31.12.2014

Kirjavuosi 2014

 

On taas se ihana aika vuodesta, kun voi vähän perehtyä siihen, mitä kuluneen vuoden aikana oikein tuli luettua ja valita vuoden parhaimmat kirjat. Parhaimpien kirjojen valitseminen on aina jotenkin tosi jännittävää, mutta myös hirveän haastavaa. Viime vuonna tarkastelin vuoden luettuja kirjoja excel-käppyröiden avulla, mutta tänä vuonna säästän hermojani (excel on ehkä maailman rasittavin ohjelma) ja mennään enemmän suusanallisesti, mutta tilastollisesti kuitenkin.


Luin vuoden 2014 aikana yhteensä 54 kirjaa. Se on neljä kirjaa enemmän kuin viime vuonna. Blogiini kirjoitin 45 kirjasta, loput yhdeksän olivat tenttikirjoja.
 
Kaunokirjallisuuden osuus luetuista kirjoista oli suurin, kuten tavallisesti. Tietokirjoja luin kymmenen (kaikki tenttikirjoja, voi ei) ja sarjakuvia viisi, mikä on hieno parannus viime vuoden yhteen sarjakuvaan, joten kaunokirjallisuuden osuus oli 39. Tästä eteenpäin tarkastelen eri osuuksia vain kaunokirjallisuuden ja sarjakuvien osalta.

Kirjailijan sukupuolta on mielenkiintoista tarkastella, vaikkei sukupuolella ole kirjaa valitessani väliä. Luin 27 naisen kirjoittamaa ja 17 miehen kirjoittamaa kirjaa. Suhteellisen suuri ero tällä kirjamäärällä, enemmän kuin viime vuonna.

Luin enemmän ulkomaista kuin kotimaista kirjallisuutta. Sen osuus 44 kirjasta oli peräti 31. Kotimaisten kirjojen osuus jäi siis vain 13 kappaleeseen. Tämä oli kuitenkin aika ennalta-arvattavaa.

Viime vuonna neljäsosa lukemistani kirjoista oli englanninkielisiä. Tänä vuonna luin seitsemän englanninkielistä kirjaa, joten osuus on vähemmän kuin viime vuonna.

Suurin osa lukemistani kirjoista on 2000-luvulta. Ihan tämän vuoden uutuuksia (lasken uutuuksiksi myös kirjat, jotka on ensimmäisen kerran suomennettu tänä vuonna) luin 19 kappaletta. Vanhempia, mutta silti 2000-luvulla kirjoitettuja kirjoja luin 16 kappaletta ja vielä sitä vanhempia 9. Vanhin lukemani ja ainoa 1800-luvulla kirjoitettu kirja oli Charles Dickensin Joululaulu. Vuosi oli siis aika uutuuspainotteinen.

Mikä kirjojen alkuperä sitten oli? Tätäkin on aina mukava näin tilastomielessä tarkastella. Kirjastosta lainattuja kirjoja luin 14, yllättävän vähän! Omaksi ostettuja tai lahjaksi saatuja kirjoja luin 13 kappaletta. Pyytämättä saatuja tai pyydettyjä arvostelukappaleita luin 17. Viime vuonna kirjastosta lainaamieni kirjojen osuus oli melkein puolet ja alle viidesosa luetuista oli omia ostoksia tai lahjoja, joten tähän on tullut muutos, kun nyt kaikkien kolmen eri alkuperän osuus oli aikalailla tasoissa. Arvostelukappaleiden lukeminen heijastuukin selvästi uutuuksien suuremmassa osuudessa.


Tilastokatsauksen jälkeen on kiva tarkastella vuonna 2014 luettuja kirjoja vielä vähän perusteellisemmin erilaisten kirjallisten kysymysten muodossa.

Kirja, johon kuvittelit rakastuvasi, mutta et sitten rakastunutkaan?
Eleanor Cattonin The Luminaries oli kirja, josta pidin paljon, mutta johon kuvittelin rakastuvani. Syynä liian kertaava loppu, tiettyjen henkilöhahmojen katoaminen tarinan loppupuolella sekä runsaus.

Yllättävin kirja?
Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Olin kuullut monelta suunnalta, että kirja on aika vaikea ja joidenkin mielestä todella tylsä, etenkin verrattuna Puhdistukseen. Olen kuitenkin eri mieltä ja yllätyin siitä, miten mukaansatempaava ja taitavasti rakennettu Oksasen kirja on.

Uusi kirjailijasuosikki?
Tommi Kinnunen. En malta odottaa hänen seuraavaa kirjaansa.

Hyvä kirja mukavuusalueesi ulkopuolelta?
Patrick deWittin Sistersin veljekset. En todellakaan ole länkkärien ystävä, mutta deWittin kirja oli aivan loistava!

Ärsyttävin kirja?
Erik Axl Sundin Varistyttö oli hyvä, mutta sen henkilöhahmot saivat minut välillä ihan raivon partaalle!

Kirja, jonka lukisit uudestaan?
Luen harvoin kirjoja uudestaan, siis ainakaan kovin pian, mutta jos täytyisi, lukisin uudestaan Susan Fletcherin Tummanhopeisen meren. Se voisi lohduttaa surun keskellä.

Lempikansi?


Paras henkilöhahmo?
Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeettojen Morten Falck. Ei mikään miellyttävä hahmo, mutta varsin realistinen ja moniulotteinen.

Kaunein kirja?
Anna-Kaari Hakkaraisen Purkaus on jäänyt mieleeni kauniin kuulaan ja unenomaisen kerrontansa vuoksi.

