23.3.2014

Donna Tartt: The Goldfinch


Caring too much for objects can destroy you. Only—if you care for a thing enough, it takes on a life of its own, doesn’t it? And isn’t the whole point of things—beautiful things—that they connect you to some larger beauty?

Varmaankin moni Donna Tarttin esikoiskirjasta Jumalat juhlivat öisin pitänyt on odottanut kirjailijan uutta romaania The Goldfinchiä kuin kuuta nousevaa – etenkin kun kirjailijalla tuntuu olevan tapana julkaista uusi kirja vain kerran vuosikymmenessä. Näiden kahden kirjan välissä ilmestyi Pieni ystävä, johon allekirjoittanut (ja tuntuu siltä, että moni muukin) oli kovin pettynyt. The Goldfinchiä, joka on vastikään suomennettu nimellä Tikli, on siis odotettu entistä ahneemmin. Voisiko se olla yhtä hyvä kuin Jumalat juhlivat öisin?

Kirja alkaa siitä, miten 13-vuotias newyorkilainen Theo Decker selviytyy kuin ihmeen kaupalla onnettomuudesta, jossa hänen äitinsä menehtyy. Theo menettää hänelle kaikista tärkeimmän ja läheisimmän ihmisen ja jo näin varhain hänen elämänsä muuttuu täysin. Theo sijoitetaan Park Avenuella asuvan entisen hyvän ystävänsä perheen luokse, mutta se on vain väliaikaista. Pian kuvioihin palaa pojan elämästä poistunut isä, joka vie hänet mukanaan Las Vegasiin. New Yorkiin jäävät Park Avenuen perhe, johon Theo oli juuri joten kuten sopeutumaisillaan, psykiatrit ja terapeutit sekä eräs antiikkiliike, sen omistaja ja punatukkainen tyttö.

Las Vegas on seuraava suuri käännekohta Theon elämässä. Se mitä Vegasissa tapahtuu, ei tällä kertaa pysy Vegasissa, vaan vaikuttaa Theon elämään vielä hänen aikuisuudessaankin. Mutta kaiken keskiössä, aina ja ikuisesti, on Carel Fabritiuksen vuonna 1654 maalaama teos The Goldfinch, pieni jalastaan kahlittu kultainen lintu. Se muistuttaa Theoa äidistään, se pitää hänet hengissä.

The Goldfinch on muutakin kuin kipeä kasvutarina, mutta siitä muusta en tohdi kirjoittaa. Sanotaanko niin, että Theon elämään mahtuu kaikenlaista, sekä hyvää että pahaa. The Goldfinch ei kuitenkaan ole kovin juonivetoinen kirja. Se on hidas, hieman rönsyileväkin, mutta silti osittain aikamoinen page-turner. Lukiessani halusin koko ajan tietää enemmän ja enemmän mitä Theolle tapahtuu, kuinka hänen lopulta käy, miten hän viettää elämänsä. Huomasin jo varhain ajattelevani, että The Goldfinch muistuttaa näiltä osin ja erityisesti tunnelmaltaan paljon Tarttin esikoista. Jo alussa olin myyty.

Theon henkilöhahmo luultavasti jakaa mielipiteitä. Minä pidin hänestä. En ehkä ihmisenä, mutta rakennettuna hahmona. Theo toimii uskottavasti ja loogisesti. Välillä samastuin häneen, mikä ei sinällään ollut hirveän kiva juttu, sillä myönsin samalla itselleni omat virheeni. No, joskus näinkin päin. Muutama muukin hahmo jäi minulle tarinasta hyvin mieleen. Osa heistä on varmaan tarkoituksella rakennettu etäisiksi, taustalle hiipuviksi, joilla ei lopulta ole väliä, mutta osasta kasvoi todella merkityksellisiä sekä Theolle että lukijalle.

Täytyy muuten myöntää, että kirjaa kuukausi takaperin aloittaessani pelkäsin, että se muistuttaa Siri Hustvedtin romaania Kaikki mitä rakastin. Hienostuneita ja intellektuelleja ihmisiä, taidehifistelyä. En tiedä mistä sain sellaisen ajatuksen päähäni, mutta onneksi pelko oli turha, sillä eihän tämä ollut sinne päinkään. The Goldfinchissä intertekstuaalisuutta luo pikemminkin kirjallisuus kuin taideteokset, mutta minkäänlaista hifistelyä ei ole luvassa.

