28.2.2014

Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä


Ruotsalaisen Håkan Nesserin kirja on ollut lukulistallani sen hauskan kuuloisen nimen vuoksi. Jo monta kuukautta sitten se lähti mukaani kirjastosta, mutta olisinpa voinut lukea sen aiemminkin, sen verran nopeasti luettava kirja on kyseessä.

Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä sijoittuu 1960-luvun alun Ruotsin kesään. 14-vuotiaan Erikin äidillä on syöpä ja isä sanoo, että kesästä tulee kova. Erikin äidin viettäessä koko kesän sairaalassa, Erik, isoveli Henry ja Erikin koulukaveri Edmund passitetaan kesänviettoon perheen mökille Genesaretiin. Freelance-toimittajana työskentelevä Henry ryhtyy kirjoittamaan kirjaa ja Erik ja Edmund ottavat kesästä kaiken irti rakentaessaan uutta laituria, soutaessaan Läskisaareen ja Åspron kauppaan, lukiessaan kirjoja ja pyöräilemällä varastamaan purkkapalloja. Tapahtumat saavat kuitenkin uuden, jännittävän käänteen, kun Erikillä ja Edmundilla opettajanakin toiminut Ewa Kaludis, kuin ilmetty Kim Novak, saapuu lähistölle kihlattunsa käsipallolegenda Berra Albertssonin kanssa. Se Kamala tapahtuu ja kesästä tulee totisesti kova.

Erikin tarina on hyvin hauska ja omalaatuinen, vaikka se käsittelee myös kipeitä asioita kuten äidin syöpää ja väkivallantekoja. Sen ajankuva ja ihanan, pitkän ja aluksi huolettomalta vaikuttavan kesän kuvaus on myös melko viehättävää. Kirja on osaltaan rikostarina, mutta minusta rikoksen sijaan se kuvaa vahvemmin murrosikäisen pojan kasvua aikuiseksi mieheksi. Kirja onkin jaettu kolmeen osaan: aikaan ennen Sitä Kamalaa, sen jälkeen ja Erikin aikuisvuosiin. Se Kamala kulkee kuitenkin Erikin elämässä mukana aina tarinan loppuun saakka. Tarinan lopussa paljastuu jotain olennaista, mutta se ei lopulta tuntunut minusta kovin oleelliselta, koska kirjan viehättävyys on minusta enemmän Erikin kasvussa.

Nesser kirjoittaa todella hauskasti! Kerronta on suoraviivaista ja dialogi lakonista. Nesserin luomat hahmot vaikuttavat viestivän, että asioista ei tarvitse aina olla paljoa sanottavaa tullakseen ymmärretyksi. Hahmot ovat myös uskottavia ja samastuttavia; oman lapsuuteni kesät palasivat heti mieleeni. Kirja olisikin ollut ihana lukea kesähelteillä, jossain lapsuuden maisemissa.

Vaikka Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä on viehättävä ja jollain tapaa hyvin mukava kirja, olin sen loppupuoleen aika pettynyt. Tarina olisi minusta voinut päättyä Erikin nuoruuteen eikä jatkua enää hänen aikuisvuosiinsa. Aikuisen Erikin vaiheet on tiivistetty viimeisiin kolmeenkymmeneen sivuun ja kaikki asiat selitetään mukavan leppoisan alun jälkeen aivan liian nopeasti. Tunnelma katoaa. Ensimmäinen ajatukseni kirjan luettuani oli, että olipas se ihan kiva kirja. Harmi, ettei viehättävyys kantanut aivan loppuun asti.


Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä 
(Kim Novak badade aldrig i Genesarets sjö, 1998)
Suom. Saara Villa
Tammi 2005, 262 s.

24.2.2014

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön


Laura Lähteenmäen uutuus Ikkunat yöhön oli vuoden ensimmäinen lukemani kotimainen romaani. En oikein tiennyt siitä sekavahkoa ja salaperäisen kuuloista takakansitekstiä enempää. Yleensä kuitenkin pidän sukupolviromaaneista, joten tartuin kirjaan mielenkiinnolla.