Eniten ajatuksia herättänein kirja?
Tove Janssonin Muumipappa ja meri. Kuten muumikirjat aina, Muumipappa ja merikin herätti kevyellä filosofisuudellaan paljon ajatuksia mielessäni.

Kirja, jonka luit vasta vuonna 2014, vaikka se olisi ollut syytä lukea jo aikaisemmin?
Charles Dickensin Joululaulu on ollut lukulistallani jo monta joulua ja vihdoin tänä vuonna sain sen luettua, vieläpä oikeaan ajankohtaan.

Lyhyin ja pisin lukemasi kirja?
Lyhyin oli Charles Dickensin Joululaulu (115 sivua) ja pisin Joyce Carol Oatesin Blondi (943 sivua).

Vuoden paras esikoinen?
Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Niin vahva esikoiskirja.

Hauskin kirja?
J. K. Rowlingin Harry Potter -sarjan neljä ensimmäistä osaa, tietysti.

Kirja, joka sai sinut (melkein) itkemään?
Susan Fletcherin Tummanhopeinen meri sai silmännurkat kostumaan.

Suurin pettymys?
Kate Mortonin Hylätyltä puutarhalta odotin paljon, mutta sainkin ällistyttävän keskinkertaisen kirjan. Harmittaa vieläkin!

Huonoin kirja?
Tämä kyseenalainen kunnia taitaa tänä vuonna mennä Michael Enden Tarinalle vailla loppua. Oli erikoista, että jaksoin lukea sen lopulta loppuun asti.

Kirja, jota suosittelet kaikille?
Suosittelen toki kaikkia alla olevalle top 10 -listalleni päätyneitä kirjoja, mutta jos vain yksi pitäisi valita, suosittelisin ehdottomasti Maria Turtschaninoffin Maresia. Vaikka kyseessä on enemmän tytöille kohdennettu nuortenkirja, näkisin sen sopivan monelle ikään tai sukupuoleen katsomatta.


Ja nyt, se kaikista jännittävin osuus! Yritin parhaani mukaan laittaa kirjat ihan todelliseen järjestykseen, mutta helppoa se ei ollut ja mieleni on varmaan eri jo heti huomenna.

1. Joyce Carol Oates: Blondi
2. Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
3. Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
4. J. K. Rowling: Harry Potter and the Goblet of Fire
5. Maria Turtschaninoff: Maresi. Punaisen luostarin kronikoita
6. Donna Tartt: The Goldfinch 
7. Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat 
8. Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri 
9. Kate Atkinson: Elämä elämältä 
10. John Boyne: Kuudes mies
 
En tiedä, onko listassa mitään kovin yllättävää. Suurin osa oli itsestäänselviä valintoja vuoden parhaimmiksi kirjoiksi, vain järjestyksen kanssa oli pohdittavaa. Monta muuta todella hyvää kirjaa jäi kuitenkin ulkopuolelle. Luitteko samoja kirjoja tänä vuonna ja ovatko ne suosikkienne joukossa?


Mitä tuleva vuosi tuo tullessaan? Blogin osalta suunnitteilla ei ainakaan ole mitään uutta, vaan jatkan samaan hyväksi todettuun rentoon tapaan kuin tähänkin asti. Katseeni on kuitenkin suuntautunut jo ensi kevään kirjoihin, joiden joukossa on ainakin muutama ihan must-read-tapaus, kuten Aki Ollikaisen seuraava romaani Musta satu ja käännöskirjoista kiinnostavin Emma Hooperin Etta ja Otto ja Russell ja James.
 
Omassa hyllyssä majailevista kirjoista olen suunnitellut lukevani ainakin Jojo Moyesin Me Before Youn (ilmestyy ensi kuussa suomeksi nimellä Kerro minulle jotain hyvää), Ulla-Lena Lundbergin Jään, Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan ensimmäisen kirjan, Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani ja George R. R. Martinin A Game of Thronesin. Myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia on tuijotellut minua syyttävästi kirjahyllystä jo pitkän aikaa, mutta en uskalla luvata lukevani sitä vielä ensi vuonna. Toivottavasti kuitenkin innostun. Nämä kirjat ovat siis sellaisia, joihin olin ajatellut tarttua jo tänä vuonna (ja moneen jo sitäkin aiemmin), joten yritän lukea ne ensi vuoden aikana. Katsotaan miten käy. Vielä olisi muutama Harry Potter -kirjakin jäljellä, joten saan nauttia niistä vielä hetken ajan.
 
Kirjallisuuden perusopinnot tuovat lisäksi oman mausteensa blogiini ensi vuoden puolella. Olen jo hieman kauhuissani siitä luettavien klassikoiden määrästä, mutta ehkä selviydyn siitä vertaistuen avulla. Aion siis kirjoittaa blogiini kaikista kirjallisuuden kursseille lukemistani kirjoista, kuten teen vapaa-ajallakin luettavien kirjojen kohdalla.
 
Ensi vuonna minua odottaa vihdoin myös gradun kirjoittaminen. Aloitan vuoden alusta arkistoalan suuntautumisvaihtoehdon opinnot ja graduni olisi hyvä kytkeytyä noihin opintoihin. Aihetta en ole vielä keksinyt, mutta toivottavasti löydän jonkun mielenkiintoisen, jonka kanssa jaksaa ahertaa vuoden tai pari, toivottavasti ei kuitenkaan sen kauempaa. Kiireisiä aikoja voi siis olla tiedossa, mutta niinpä ne ovat olleet oikeastaan nämä kaikki opiskeluvuodet. Pikkuhiljaa alankin jo kaivata työelämään, vaikka ovat ne nämä opiskeluvuodetkin olleet ihania.
 
