynnä pelkästään klassisen westernin elementtejä kuten pyssyjen pauketta, ryyppäämistä, tappamista, intiaaneja ja huoria. Eli nimittäin paljastuu jo ensimmäisillä sivuilla varsin mainioksi ja sympaattiseksi tapaukseksi. Hän on yhtä aikaa sekä kova että herkkä: hän tappaa kun on tarve, mutta kiintyy hevoseensa sen kokemasta silmävammasta ja hitaudesta huolimatta. Patrick deWittin jäljiltä western ei ole enää entisensä, kuten takakannessakin lukee.

En usko, että olisin välttämättä jaksanut lukea Sistersin veljeksiä loppuun jos se ei olisi ollut niin koominen ja suorastaan absurdikin. Nauroin ääneen ties kuinka monta kertaa! Juonenkulusta tuli hieman mieleen Quentin Tarantinon loistava Django Unchained ja Tarantinon leffat ylipäänsä. Loppupuolella tarina kuitenkin hieman väsyy ja jää hieman junnaamaan paikoilleen, mutta varsinainen loppuratkaisu kuitenkin miellytti.

Sistersin veljekset oli siis varsin hyvä lukukokemus, vaikka se olikin täysin mukavuusalueeni ulkopuolella. Se on muuten myös visuaalisesti näyttävä!

✩✩✩✩

Patrick deWitt: Sistersin veljekset (The Sisters Brothers, 2011)
Suom. Tero Valkonen
Siltala 2012, 348 s.

19.4.2014

Sarah Waters: Yövartio


Voisin sanoa olevani Sarah Watersin fani. Luin hänen kirjoistaan ensimmäisenä tuoreimman, Vieraan kartanossa, joka oli ihan mahtava. Seuraavaksi olivat vuorossa Silmänkääntäjä ja Affinity, jotka eivät pettäneet nekään. Kun nyt melkein vuoden tauon jälkeen otin luettavakseni Yövartion, pelkäsin hieman, että voiko neljäskin kirja olla yhtä hyvä. No, se oli ja se ei ollut.

Yövartion sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen. Se alkaa sodanjälkeisestä ajasta vuonna 1947, mutta siirtyy sitten taaksepäin sodan loppupuolelle vuoteen 1944 ja päättyy rajuihin ilmapommituksiin vuonna 1941. Kirja kertoo neljän eri ihmisen elämästä jälleenrakennuskaudella sekä sitä ennen, keskellä sotaa. Kay toimi sodan aikana ambulanssikuskina, mutta on sen jälkeen yksin. Helenillä on tyttöystävä Julia, jonka hän on tavannut sodan aikana, mutta nyt heidän suhteensa on kylmenemässä. Helenin työkaveri Viv on nuori ja kaunis, mutta pyristelee suhteessaan varattuun mieheen. Duncan, Vivin veli, on töissä tehtaassa ja sodanaikainen vankila-aika on jättänyt häneen jälkensä. Mitä heille kaikille tapahtui ja minkälaisia heistä tuli?

Vaikka lukija periaatteessa tietää jo henkilöiden kohtalon kirjan ensimmäisen vuoteen 1947 sijoittuvan osan luettuaan, hän ei kuitenkaan tarkalleen tiedä miksi asiat ovat nyt niin kuin ne ovat. Se kannustaa lukemaan kirjan loppuun. Lukijalle selviää myös, että kaikki kirjan henkilöt ovat jollakin tavalla sidottuja toisiinsa, mutta kytkökset selviävät vasta vähitellen. En muista, olenko koskaan ennen lukenut tällä tavoin takaperin etenevää romaania, joten myös siksi Yövartio vaikutti kovin kiinnostavalta. Rakenne toimikin hyvin.

Waters on jälleen kirjoittanut erinomaiset henkilöhahmot, jotka ovat uskottavia etenkin historiallisessa kontekstissaan. Kuten muissakin kirjoissaan (pl. Vieras kartanossa), tässäkin Waters kuvaa eritoten seksuaalisten vähemmistöjen elämää. Tai sanotaanko, että hyvin rajoitettua elämää, jossa tunteiden ja halujen julkinen näyttäminen ei ole mahdollista. Sodanaikainen jatkuva pimeys tuo suojaa, mutta päivänvalo pakottaa piiloutumaan. Seksuaalisiin vähemmistöihin liittyen olen pitänyt Watersin kirjoissa siitä, ettei hän millään tavalla korosta heitä tai tee heidän seksuaalisuudestaan numeroa. Yövartiossa lesbous ja homous on toki enemmän esillä kuin vaikkapa Silmänkääntäjässä tai Affinityssa, mutta sillä ei kuitenkaan ole loppujen lopuksi paljoa väliä. Vain rakkaudella, tunteilla ja haluilla on.