Tarina käynnistyy aika hurjalla tavalla: Teresa-niminen nainen tulee tukehdutetuksi omalla tyynyllään. Ikkunat yöhön ei kuitenkaan ole mikään trilleri, vaikka ajoittain luinkin sitä pienen jännityksen vallassa. Se on psykologinen kertomus kolmen sukupolven naisista, joita kaikkia yhdistää paitsi verisiteet, myös sukutila Niitty. Vanhin on Elsi, joka kolmannen lapsen saatuaan sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen, joka oli vielä heti sodan jälkeisinä vuosina tuntematon sairaus. Hänen kahdesta tyttärestään Astasta ja Arjasta Asta on yksin jatkanut Niityn metsätilan asuttamista. Onneksi poika Roope käy välillä hänen luonaan, vaikka Asta valehtelee itselleen pärjäävänsä yksinkin. Kun Roope tuo uuden tyttöystävänsä Teresan näytille, Asta näkee naisen uhkana. Tarinassa puheenvuoronsa saavat myös Arjan kaupungissa asuvat tyttäret Hanna ja Riikka sekä Niityn naapuritalossa lapsuutensa viettänyt Jukka.

Melko lyhyessä romaanissa on aika määrä henkilöhahmoja. Alussa täytyikin pinnistellä, että muisti kuka oli kukakin. Henkilöiden tullessa tutummiksi heidät alkoi kuitenkin pian muistaa. Menneisyyden Elsi ja nykyisyyden Asta tulivat eniten liki – Elsi hänen taitavan kuvauksensa ja Asta mahdottoman epämiellyttävyytensä vuoksi. Suvun naisten nuorimmat Hanna ja Riikka ovat minusta tylsempiä hahmoja vaikkakin hekin hyvin kirjoitettuja. Parhaiten viihdyin menneisyyden Niityssä ja hahmoissa.

Suvun naisista kaikilla vaikuttaa olevan isoja ongelmia ja ne kietoutuvat vahvasti Niityn talon ja sen sisällä vietetyn elämän ympärille. Arvasin melko aikaisessa vaiheessa, että kuka, missä ja mitä, mutta en tiennyt, että miksi. Sitä kysymystä mietin hieman vieläkin. Tarina jätti siis tulkinnanvaraa, mutta aika sopivissa määrin. Tapahtumien arvaaminen ei haitannut, sillä tarina ei ole niinkään juoni- kuin tunnelmavetoinen.

Yllätyin iloisesti kirjan kielestä ja kerronnan jouhevuudesta. Anteeksi, että yleistän ja kuin olisin jokin asiantuntija, mutta aika usein tuntuu siltä, että suomalaisessa kirjallisuudessa leikitellään kielellä makuuni vähän liikaa. Tylsä, suoraviivainen kerronta ei ole miellyttävää luettavaa, mutta ei myöskään liian runollinen. Ikkunoissa yöhön kieli on juuri eikä melkein tasapainossa näiden kahden ääripään välillä.

Kirjan tarina on siis vetävä ja sen hahmot suurimmaksi osaksi mielenkiintoisia, mutta jotain jäi kuitenkin uupumaan erinomaisuudesta. Tarina voisi olla ehkä hieman intensiivisempi. Se oli lopulta myös melko tavanomainen. Erään isomman tapahtuman uskottavuus jäi sekin kaihertamaan hampaankoloon.


Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
WSOY 2014, 269 s.

19.2.2014

David Walliams: Herra Lemu


Pikku-Britanniasta tutun David Walliamsin ensimmäinen suomennettu lastenkirja Herra Lemu oli positiivinen yllätys. Olen edelleen ollut kevyempien kirjojen tarpeessa ja ajattelin Herra Lemun paikkaavan tuota tarvetta erinomaisesti. Olin kuitenkin yllättynyt, miten tarina ei ollut pelkästään kevyt lukea, vaan myös syvällinen ja ajatuksia herättävä!