Mutta siinäpä se, melkoisiin mittasuhteisiin paisunut katsaus vuoteen 2014! Kirjavuosi oli kyllä todella hyvä, sillä pidin valtaosasta lukemastani ja joukkoon mahtui vain muutamia huteja. Toivottavasti ensi vuosi on vähintään yhtä mahtava.
 
Onnellista ja kirjojen täyteistä uutta vuotta 2015!

30.12.2014

Vuoden viimeisen neljänneksen luetut kirjat

 

On vuoden toiseksi viimeinen päivä ja aika koota vielä yhteen loka-, marras- ja joulukuun luetut kirjat. Olen nyt vuoden ajan tehnyt koontipostauksia aina kolmen kuukauden välein ja tämä onkin tuntunut paljon järkevämmältä systeemiltä kuukausittaisten koontien sijaan. Jälkimmäinen systeemi alkoi tuntua tylsältä, sillä luen kuukausittain keskimäärin vain neljä tai viisi kirjaa. Kolme kuukautta on jo sen verran pitkä aika, ettei sitä melkein enää muistakaan mitä tuli luettua uuden kvartaalin alettua, joten etenkin niihin jo vähän unohtuneisiin kirjoihin on kiva palata vielä katsauksen muodossa. Tämä hyväksi havaittu systeemi jatkuu siis myös ensi vuonna.
 
Eli loka-, marras- ja joulukuun luetut kirjat:
 
Loppuvuoden kirjalista näyttää taas varsin monipuoliselta. Luin kuitenkin poikkeuksellisen paljon lasten- ja nuortenkirjoja: Tarina vailla loppua, Muumipappa ja meri, Maresi, Teemestarin kirja ja Harry Potter and the Goblet of Fire. Joululaulukin taitaa löytyä monessa kirjastossa myös nuortenosastolta.
 
Seitsemän kirjaa on miesten kirjoittamia, viisi naisten. Parhaimpien joukkoon yltävät Boynen Kuudes mies, Leinen Ikuisuusvuonon profeetat, Janssonin Muumipappa ja meri, Turtschaninoffin Maresi ja tietysti Rowlingin Harry Potter and the Goblet of Fire. Pettymyksiä puolestaan olivat selkeästi Enden Tarina vailla loppua (ensimmäinen osa kirjaa, se mihin Päättymätön tarinakin pohjautuu, oli oikein hyvä, mutta sitten lasketeltiin mahalaskua koko loppumatka) ja Itärannan Teemestarin kirja (en lämmennyt henkilöhahmoille, tarina oli välillä jopa tylsä). Neljänneksen yllättäjiä olivat ehkäpä Boynen Kuudes mies, sillä en uskonut sen olevan niin koskettava, ja Moriartyn Hyvä aviomies, jonka kuvittelin olevan liian höttöä makuuni.
 
Luettuja sivuja kertyi yhteensä 4308 eli keskiarvona 359 sivua per kirja.
 
Tällä hetkellä minulla on kesken J. K. Rowlingin Harry Potter and the Order of the Phoenix, mutta en ole varma ehdinkö sitä lukemaan ennen vuoden vaihtumista. Luultavasti en, joten se saa sitten olla ensi vuoden ensimmäinen luettu kirja.
 
Huomenna palaan vielä koko vuoden koosteen kanssa. Voin vihjata, että vuoden top 10 -listalla on joitain näistä loppuvuodenkin kirjoista!

23.12.2014

Charles Dickens: Joululaulu – aavetarina joulusta


Charles Dickensin klassikko Joululaulu lienee monelle tuttu tarina. Itse olen nähnyt sen vain elokuvasovituksena, mutta jo monta joulua on ollut aikeissa lukea myös kirja. Tänä vuonna se viimein onnistui, kun sopivasti voitin kirjan Ullan luettujen kirjojen joulukirja-arvonnasta, huippua!

Tarina kertoo vanhasta ja erittäin rahanahneesta miehestä nimeltä Ebenezer Scrooge. Scrooge on rikas, mutta häneltä ei heru lanttiakaan edes köyhän sisarenpoikansa perheelle. Kaiken lisäksi hän vihaa joulua (kuten vähän kaikkea muutakin), se on hänestä pelkkää hölynpölyä. Tympeääkin tympeämmän jouluaattoillan päätteeksi Scrooge palaa tunkkaiseen ja pölyiseen kotiinsa, missä hänen edesmenneen yhtiökumppaninsa Jacob Marleyn haamu ilmaantuu hänelle. Marley kolisuttelee paksuja kahleitaan ja varoittaa Scroogea päätymästä samaan tilaan kuin hän on kuolemansa jälkeen päätynyt. Scroogella on vielä mahdollisuus parantaa tapansa.
 
Seuraavaksi kolme henkeä saapuu yksitellen tapaamaan Scroogea ja näytttämään hänelle kuvia niin menneistä, nykyisistä kuin tulevaisuudenkin jouluista. Jotkut kuvat liittyvät Scroogen omaan elämään, toiset hänen harvojen läheistensä elämään. Viimeistään kolmannen, kauhistuttavan hengen vieraillessa Scrooge tajuaa miten on elänyt, huomioimatta muita ihmisiä, ja millainen kohtalo häntä itseään on odottamassa.