Vaikka Yövartio on kiinnostava, sen henkilöhahmot syviä ja sen juoni vetävä, täytyy todeta, että petyin hieman. Ehkei olisi pitänyt odottaa aikaisemmin lukemistani Watersin kirjoista tuttua yllättävää käännettä, sillä se nimittäin todella jäi odotuttamaan itseään. Suurimman osan tarinan tapahtumista arvaa myös jo melko aikaisin ja se hieman latisti lukufiiliksiäni. Kun luin kirjan viimeisen sivun, mietin, että siinäkö se nyt oli. Koskettava loppu – tai pikemminkin tarinan alku – mutta eikö mitään muuta? Asioita jäi kyllä myös paljon auki, rivien välistä luettavaksi, mutta ei mitenkään kutkuttavalla tavalla. En tiedä, olisinko pitänyt Yövartiosta enemmän jos se olisi ollut hieman arvoituksellisempi ja yllättävämpi. Ehkä. Nyt joka tapauksessa pääsin jopa kyllästymään! Ajatelkaa, kyllästymään Watersin parissa!

Lukematta minulla on vielä kirjailijan suomentamaton esikoinen Tipping the Velvet. Mutta ei hätää, syksyllä Waters julkaisee uuden kirjan, The Paying Guests, joka sijoittuu 1920-luvun Lontooseen. Se täytyykin hankkia heti tuoreeltaan.


Sarah Waters: Yövartio (The Nightwatch, 2006)
Suom. Helene Bützow
Tammi 2007, 509 s.

12.4.2014

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus


Koko viikko oli yhtä tuskaa, kun en tehnyt juuri muuta kuin luin laajaan viestinnän tenttiin. Kun tentti oli eilen vihdoinkin ohi, tartuin heti kotiin tullessani jo tovin kesken olleeseen kirjaan ja ahmaisin sen loppuun lähes samalta istumalta. Ai mitä vieroitusoireita?

Anna-Kaari Hakkaraisen toinen romaani Purkaus on tarina Islannin jäätiköistä, rakkaudesta ja veljeydestä. On elokuinen yö, juuri se, mistä Heimaeyn saari tunnetaan. Joka vuosi yhtenä ennalta arvaamattomana loppukesän yönä pesiinsä jätetyt lunnien poikaset eivät enää pysty vastustamaan nälkää ja valojen houkutusta ja lähtevät liikkeelle, juoksemaan kohti kylää. Niitä on kymmenittäin sadoittain ja ne juoksevat pitkin saaren teitä, jotka vievät alas satama-altaaseen. Tuona yönä kaikki saaren lapset saavat valvoa aamuun asti eikä seuraavana päivänä ole pakko mennä kouluun. He tuovat kukin pahvilaatikon kotoaan ja keräävät juoksevia pikkulunneja niihin ja juoksevat sitten laatikot sylissään rantaan ja heittävät linnun kerrallaan mereen, vapauteen.

Veljekset Kjarri ja Birk ovat pelastamassa lintuja, kun he kohtaavat rannalla vieraan tytön, Vigdiksen. Kolmikosta tulee erottamattoma, ystävykset haluavat viettää elämänsä aina yhdessä. Mutta Vigdis on vedenjakaja, joka saa veljekset vannomaan verivalan: sovitaanko, ettei kumpikaan koskaan saa Vigdistä? Lopulta yksi lähtee ja kaksi jää, kunnes vuosisatoja hiljaa ollut tulivuori purkautuu.

Jos minun pitäisi kuvailla Purkausta vain kahdella sanalla, ne olisivat tunnelmallinen ja unenomainen. Uppouduin pitkiksi ajoiksi Hakkaraisen kauniiseen, runolliseen kerrontaan, joka maalailee hetkiä sieltä ja muistoja täältä. Tarina sisältää myös paljon symboliikkaa, joka ei kunnolla auennut minulle ensimmäisen lukukerran myötä. Osa tapahtumistakin tuntuu jäävän hieman arvailujen varaan kerronnan sirpaleisuuden takia – se toisaalta viehätti, toisaalta ei.

Purkauksen päähahmot ovat kukin tahollaan melko monimutkaisia. Heidän tunteensa paljastuvat pikkuhiljaa tarinan edetessä ensin Kjarrin näkökulmasta Vigdiksen näkökulmaan ja lopulta Birkin. En voi sanoa pitäneeni heistä, sillä heissä kaikissa oli jotain vastenmielistä, vaikkakin myös perin todenmukaista. Muutamat muut saaren asukkaat, etenkin Säveltäjä, jäivät mieleeni arvoituksellisina.

Tunnun aina pitävän kovasti kirjoista, joissa miljöö on kuin yksi sen päähahmoista. Purkauksessa karu luonto, sinisenä hohtavat jäätiköt, saarta ympäröivä meri, hurjana huutavat lunnit ja arvaamattomat luonnonvoimat ovat keskeinen osa tarinaa ja sen symboliikkaa. Halusin heti paikalla matkustaa Islantiin, haluan vieläkin. 