Tarinan päähenkilö on kaksitoistavuotias Chloe, jolla ei ole kavereita. Häntä kiusataan koulussa eikä kotonakaan ole kovin helppoa, sillä äiti määrää kaikesta ja pikkusisko on kuin täydellisyyden perikuva. Onneksi isä on siedettävämpi, mutta onneton vässykkä. Eräänä päivänä Chloe kerää rohkeutensa ja aloittaa juttuhetken puiston penkillä majailevan järkyttävältä löyhkäävän kulkurin, Herra Lemun, kanssa. Herra Lemu vaikuttaa ymmärtävän miltä yksinäisestä Chloesta tuntuu ja pian he alkavat viettää aikaa yhdessä. He ystävystyvät niinkin hyvin, että Chloe majoittaa perheensä tietämättä kulkurin kotinsa takapihalla sijaitsevaan puutarhavajaan. Voi kuitenkin arvata, ettei Herra Lemu pysy kauaa salaisuutena, sillä haju on hirvittävä! Salaisuuden paljastumisella on kuitenkin lopulta ennalta-arvaamattomia seurauksia...

Kirjan kerronta on yksinkertaista ja suoraviivaista, mutta hauskaa ja oivaltavaa. Yhdessä suurehkon fonttikoon ja kuvituksen (jonka on piirtänyt Quentin Blake) runsauden kanssa se tekee kirjasta helposti lähestyttävän sen kohderyhmälle. Ainakin toivon niin! Herra Lemu on myöskin hyvin perinteinen lastenkirja: Se ei sisällä viime vuosina suosittuja olleita fantasiaelementtejä (tosin alkuteos on julkaistu jo vuonna 2009), vaan lähtökohtaisesti suht koht tavallisen perheen. Tarina sisältää myös opetuksen ja tärkeitä ajatuksia, joissa riittää aikuisellekin pohdiskeltavaa. Yksi avainajatuksista on ehdottomasti se, miten ihmisiä on niin helppo tuomita pelkän ulkoisen olemuksen perusteella. Herra Lemukaan ei ole ihan sitä miltä hän aluksi vaikuttaa. Myös perheen tärkeys ja läheisten huomioon ottaminen on kirjan tärkeitä viestejä.

Walliamsia on tituleerattu uudeksi Roald Dahliksi. Olen lapsena lukenut yhden tai kahden Dahlin kirjan – muistan ainakin lukeneeni Matildaa suihkussa, niin hyvä se oli! Tekisipä mieli kokeilla Dahlia uudestaan nyt aikuisiällä.

✩✩

David Walliams: Herra Lemu (Mr Stink, 2009)
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Tammi 2014, 256 s.

11.2.2014

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset


Nyt mentiin aivan mukavuusalueeni ulkopuolelle. En ole koskaan ollut Lähi-itään sijoittuvien kärsimystarinoiden suuri fani, sillä tuntuu, että ne toistavat aina samaa kaavaa: kun olet lukenut yhden, olet lukenut ne kaikki. Olikin hieman yllättävää, että lopulta kuitenkin tartuin Sahar Delijanin esikoisromaaniin Jakarandapuun lapset. Kaipasin Oatesin Blondin jälkeen jotain ohutta ja kevyttä. Niinpä, kevyttä. Aavistelin jo valmiiksi, ettei Jakarandapuun lapset ole sisällöltään kevyt, mutta tyyli, millä se on kirjoitettu, todennäköisesti on. Mutta mitä mukavuusalueen ulkopuolella sitten kävi?