Joululaulun sanoma on ajankohtainen tänäkin päivänä, oikeastaan se tulee olemaan sitä aina: pelkät rikkaudet ja materia eivä tuo onnea ja lähimmäisenrakkaus (muutenkin kuin jouluna) on arvokas asia. Scroogen hahmo on varsin traaginen ja kurkistukset hänen menneisyyteensä koskettavia. Dickens kuvaa myös hienosti aikansa talvista Lontoota (likaista ja sumuista!) ja köyhemmän väen joulunviettotapoja. En kutsuisi itseäni jouluihmiseksi, vaikken kyllä ole mikään Scroogekaan, joten kirjan jouluun liittyvä sanoma ei niinkään ollut sen kaikista kiinnostavinta tai koskettavinta antia. Historiaminää taisi eniten ihastuttaa Dickensin kuvaama aika ja ihmiset.

Ensimmäinen Dickensini oli varsin positiivinen kokemus. Tästä lyhyestä tarinasta oli muutenkin hyvä aloittaa ja hyllyssä odottelisikin seuraavaksi Kolea talo. Saa nähdä milloin uskallan tarttua tuohon tiiliskiveen.

Joululaulun myötä toivotan kaikille tänne kurkkaaville oikein rentouttavaa joulua! Nyt saa oikein luvan kanssa vain olla.

––
 
Charles Dickens: Joululaulu – aavetarina joulusta (A Christmas Carol, 1843)
Suom. Marja Helanen-Ahtola
WSOY, 115 s.

22.12.2014

Liane Moriarty: Hyvä aviomies


Liane Moriartyn Hyvä aviomies on kertomus kolmesta naisesta, jotka koittavat luovia salaisuuksiensa keskellä. Cecilia on Australian 11. menestynein Tupperware-myyjä, kolmen tytön äiti ja viettää muutenkin täydellistä perhe-elämää Sydneyssä sijaitsevassa lähiössä. Kun hän löytää ullakolta miehensä kirjoittaman kirjeen, jonka kuoressa lukee "avattava vasta kuoltuani", hän lopulta tietysti avaa sen ja elämä suistuu raiteiltaan.
 
Samaan aikaan myös muuan Tessin elämä suistuu raiteiltaan, kun hänen miehensä ja serkkunsa ilmoittavat rakastuneensa toisiinsa. Tess pakenee poikansa Liamin kanssa äitinsä luokse Sydneyhyn, missä Tess voi parannella haavojaan. Sydneyssä koulun kanslistina toimiva Rachel taas vihaa sydämensä pohjasta koulun liikunnanopettaja Connoria, sillä hän on vakuuttunut siitä, että mies on se joka murhasi hänen teini-ikäisen tyttärensä parikymmentä vuotta sitten.
 
Kaikilla kolmella naisella on siis paljon kannettavanaan. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääsiäisviikolle, jonka kuluessa naisten ja heidän perheidensä elämät kytkeytyvät tavalla tai toisella toisiinsa.
 
Yli 400 sadasta sivusta huolimatta Hyvä aviomies on nopeaa luettavaa. Cecilian miehen kirjoittaman kirjeen sisältöä pantataan jonkin aikaa, joten jännitys sen suhteen pysyy hyvin. Paljastuksen jälkeen koin jonkin aikaa kirjan olevan vähän tylsä ja junnaavan paikoillaan, vaikka aina niin täydellisesti käyttäytyvän ja moitteettomalla ulkokuorella varustetun Cecilian hysteeristä käytöstä olikin hauska seurata. Loppupuoli piti kuitenkin taas mielenkiinnon yllä.
 
Vaikka kirjassa käsiteltävät asiat ovat varsin traagisia ja vakavia, on kirja kuitenkin kirjoitettu yllättävän hauskalla tavalla. Moriartyn tekemät huomiot päähenkilöistään ja heidän ajatuksistaan ovat riipaisevan osuvia, mutta myös hauskoja. Vaikka henkilöt ovat omalla tavallaan kärjistettyjä, ovat ne toisaalta myös aika uskottavia. Ainakin minä koin piston sydämessäni, että no joo, noin minäkin olen joskus tehnyt tai ajatellut, naurettavaa kyllä.
 
Hömpäksi (jolla en ikinä tarkoita mitään pahaa tai että hömppä olisi jotain huonoa kirjallisuutta) Hyvä aviomies on oikein hauska, varmasti lukujumeja avaava kirja. Se saattaa jopa antaa ajattelemisen aihetta elämästä ja päätöksistä joita teemme. Suosittelen luettavaksi esimerkiksi joulunpyhinä tai vaikka silloin pääsiäisviikolla.
 

––
 
Liane Moriarty: Hyvä aviomies (The Husband's Secret, 2013)
Suom. Helene Bützow
WSOY 2014, 444 s.

21.12.2014

J. K. Rowling: Harry Potter and the Goblet of Fire


Jos et ole lukenut J. K. Rowlingin Harry Potter -sarjaa ja/tai haluat välttyä kaikelta mahdolliselta, mikä liittyy sarjan jatko-osiin, älä lue enää pidemmälle.

Siitä on vierähtänyt jo tovi, kun viimeksi luin Harry Potteria. Tarkemmin ottaen se oli elokuun alussa, kun kirjoitin Harry Potter and the Prisoner of Azkabanista. Olin aika kiireinen koko syksyn, tasapainotellessa töiden ja opintojen kanssa, enkä halunnut lukea seuraavaa Potteria stressin keskellä. Halusin lukea sen sitten kun pystyn nauttimaan siitä ihan rauhassa. Onneksi joululomani alkoi jo pari viikkoa sitten ja pääsin taas Harryn ja kumppaneiden pariin!
 