Jotain Purkauksessa jäi kuitenkin uupumaan, jotain joka olisi vienyt vielä hieman pintaa syvemmälle. Taidan olla myös hieman selkeämpien kirjojen ystävä, vaikka Purkauksen unenomaisuus ja tunnelmallisuus ihastuttivatkin.



Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus
Tammi 2014, 250 s.

3.4.2014

Vuoden ensimmäisen neljänneksen luetut

 

Blogiini ei maaliskuulta ilmaantunutkaan kuukauden luettujen listausta, vaikka luinkin silloin kaksi todella hienoa kirjaa. Tämä johtuu siitä, että päätin siirtyä kuukausittaisista koosteista neljännesvuosittaisiin koosteisiin.

Mietin aluksi, että lopettaisin koosteiden tekemisen kokonaan, mutta tavasta luopuminen tuntui vieraalta ajatukselta, sillä aloitin koosteiden kirjoittamisen jo vuoden 2011 kesällä. Kuukausittaisisssa koosteissa on kuitenkin ollut mukava vielä palata luettuihin kirjoihin ja ne ovat myös auttaneet minua jäsentämään ajatuksiani kaikenlaisista vastaantulleista lukukokemuksista, mutta kuukausi tuntuu auttamatta hirveän lyhyeltä ajalta. 

Halu muutokseen syntyi paristakin syystä. Ensinnäkin opintoni vievät aika paljon aikaa varsinaiselta lukuharrastukseltani, joten kuukausittainen luettujen kirjojen määrä jää melko pieneksi. En koe enää mielekkääksi listata paria kolmea kirjaa joka kuukausi, se on vähän tylsää. Toiseksi minusta tuntuu kiinnostavammalta luoda katsaus pidemmällä aikavälillä luettuihin kirjoihin, sillä niistä kaikki eivät enää ole ihan tuoreessa muistissa. Pari kolme kuukautta sitten luettu kirja saattaa tuntua myöhemmin ihan eriltä: se voikin näyttäytyä parempana tai huonompana kuin mitä se silloin juuri luettuna oli. Juuri se tuntuu minusta mielenkiintoiselta asialta pohtia. Minulla ylipäänsä on myös sellainen tunne, että luettuihin kirjoihin palaaminen vasta vähän myöhemmin herättää minussa paljon enemmän ajatuksia kuin niihin palaaminen joka kuukausi.

Katsotaanpa siis, minkälaisia fiiliksiä uusi järjestely tuo mukanaan. Tässä on ensimmäisen neljänneksen luetut kirjat: 

Joyce Carol Oates: Blondi
Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset
David Walliams: Herra Lemu
Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
Donna Tartt: The Goldfinch
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Vuosi alkoi hitaanlaisesti Oatesin Blondista nauttiessani ja kandia kirjoittaessani, joten tammikuussa en lukenut yhtäkään kirjaa loppuun asti. Helmikuussa olikin ihanaa, kun aikaa lukemiselle oli yhtäkkiä niin paljon enemmän. Kuukauden ehdottomasti loistavin ja mieleenpainuvin kirja oli jo alkukuusta päätökseen saamani Blondi. Muut kuukauden kirjat (Delijanista Nesseriin) olivat aivan hyviä poikkeuksena kuitenkin Delijanin Jakarandapuun lapset, jolle en juurikaan syttynyt. Mutta ehken kaivannutkaan heti perään yhtä vaikuttavaa lukukokemusta kuin Oatesin kirja oli. Maaliskuussa luin kaksi uutta kirjaa, Tarttin odotetun uutuuden ja Kinnusen kohutun ja kehutun esikoisen. Pidin molemmista todella paljon ja voikin sanoa, että maaliskuu oli oikein laatukirjallisuuden kuukausi.

Blondi, The Goldfinch ja Neljäntienristeys jättivät minuun vahvimman jälkensä. Blondia ajattelen välillä yhä vieläkin ja arvostukseni sitä kohtaan on vain kasvanut. Kaksi jälkimmäistä kirjaa taas ovat tietysti tuoreimpina mielessäni, mutta molempia olen ajatellut tavallista useammin viime päivinä ja uskoisin niidenkin jäävän pitkäksi aikaa elämään mieleeni. Loput kirjat taas tuntuvat kaukaisilta. No, Herra Lemua muistelen nimenomaan oikein hyvänä lastenkirjana, mutta muiden muisto on jo alkanut haalistua.