Jakarandapuun lapset on useamman vuosikymmenen kuvaus Iranin islamilaisesta vallankumouksesta ja sen vastavallankumouksesta. Se seuraa usean eri ihmisen elämää aina 1980-luvun alkupuolelta 2010-luvulle. Muutama ensimmäinen luku sijoittuu vankilaan, jonne rohkeat vastavallankumoukselliset on sijoitettu täysin mielivaltaisin syin. Muurien ulkopuolella heidän perheenjäsenensä ja ystävänsä odottavat pelonsekaisin tuntein pääsevätkö muun muassa salaliitosta ja ateismista syytetyt läheiset koskaan takaisin kotiin. Kirjan loppupuoli keskittyy vallankumouksen aikana jo aikuisiksi kasvaneeseen toiseen sukupolveen. Vallankumous on jättänyt heihin jälkensä, jota he joutuvat kantamaan mukanaan lopun elämäänsä, olivatpa he Iranissa tai pakolaisina ulkomailla. Mutta onneksi on rakkaus.

Tarinan imuun oli alkuun vaikea päästä, mutta pikkuhiljaa se alkoi vetää paremmin. Alkupuolen henkilöhahmojen olot vankilassa ovat uskottavasti ja melko raastavasti kuvattuja. Tuli melkein epämiellyttävä olo. Kun tarina siirtyy vankilan ulkopuolelle, se lässähtää, ja siirryttäessä nykyaikaan, se romahtaa ihan kokonaan. Henkilöhahmot tuntuvat vain kaventuvan ja kaventuvan sekä käyttäytyvän entistä epäuskottavammin tarinan edetessä. Myös toisto alkaa tuntua rasittavalta.

Tarina kärsii siitä, että se on kovin sirpalemainen. Kirja koostuu siis luvuista, joissa lähes kaikissa on eri henkilöt. Yhteenkään henkilöön ei ehdi tutustua kunnolla kun hänen osansa jo päättyy. Loppupuolella tarinaa henkilöt alkavat kytkeytyä toisiinsa, mutta ehkä liian myöhään. Heidän väliset siteensä vaikuttavat muutenkin jäävän aika väljiksi tai Delijani ei vain riittävästi alleviivaa niitä. Osa henkilöistä ehtii myös unohtua matkan varrella. 

Delijani kirjoittaa lyhyin lausein ja melko keveästi, vaikka kirjan teemat ovatkin raskaita ja kipeitä. Jäin kaipaamaan hieman analyyttisempaa ja syvällisempää otetta tarinan henkilöistä ja tapahtumista. Nykyisellään Jakarandapuun lapset on liiankin helppolukuinen ja yksioikoinen. Toisaalta Lähi-idän tilanne on hyvin vaikeaselkoinen sen sekä menneisyyden että nykyisyyden monimutkaisten poliittisten tapahtumien takia, ja Delijani onnistuu valaisemaan sitä Iranin osalta hyvin selkeästi. Minulle tuli lukiessani kuitenkin sellainen olo, että mielummin lukisin asiasta tieteellisesti kirjoitetusta teoksesta kuin Jakarandapuun lapsista.

Mukavuusalueen ulkopuolella oli ihan virkistävää käydä, vaikkei Jakarandapuun lapset minua oikein vakuuttanutkaan. Harmi, että lukukokemus kärsi tarinan sirpalemaisuudesta ja keveydestä. Alku nimittäin lupasi ihan hyvää.

Lähestyvän ystävänpäivän, oman henkilökohtaisen syntymäpäiväni ja kirjahyllyn pursuilemisen innostamana ajattelin järjestää pienen arvonnan. Arvon siis lukemani lukukappaleen Sahar Delijanin Jakarandapuun lapsista. Kirja ei ole enää ihan priimakunnossa: sen pehmeät kannet ovat hieman nuhruuntuneet ja taipuneet kahden lukukerran jäljiltä. Kirja ja sen sivut ovat muuten ehjät. Jos hieman kärsinyt ulkoasu ja ei kovin mairitteleva mielipiteeni kirjasta eivät säikäyttäneet, osallistu ihmeessä! Arvonta-aikaa on ensi sunnuntaihin (16.2.) klo 23.59 saakka. Arvontaan voivat osallistua vain blogini lukijat kommentoimalla tähän kirjoitukseen.