Näiden jatko-osien kanssa meinasi muuten käydä vähän hullusti. Olin viime keväänä ihan innoissani, kun päätin hankkia nämä todella kauniilla kansilla varustetut Harry Potterit itselleni, sillä en omistanut kuin kaksi viimeistä suomeksi. Tilasin alkuun kolme ensimmäistä ja loppujen tilaamisen suunnittelin jättäväni myöhemmäksi. Enpä arvannut, että se meinasi olla jo liian myöhäistä: nämä kauniskantiset versiot olivat loppuneet käytännössä joka paikasta! Lopulta löysin loput minulta puuttuvat kirjat Akateemisen nettikaupasta (jossa vierailen todella harvoin ja ehkä tiedätte siihen syynkin, jos olette koskaan yrittäneet siellä asioida) ja tilasin ne heti itselleni. En tiedä, onko näitä enää myynnissä missään ja otetaanko näistä uutta painosta. Toivottavasti.
 
Mutta palataan takaisin sarjan neljänteen osaan, The Goblet of Fireen.
 
Kesällä ennen koulun alkua Harry osallistuu Ronin perheen ja Hermionen kanssa huispauksen maailmanmestaruuskisoihin. Kisat saavat pelottavan päätöksen, kun kuolonsyöjät, Voldemortin kannattajat, ilmaantuvat paikalle ja taivaalla nähdään pimeän piirto. Asia ei kuitenkaan jää vaivaamaan Harryn mieltä pitkäksi aikaa, sillä neljäs kouluvuosi on alkamassa. Tylypahkassa oppilaat saavat tietää, että pitkän tauon jälkeen koulussa järjestetään kolmivelhoturnajaiset, joihin osallistuu yksi oppilas kustakin turnajaisiin osallistuvasta koulusta, jotka ovat Tylypahkan lisäksi Beauxbatons ja Durmstrang. Alle 17-vuotiaat oppilaat eivät saa osallistua turnajaisiin, sillä siihen liittyvät tehtävät ovat liian haastavia ja vaarallisia nuoremmille velhoille ja noidille. Mutta käy kuitenkin niin, että osallistujien valinnan suorittava liekehtivä pikari valitsee Harryn toiseksi Tylypahkan edustajaksi, vaikka Harry ei ole edes yrittänyt laittaa nimeään pikariin. Näyttää siltä, että joku haluaa Harrylle pahaa, mutta kuka ja miksi?
 
Harry Potter and the Goblet of Fire on aina ollut vähiten suosikkini Harry Potter -elokuvista, ehkä siksi, että olen tainnut nähdä sen useammin kuin muut osat. Kirjasta muistikuvani olivat puolestaan hatarat, joten oli mielenkiintoista nähdä, miten suhtaudun siihen. Mutta ei, liian tutuksi käyneet kuvat elokuvasta eivät onnistuneet millään tylsistyttämään minua kirjaa lukiessani, sillä se sisältää niin paljon kaikkea sellaista, mitä en ainakaan muista elokuvassa nähneeni. Uskaltaisinkohan jopa sanoa, että tämä neljäs osa on tähän mennessä lukemistani kirjoista paras? Ei se ainakaan häviä yhtään The Prisoner of Azkabanille.
 
Neljäs osa on hyvin erilainen kuin aiemmat. Taisin sanoa samaa myös edellisen osan kohdalla, mutta oikeasti tämä on taas hyvin erilainen, edelliseenkin verrattuna. Enää tarina ei etene siten kuin aiemmissa osissa eli Harry aloittaa uuden lukuvuoden, tapahtuu outoja asioita ja loppu huipentuu siihen, kun Harrylle sattuu jotain hurjaa ja hän selviää siitä kunnialla läpi. No, tietysti The Goblet of Firenkin loppu on taas varsin tapahtumantäyteinen ja pelottava, mutta juoni ei etene yhtä suoraviivaisesti ja yksinkertaisesti kuten aiemmin. Lopussa Harry toki taas selviytyy, mutta joku toinen ei. Kirjan loppu onkin minusta hirveän surullinen.
 
Kolmivelhoturnajaiset rikkovat Tylypahkan tavallista arkea ja vaikka muistin aivan hyvin minkälaisia tehtäviä osallistujat joutuvat suorittamaan, oli turnajaisten etenemisestä silti kiva lukea. Turnajaisten kunniaksi Tylypahkassa järjestetään myös joulutanssiaiset ja viimeistään niiden myötä lukijalle käy selväksi, etteivät Harry ja hänen ystävänsä ole enää mitään pieniä lapsia, sillä niin romanssinpoikasta kuin mustasukkaisuuttakin on ilmassa kirjan päähenkilöiden kesken. Kirjassa tavataan lisäksi paljon uusia hahmoja ja syvennetään vanhojen, kuten Hagridin ja Kalkaroksen, tarinoita. Olin ihan innoissani, kun yksi lempihahmoistani, Dobby, oli kirjassa niin suuressa osassa! Kirjassa tavataan myös muita kotitonttuja, jotka työskentelevät Tylypahkan keittiössä (eiväthän ne kaikki herkulliset ruoat ihan tyhjästä ilmaannu oppilaiden nenien eteen), ja he liittyvätkin sivujuonen tasolla tarinaan. Elokuvassahan Dobbya ja muita kotitonttuja ei taideta nähdä ollenkaan?
 