The Goldfinch ei silti ole Se suuri elämääni muuttanut kirja. Se ei ole täydellinen. Tarinan paikoitellen junnaavan kerronnan vuoksi hieman väsähdin välillä. Loppu ei myöskään miellyttänyt minua. Tai toisaalta se miellytti, pidin sitä juuri oikeanlaisena, mutta viimeisen luvun pateettinen höpötys meni aivan ohi. Niin toivoin, että loppu olisi ollut nopea ja siisti, mutta monta sivua sitä kummallista mitä-ikinä-olikin... Ärsyttävää, se ei sopinut tarinaan ollenkaan! Kaikesta huolimatta The Goldfinch on minusta fiksujen lukuromaanien aatelia. En osaa sanoa yltääkö se samalle tasolle Jumalat juhlivat öisin kanssa, sillä olen lukenut sen jo niin monta vuotta sitten, että vertailu on hankalaa. Tunnelmaltaan ne ovat kuitenkin hyvin samantapaisia. Mutta Pienen ystävän The Goldfinch päihittää selvästi. 

Lopuksi täytyy vielä kehua kirjan ulkonäköä: kansi on häkellyttävän kaunis ja eläväisen näköinen! Kaunis se on myös sisältä. Selällään kirjaa ei kuitenkaan voinut lukea, painoa sillä on takuulla vähintään kilon verran. 

✩✩

Donna Tartt: The Goldfinch
Little, Brown and Company 2013, 771 s.

1.3.2014

Helmikuun luetut


Helmikuu meni nopeasti ohi. Ei pelkästään siksi, että kuussa oli vähemmän päiviä, vaan myös siksi, että kaikenlaista tekemistä on riittänyt. Oli myös ihanaa pitkästä aikaa saada keskittyä kirjoihin ihan kunnolla! 

Tammikuussa en lukenut yhtäkään kirjaa loppuun, mutta luin Joyce Carol Oatesin Blondia aina kuin suinkin ehdin ja sain sen päätökseen helmikuun puolella. Suurimman osan ajastani tammikuussa vei kandintutkielmani kirjoittaminen. Vihdoinkin se on valmis ja hyväksytty minulle hyvin mieluisin arvosanoin! Enää siis loput kurssit kasaan ja välietappi kohti filosofian maisteria on saavutettu. Aika huisia.

Myös työ on vienyt aikaa, mutta sitäkin on jäljellä enää kolme viikkoa, kunnes palaan taas toukokuussa toiseen päähän taloa vähintään puolentoista kuukauden mittaiselle pätkälle. Elämä on aika mukavaa, kun saan tehdä työtä ja opiskella alaa, joista molemmista pidän hurjan paljon. Jotta tämä elämä ei kuitenkaan olisi aivan ruusuilla tanssimista, täytyy sanoa, että polvitilanne ei ole paljoa edennyt. Kukaan ei oikein tiedä, mikä siinä on vialla (vähiten minä itse), mutta mikään ei kuitenkaan ole rikki. Helmikuu meni siis myös lääkärissä, kuvissa ja fysioterapiassa juostessa. Onneksi polvea voi jumpata kirjaa lukiessa.

Helmikuussa luin seuraavat kirjat:

Joyce Carol Oates: Blondi
Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset
David Walliams: Herra Lemu
Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Massiivisen Blondin jälkeen on tullut tarkoituksella luettua selkeästi lyhyempiä ja kevyempiä kirjoja. Mikään niistä ei kuitenkaan tuntunut ollenkaan samalta kuin Blondi, joka on ehdottomasti ollut alkuvuoden paras kirja. Lyhyiden kirjojen putki katkesi pari päivää sitten kun aloitin erään kauan odottamani ja etenkin ulkoisesti hyvin kauniin kirjan lukemisen. Se on yksi ylläolevan kuvan kirjoista. Odotan siltä paljon!

Luettuja sivuja kertyi 2015, keskiarvo tästä on 403 sivua per kirja.

Hienoa ja aurinkoista kevättä!