Parissa muussa kirjablogissa Jakarandapuun lapsista on pidetty kovasti: Kirjava kammari, Leena Lumi ja Lillin kirjataivas. Vähemmän ihastuneita olivat Nenä kirjassa ja Mari A:n kirjablogi.


Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset (Children of the Jacaranda Tree, 2013)
Suom. Laura Jänisniemi
WSOY 2014, 285 s.

8.2.2014

Lisää kysymyksiä & kirjahyllyn kertomaa


Kirjasähkökäyrän Mai heitti minulle kysymyksiä blogeja kiertäneen kysymyshaasteen muodossa. Aletheian esittämiin kysymyksiin vastasin jo täällä, mutta lisäkysymykset eivät olleet ollenkaan pahitteeksi!  

1. Kerro kirja josta pidät ja jonka päähenkilö haluaisit olla.
Haluaisin ehkä olla Tyrskyjen päähenkilö. Ihan vain miljöön vuoksi.

2. Kumpi kiinnostaa enemmän: mieskirjailijoiden vai naiskirjailijoiden kirjat? Miksi?
Luen yleensä hieman enemmän nais- kuin mieskirjailijoiden kirjoja, mutta en tee sitä tietoisesti. Usein kirjan hahmoihin on mukava samastua ja minusta tuntuu, että naiskirjailijat osaavat kuvata naishahmoja kaikista parhaiten. He luonnollisesti tietävät parhaiten, mitä on olla nainen. Joten tämän päättelyketjun avulla saatan olla himpun verran kiinnostuneempi nais- kuin mieskirjailijoista, mutta toisaalta en kuitenkaan valitse kirjoja kirjailijan sukupuolen mukaan. Ehkä kaikkien aikojen suosikkikirjailijani on mies, John Irving.

3. Luetko ennemmin ulkomaisia vai kotimaisia kirjoja? Miksi?
Ulkomaisia. Blogini aikana olen tutustunut paljon paremmin myös kotimaiseen kirjallisuuteen enkä sitä väheksy, mutta jokin siinä on, että ulkomainen kirjallisuus kiinnostaa enemmän. Ehkä syynä on sen kotimaista kirjallisuutta suurempi valinnanvara? Vaikka onhan sekin vähän hassu syy.

4. Novellit vai runot? Miksi?
En lue kumpiakaan juuri koskaan. Blogini aikana olen tainnut lukea vain yhden runokirjan ja siitäkään en kirjoittanut blogiin mitään. Kallistun enemmän novellien puoleen, sillä koen ymmärtäväni niitä paljon paremmin kuin runoja. Tai sitten olen aina lukenut vääriä runoja.

5. Minkä kirjan haluaisit lukea, mutta et ole onnistunut saamaan sitä?
Ainakin Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä. Uskon vahvasti pitäväni siitä, se kuulostaa ihan minun kirjaltani! Olisi kiva saada se omaan hyllyyn asti, mutta sitä on tosi vaikea löytää mistään. Ehkä hankin sen alkukielisenä?

6. Mikä edellisen kysymyksen kirjassa kiinnostaa sinua?
Tarina. Kasvukertomus. Lapsen näkökulma. Järkälemäisyys.

7. Mikä on paras kirja, jonka olet lukenut, ja jota joku on sinulle suositellut?
Saan eniten kirjavinkkejä muiden blogeista, mutta harvemmin enää muistan, keneltä vinkin alkujaan sain. Tähän kohtaan sopisi siis todella moni lukemani kirja! Vastaan vaikkapa Aki Ollikaisen Nälkävuoden. Todella moni kirjabloggaja kehui sitä eikä suotta!