Ennen kaikkea pidän tässä kirjassa siitä, miten Rowling on onnistunut ripottelemaan sinne sun tänne vihjeitä monesta tulevasta asiasta. Kirja on myös jo hyvin, hyvin synkkä ja se päättyy uhkaaviin tunnelmiin. Tätä kaikkea pohjustettiin jo The Prisoner of Azkabanissa, mutta nyt vaara on jo oikeasti todellinen. Ihan jo jännittää mitä seuraavassa osassa tapahtuu, joten kirja lähteekin mukaani joulunviettoon enkä jätä sitä johonkin ensi kevääseen roikkumaan!
 

––
 
J. K. Rowling: Harry Potter and the Goblet of Fire
Bloomsbury 2010, 636 s.

19.12.2014

Kevään 2015 uudet kirjat

Ihanaa, on taas aika tehdä listaus kiinnostavimmista seuraavan sesongin uutuuskirjoista! Aika pitkä lista niitä jälleen kertyikin. Odotan myös innolla mitä maailmalla keksitään julkaista ensi keväänä, mutta vielä niidenkin kartoittamiseen menisi ihan liikaa aikaa, joten tyydyn edelleen vain kotimaisten kustantamoiden katalogien läpikäymiseen. Odotatko samoja kirjoja kuin minä?
 
Bazar:

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta (tammikuu)
Kirjeromaani siitä, miten ihmiset rakastuvat toisiinsa.
 
John Williams: Stoner (helmikuu)
Kertomus miehestä, jonka intohimoja ovat rakkaus ja opiskelu, mutta hän kokee epäonnistuneensa molemmissa.
 
Gummerus:
 
Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää (tammikuu)
Sydäntäsärkevä ja epätavallinen rakkaustarina.
*Aion lukea alkukielisen, sillä se on jo hyllyssäni.
 
Anneli Kanto: Pyöveli (helmikuu)
Kirjassa pyövelin, apteekkarin ja tuomarin elämät kietoutuvat toisiinsa omalaatuisella tavalla ja sitten alkaa noitajahti.

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James (helmikuu)
82-vuotias Etta ei ole koskaan nähnyt merta, joten hän päättää kävellä 3200 kilometrin matkan sen äärelle. Hassu esikoisromaani hassuilla henkilöhahmoilla.
 
Anna Gavalda: Parempaa elämää (huhtikuu)
Gavaldamaisen kepeällä otteella kerrottu kahden valheellisuudesta irti pyristelevän ihmisen tarina.
 
Like:
 
Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Viides kirja (toukokuu)
Kivinen tie kirjailijaksi.
* Voi apua, jo viides kirja enkä ole aloittanut ensimmäistäkään!
 
Otava:
 
Petri Tamminen: Meriromaani (helmikuu)
Kapteeni Vilhelm Huurna onnistuu upottamaan laivan toisensa jälkeen, mutta hän ei lannistu!
 
Margaret Atwood: Uusi maa (maaliskuu)
Dystopiatrilogian päätösosa.
* Koko sarjan vielä lukematta, mutta kiinnostaa!
 
Paasilinna:
 
Linda Rodriguez McRobbie: Huonosti käyttäytyvät naiset (huhtikuu)
Tietoteos historian varrella eläneistä huonosti käyttäytyvistä merkittävistä naisista.
 
Siltala:
 
Aki Ollikainen: Musta satu (huhtikuu)
Synkänkaunis romaani, jossa menneisyys muovaa meitä. Nälkävuoden jälkeen luen Ollikaiselta mitä vain!
 
George Saunders: Joulukuun kymmenes (huhtikuu)
Kokoelma järkyttävän hauskoja kertomuksia amerikkalaislähiöistä.
 
Tammi:
 
Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa (joulukuu)
Joka aamu klo 6.27 Guylain nousee junaan ja alkaa lukea ääneen. Eräänä aamuna junasta löytyy päiväkirja, joka muuttaa kaiken.
 
Alice Munro: Nuoruudenystävä (maaliskuu)
Kuulas mutta väkevä, julma mutta lohdullinen novellikokoelma.
 
Sarah Waters: Parempaa väkeä (toukokuu)
Waters palaa juurilleen kahden naisen suhdetta kuvaavassa uudessa romaanissaan.
 
Lars Jansson: Muumit. Sarjakuvaklassikot VIII (toukokuu)
Neljä hykerryttävän hauskaa muumisarjakuvaa.
 
WSOY:
 
Anu Lahtinen & Kirsi Vainio-Korhonen: Lemmen ilot ja sydämen salat (helmikuu)
Aikamatka suomalaisen rakkauden historiaan keskiajalta nykypäivään.

11.12.2014

David Vann: Kylmä saari


Pienen alaskalaisen kylän asukkaat Gary ja Irene lähtevät parin kilometrin päässä järven rannasta sijaitsevalle syrjäiselle saarelle rakentamaan mökkiä. Mökki on ollut Garyn unelma ties miten kauan, mutta hän ei vain ole saanut sitä aikaiseksi aiemmin. Ireneä mökin rakentaminen ei voisi vähempää kiinnostaa. Siitä Gary kuitenkin saa vain enemmän aihetta valittaa Irenen osaamattomuudesta ja miten tämä on pilannut hänen elämänsä. Garyn ja Irenen 30 vuoden mittainen avioliitto on luhistumassa kasaan, niin myös sitä symboloiva tarinan edetessä syntyvä hutera mökki.
 
Heti ensimmäisen päivän jälkeen Irene alkaa kärsiä kammottavasta päänsärystä, joka estää häntä nukkumasta ja toimimasta selkeästi. Aikainen talvi lähestyy, joten mökki on saatava pian valmiiksi. Samaan aikaan Garyn ja Irenen kahdella jo aikuisella lapsella on ongelmia omissa parisuhteissaan. Mikä on lopulta koko perheen kohtalo?
 