Vuoden kolmen ensimmäisen kuukauden kirjoista voi jälleen kerran todeta, että ulkomainen kirjallisuus on enemmän minun juttuni. Ei sillä, ettenkö olisi yleensä pitänyt myös kotimaisista kirjoista (nytkin Neljäntienristeys oli todella hieno ja Ikkunat yöhönkin aivan ok), mutta määrällisesti luen vain enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Kirjailijan sukupuolella taas ei näytä olevan tiedostamattomastikaan oikein merkitystä tilastoja ajatellen, mutta katsotaan vielä miten loppuvuosi menee!

Ensimmäisen neljänneksen aikana luin yhteensä 3120 sivua eli 446 sivua per kirja.

Seuraava kooste on luvassa siis vasta heinäkuussa. Tuntuu hassulta odottaa sinne asti, mutta onneksi tämä tuntuu edelleen hyvältä idealta!

1.4.2014

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys


Tommi Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys on ollut alkuvuoden kirjatapaus: useat kirjabloggaajat ovat kehuneet sitä, kriitikot ovat kehuneet sitä ja onpa se ollut välillä loppu kirjakaupoistakin. Sitä on verrattu etenkin vahvuudeltaan Katja Ketun Kätilöön ja Aki Ollikaisen Nälkävuoteen. Pidin molemmista todella paljon, joten Neljäntienristeys kiinnosti heti kun edellä mainituista yhteyksistä kuulin ja siirsin sen samantien tbr-kirjojen kärkeen.

Neljäntienristeys on neljän eri ihmisen näkökulmasta kerrottu tarina yhden perheen vaiheista. Ajallisesti tarina sijoittuu vuosiin 1895–1996 ja näyttämönä on Kuusamo, vaikkei sitä kirjassa suoranaisesti kerrotakaan. Ensimmäisenä on Maria, nuori, vastavalmistunut kätilö. Hän on vahva ja suorasanainen nainen, joka ei anna kenenkään kyykyttää itseään. Miestäkään hän ei taloonsa huoli, vaan kasvattaa aviottoman lapsensa Lahjan yksin. Lahjastakin kasvaa itsenäinen nainen, sillä hän ryhtyy valokuvaajaksi, mutta loppuelämän tapahtumat, kuten sota, avioituminen ja lasten saaminen, muuttavat hänet. Kolmas kirjan päähenkilöistä on Kaarina, Lahjan pojan Johanneksen vaimo, joka ei voi millään sietää anoppiaan. Viimeisenä vuorossa on Lahjan aviomies Onni, joka kamppailee raskaan salaisuuden kanssa. Silloin tarina alkaa lopulta avautua kerästään. Yksi kirjan päähahmoista voisi olla myös talo, joka saksalaisten poltettua rakennetaan jälleen uudelleen ja jota kaikki hahmoista asuttavat.

Neljäntienristeyksen neljän eri henkilön vaiheet lomittuvat keskenään ja vasta lopussa muodostuu kokonaiskuva koko perheen tarinasta. Aluksi minusta tuntui, että menen varmasti sekaisin eri tapahtumissa, mutta niin ei onneksi käynyt. Tarinan palaset pysyivät hienosti kasassa. Yksikään kirjan henkilöistä ei myöskään tuntunut vähemmän tylsältä tai merkityksettömältä kuin muut, vaikka usein minulle käy niin jos kirjassa on vähänkin enemmän henkilöhahmoja. Kaikki henkilöt olivat mielenkiintoisia johtuen varmaan siitä, että heidän elämänsä palaset toivat tarinaan koko ajan lisää jotain uutta.

Kirja kuvaa vahvasti suomalaisen yhteiskunnan muutosta läpi 1900-luvun. Se on myös mikrohistoriallisesti hyvin tarkka ja rikas sekä kuvaa mielenkiintoisesti aina kulloisenkin vuosikymmenen ihmisten elämää pienessä kyläyhteisössä. Nautin siis kovasti Kinnusen kyvystä kuvailla historiaa, mutta myös hänen tarkkanäköisyydestään kuvata tarinan ihmisiä ja heidän tuntemuksiaan. Minkälaista katkeruutta ja pelkoa, mutta myös vahvuutta ja sitkeyttä heihin mahtuukaan!

Olin melko ällistynyt kun sain kirjan loppuun. En siitä, että tarina olisi ollut jotenkin erikoinen tai yllättävä, vaan siitä, miten Kinnunen oikein tekee sen. Miten hän on osannut rakentaa tarinan ja sen juonen kasaan niin hienovaraisesti siten, että lopussa kaikki palaset vain loksahtavat paikoilleen? En oikein ymmärrä sitä vieläkään, vaan toteanpa vain, että tulipa luettua hieno kirja. Se ei minun mittapuullani aivan yllä Kätilön tai Nälkävuoden rinnalle, mutta ounastelen silti jo tässä vaiheessa vuotta, että Neljäntienristeys tulee olemaan paras tänä vuonna lukemani kotimainen romaani.

✩✩✩✩

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
WSOY 2014, 334 s.