8. Onko sinulla kirjakynnys? Mitä et lue?
Olen hyvin kaikkiruokainen kirjojen suhteen. Runoja ja novelleja en lue kuten tuli jo aiemmin selväksi. Aihepiireistä oikeastaan kaikki käy. Kauhu, scifi, fantasia, lanu – kaikki genret käy. No, eroottisiin romaaneihin tyyliin 50 Shades of Grey tai harlekiineihin en koske. 

9. Kuinka monta kirjaa olet hankkinut tänä vuonna? Kerro ihmeessä meillekin mitkä kirjat.
En ole tainnut tänä vuonna ostaa vielä yhtäkään kirjaa. Viimeksi ostin muutaman kirjan ennen joulua. Siitähän alkaa jo ollakin aikaa, joten uudet kirjat ovat kutkutelleet jo mielessäni. :)

10. Mitä kirjaa suosittelet minulle?
José Saramagon Kertomus sokeudesta!


Sitten La petite lectricen Katrin minulle antamaan kirjahyllyhaasteeseen. Olen vastannut haasteeseen joskus aiemminkin, mutta on kiva vastata uudestaan, kenties ainakin osaksi uusien kirjojen avulla.

1. Oletko mies vai nainen? Runotyttö

2. Kuvaile itseäsi. Kiltti tyttö

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Onnen koukkuja

4. Kuinka voit? Harmin paikka

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Täällä Pohjantähden alla

6. Minne haluaisit matkustaa? Galtbystä länteen

7. Kuvaile parasta ystävääsi. Uskottuni

8. Mikä on lempivärisi? Valkoinen oleanteri

9. Millainen sää on nyt? Jää

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Punaisen sään tiikerit

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Oman elämänsä sankari

12. Millainen on parisuhteesi? Rakkaudessa erottamattomat

13. Mitä pelkäät? Eräänä päivänä tyhjä taivas

14. Päivän mietelause. Rakkaus on saari

15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Paholainen pukeutuu Pradaan

16. Miten haluaisit kuolla? Samoilla silmillä

Haastan Jaanan, Main, Merenhuiskeen ja Nannan kertomaan myös itsestään ja kirjoistaan!

4.2.2014

Joyce Carol Oates: Blondi

         
  
Apua apua!
Apua Elämä lähestyy

Hei, tiedättekö tunteen, kun joku kirja on niin läkähdyttävä lukukokemus, ettei siitä osaa oikein sanoa mitään? Useimmiten käy niin, että kirja on niin huono tai mitäänsanomaton, ettei siitä tee mieli sanoa mitään, mutta joskus taas kirja on niin hyvä ja vaikuttava, ettei sanoja vain tahdo löytyä. Jo tovin lukulistallani ollut ja melkoisen palan alkuvuodestani vienyt Joyce Carol Oatesin Blondi oli juuri sellainen. Mutta minä yritän sanoa jotain.

Blondi on rohkea, fiktiivinen kuvaus kenties maailman tunnetuimman filmitähden Marilyn Monroen elämästä. Se alkaa siitä mistä Norma Jeane Bakerin elämä alkoi, elokuvateatterista. Elokuvateatterin jälkeen ei ollut enää paluuta. Norma Jeane asuu kahdestaan studiolla filminleikkaajana työskentelevän äitinsä Gladysin kanssa. Isä on vain kasvot elokuvajulisteessa. Eräänä päivänä Gladys yrittää kylvettää Norma Jeanea tulikuumassa vedessä ja hänet viedään mielisairaalaan. Norma Jeane joutuu orpokotiin.