David Vannin Kylmä saari ei ole mitään iloista luettavaa ja jos siinä näkeekin pientä huumoria, se on mustaakin mustempaa. Kirjasta on ollut myös vaikea kirjoittaa. Luin kirjan loppuun noin viikko sitten, mutta on tässä ollut kiireitäkin opintojen loppuunsaattamiseksi tältä vuodelta (onneksi nyt voi vain rentoutua ja lukea kuukauden verran). Kiireitä tai ei, kirjoittaminen tuntuu edelleen vähän vaikealta, mutta yritän saada kirjasta jonkinlaisen otteen. Toisaalta nimittäin pidin siitä, mutta toisaalta se jätti vähän kylmäksi, kuten Garyn ja Irenen avioliitto ja kaiken keskipisteenä oleva saari.
 
Karun kaunis Alaska tulee tarinassa iholle asti. Se sopii täydellisesti Garyn ja Irenen rakoilevan avioliiton näyttämöksi. Vaikka Alaska on kaunis, oikeastaan kaikki muu on rumaa. Rumaa niin kuin elämä voi olla. Kenelläkään kirjan henkilöistä ei mene hyvin. Garyn ja Irenen suhteen kuvaaminen on hyvin realistista, heidän mielensä todellisella tavalla kompleksisia. Avioliitto on tiensä päässä, koska kumpikin on ollut liian myöntyväinen toiselle ja siitä seurannut katkeruus ja puhumattomuus on tuhonnut kaiken kauniin mitä alussa oli.
 
Mietin pitkään, onko Garyn ja Irenen lasten elämänkuvioiden mukaan ottaminen ollut tarpeellista. Huomasin olevani kiinnostunut eniten juuri Garysta ja Irenestä sekä siitä, miten vähitellen etenevä mökkiprojekti heijastaa heidän välistä suhdettaan. Olisiko kirja ollut liian masentava, jos se olisi keskittynyt kuvaamaan vain pääparia? Toisaalta lapsienkaan parisuhteet eivät ole hyvissä kantamissa, joten näkökulmien vaihdokset eivät siinä mielessä piristäneet.
 
Pidin kyllä kirjan traagisuudesta, mutta ehkä se oli vähän liikaa stressaavan elämän keskellä. Välillä kaikki kertomuksen ikävät asiat ja harmaus alkoivat ihan puuduttaa ja jouduin tosissani pakottamaan itseni rämpimään eteenpäin. Onneksi jännite palaa kirjan lopussa siinä määrin, että olin ihan häkeltynyt. Loppuun palaan mielessäni yhä vieläkin.
 
Kylmässä saaressa on vierailtu myös seuraavissa blogeissa: P. S. Rakastan kirjoja ja Hengityskeinu.

––
 
David Vann: Kylmä saari (Caribou Island, 2011)
Suom. Irmeli Ruuska
WSOY 2014, 328 s.

29.11.2014

Kolme inspiroivaa blogia


Voi vitsit. Katri kertoi, että blogini inspiroi häntä:
 
"Lauralla on paikkansa näillä listoilla aina, sillä juuri hän ja hänen kirjabloginsa on ollut minulle se, josta olen aikoinani saanut kipinän aloittaa oman kirjablogin pitämisen. Lauran blogi on ulkoasultaan kauniin yksinkertainen omalla jujullaan. Laura lukee ja kirjoittaa monipuolisesti erilaisista kirjoista, mikä on mielestäni blogin rikkaus. Koen, että Lauran kirjamaku on hieman valtavirrasta poikkeava ja sen vuoksi Lauran blogia on virkistävää lukea. Blogista löytää lukulistalleen vähän erilaisia kirjoja!"
 
Samat sanat, Katri! On myös hauska kuulla, että täältä löytää vähän erilaisempia lukuvinkkejä. En tiedä, onko lukumakuni todella hieman erilaisempi, mutta ehkä se, että luen vähän kaikenlaista enkä ole kovinkaan genreuskollinen, selittää sen. On ilahduttavaa kuulla, että täältä saa inspiraatiota.
 
Katrin blogi on myös hyvin inspiroiva. Hänellä on aina kauniita kuvia eikä hän pelkää kirjoittaa rehellisesti ja tunteella lukemistaan kirjoista. Meillä on suhteellisen samanlainen kirjamaku, joten löydän usein Katrin blogista hyviä kirjavinkkejä. Siis kiitos Katri, haasteesta sekä blogistasi!
 
Mutta nyt minun pitäisi valita kolme minua inspiroivaa blogia (Katrin blogin lisäksi). Täysin rehellisesti sanoen kaikki lukemani blogit inspiroivat minua. Ihan oikeasti, en kai muuten niitä lukisi. Haasteen sääntöjen mukaan minun täytyy kuitenkin valita vain kolme, mikä osoittautui varsin haastavaksi tehtäväksi. Päädyin lopulta valitsemaan sellaisia blogeja, jotka ovat ehtineet suoda minulle inspiraatiota kauan, sillä olen seurannut niitä jo pitkän aikaa:
 
Luettua
Luettua-blogin Sanna lukee hyvin monipuolisesti erilaisia kirjoja ja kirjoittaa niistä rehellisesti. Hän lukee paljon sekä käännettyä että kotimaista kirjallisuutta, joista jälkimmäinen on sellainen, mitä en itse niin paljoa lue. Sannan blogista saan kuitenkin aina niin hyviä kotimaisten kirjojen vinkkejä, että niitä tekisi mieli lukea enemmänkin.
 