Elämä vie Norma Jeanen valtion holhokista lapsimorsiameksi, sitten Radio Planen tehtaalta valokuvamalliksi ja Miss Alumiinituotteeksi 1945. Saamiensa elokuvaroolien myötä Norma Jeanesta tulee Marilyn Monroe, tuo kaikkien huulilla oleva tyhmäksi huoraksi haukuttu vetyperoksidiblondi. Monroen elokuvaura ei ole pitkäikäinen, kuten se ei oikeassakaan elämässä ollut. Julma elokuvateollisuus, Marilynin sekoilut lukemattomien miesten kanssa, hänen epävarmuutensa itsestään, lapsettomuus ja uhkapeli lääkkeiden ja viinan kanssa jättävät häneen jälkensä, lopullisesti vuonna 1962.

Joyce Carol Oates on taas onnistunut kirjoittamaan jotain todella hienoa ja korostan vielä, rohkeaa. On kunnianhimoista (ja ehkä joidenkin mielestä myös kyseenalaista) kirjoittaa joskus eläneestä, kaikkien tuntemasta ihmisestä, mutta fiktiivisesti. Blondia ei pidä ottaa totena, vaikka niin moni asia siinä onkin totta. Sitä, mitä Marilyn Monroen päässä liikkui, mitä ja miten hän tunsi ja koki, ei voi tietää kukaan, mutta Oates kirjoittaa niin, että se kaikki olisi voinut olla totta. Ehkä niin todella olikin? Voin ainakin kuvitella, että Marilyn oli kaiken sen vetyperoksidin ja seksikkään ulkomuotonsa alla änkyttävä ja arka, mutta älykäs nainen. Voin myös kuvitella, miten sekä julkisessa että hänen yksityisessä elämässään aiheutuneet asiat haavoittivat häntä ja saivat hänet käyttäytymään itsetuhoisesti.

Oates piirtää kuvan myös hyvin rakkaudenjanoisesta Marilynista. Voisi sanoa hänen olevan riippuvainen rakkaudesta, jota hän ei lapsuudessaan juuri saanut osakseen. Miehet ovat hänelle Isukkeja, mutta kukaan ei koskaan pysty rakastamaan Marilynia oikealla tavalla. Kukaan ei koskaan aivan ymmär häntä. Ehkä Marilyn ei sitä lopulta edes toivonutkaan.

Marilyn Monroen kuolemasta on erilaisia teorioita. Oates on valinnut niistä yhden. Mielenkiintoista on, vaikka yritinkin välttää Blondin lukemista minään elämäkertana, että mitä kaikkia asioita Oates kertoo ja mitä ei. Kaikki eivät ole totta, mutta jotkut ovat. Jotkut asiat täytyy lukea rivien väleistä. On myös vaikuttavaa, miten kirjan Marilynin ääni muuttuu hänen aikansa valuessa loppuun. Kerronnasta tulee sekavampaa ja hengästyttävämpää.

En ole koskaan ollut mitenkään erityisen kiinnostunut Marilyn Monroesta, mutta Blondia luin mielelläni. Marilyn alkoi vaikuttaa melko kiehtovalta persoonalta, niin fiktiivisenä kuin myös todellisuudessa eläneenä. Kokonaisuutena Blondi on hyvin vaikuttava kirja, todellinen taidonnäyte Oatesilta. Ehkä pitkän, jossain määrin väsyttävänkin (ei tosin itse kirjasta johtuen väsyttävän) lukurupeaman takia tai jostain muusta syystä se ei kuitenkaan yllä ihan täydellisen lukukokemuksen tasolle. Voin kuitenkin suositella kirjaa varauksetta ihan kaikille, niillekin, jotka eivät liiemmin ole kiinnostuneita Marilyn Monroesta. Kannattaa vain varata aikaa ja varautua siihen, että kirjan jälkeen olo voi olla jonkin aikaa surullinen ja ahdistunut.

Blondi muissa kirjablogeissa: Nannan kirjakimara, rjellä ja tunteella, Tea with Anna Karenina, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Täällä toisen tähden alla ja Nenä kirjassa. 

✩✩

Joyce Carol Oates: Blondi (Blonde, 2000)
Suom. Kristiina Drews
Otava 2012, 943 s.