Eniten minua kiinnostaa tie
Suketuksen blogissa on parasta hänen pohtiva otteensa. Hän kirjoittaa hyvin houkuttelevasti lukemistaan kirjoista. Jaamme yhteisen kiinnostuksen historiaa kohtaan, joten erityisesti Suketuksen kirjoitukset historia-aiheisista romaaneista tai tietokirjoista ovat aina todella mielenkiintoista luettavaa ja saan valtavasti hyviä vinkkejä hänen blogistaan!
 
Sonjan lukuhetket
Sonjan blogissa minua viehättää hänen monipuolinen kirjamakunsa. Sonja kirjoittaa rennolla otteella ja napakasti lukemistaan kirjoista, mikä tekee hänen blogistaan hyvin helposti lähestyttävän. Nautin kovasti hänen viime vuoden teemakuukausistaan, mitä sitoutumista! Tänä vuonna Sonja on halunnut lukea vapaammin, ilman haasteita, ja sekin on ollut yhtälailla mukavaa seurattavaa.

Kiitos ihanista blogeistanne Sanna, Suketus ja Sonja! Sattumalta tulikin valittua kolme S-kirjaimella alkavaa bloggaajaa, hassua :) Pallo on nyt teillä!

23.11.2014

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja


Tässä on ollut pienimuotoinen nuortenkirjojen putki. Emmi Itärannan palkittu esikoisteos Teemestarin kirja saa nyt kunnian päättää sen, sillä olen tällä hetkellä lukemassa jotain aivan muuta. Oli virkistävää lukea ohuempia kirjoja niin monen kuluneen vuoden aikana luetun tiiliskiven jälkeen ja etenkin, kun marraskuu on ollut niin pimeä, ankea ja väsyttävä. Teemestarin kirja ei kuitenkaan oikein tuonut väsymykseeni parannusta tai pimeyteen valoa, sillä se on varsin synkkä dystopinen kertomus tulevaisuuden maailmasta.
 
Tarinan minäkertoja on nuori nainen nimeltä Noria. Hän kuuluu pitkään teemestarien sukuun ja tulee pian ottamaan vastaan täysivaltaisen teemestarin arvon. Se tuo mukanaan myös sukusalaisuuden, jota on ehdottomasti varjeltava. Noria elää pienessä kylässä Suomen Lapissa. Jonkin suuren katastrofin takia maailma on muuttunut meidän nykyajastamme suuresti: Vettä säännöstellään ja ihmisiä kontrolloidaan diktatuurin avulla. Ruotsia ja Norjaa kutsutaan Menetetyiksi maiksi, siellä ei ole enää juomakelpoista vettä. Entisajan tavara on muuttunut kaatopaikoilla lepääväksi rojuksi, joka kelpaa enää korkeintaan vesiastioiden paikkausmateriaaliksi tai laittomien vesijohtojen varaosiksi. Talvea ei enää ole, ilmasto on muuttunut rutikuivaksi.
 
Noria on tiedonjanoinen tyttö. Ystävänsä Sanjan kanssa hän saa selville jotain tärkeää entismaailmasta. Samaan aikaan vettä aletaan säännöstellä entistä tiukemmin ja maailmalta kantautuu huhuja sodista. Teemestarin talo alkaa herättää kylän sotilaissa epäilyksiä, sillä Norialla ei tunnu olevan pulaa vedestä ja teeseremonioissa käytettävä vesikin maistuu poikkeuksellisen raikkaalta. Saavatko Noria ja Sanja tehtävänsä loppuun ennen kuin on liian myöhäistä?
 
En juurikaan lue dystopiakirjallisuutta, mutta kirja silloin tällöin on mukavaa vaihtelua muuten niin realistisiin maisemiin sijoittuvaan lukemistooni. Teemestarin kirja toi kuitenkin pettymyksen. Voi olla, etten ollut sille tarpeeksi vastaanottavaisella tuulella tai että syy olikin marraskuun ja kaiken sen, mistä valitinkin jo ihan tarpeeksi. Kirjaa lukiessani tunsin oloni entistä väsyneemmäksi ja ankeammaksi, synkäksi jopa. Katastrofin turmeleman maailman olisi voinut luulla tuovan vielä ahdistuksenkin tunteen osaksi olotilaani, mutta tunsin vain turtumusta ja tylsistymistä. En millään onnistunut astumaan Norian sandaaleihin tai tulemaan osaksi tuota tulevaisuuden ihan mahdollista yhteiskuntakuvaa. Ehkei vika ollutkaan vastaanottavaisuudessani tai marraskuussa, ehkä en vain yksinkertaisesti pitänyt kirjasta tarpeeksi.
 
Tunnistan kuitenkin, miksi niin moni on kirjasta pitänyt ja miksi se on palkintonsa saanut. Se käsittelee varsin ajankohtaista, jatkuvasti puheenaiheena olevaa aihetta, ilmastonmuutosta, vaikkei kirjassa käykään selville, miten se on lopulta tapahtunut ja voiko siitä varsinaisesti syyttää ketään. Luulen, että myös kirjan lyyrisestä kielestä on pidetty. Minä pidin ja en pitänyt. Jatkuvat veteen liittyvät vertauskuvat ja hieman filosofiselle puolelle kallistuvat mietiskelyt alkoivat jossain vaiheessa puuduttaa, vaikka kieli muuten onkin kaunista.
 
En myöskään oikein innostunut Norian henkilöhahmosta. Teksti välittää hänestä varsin kovan ja tunteettoman kuvan eivätkä kaikki hänen tekemänsä päätökset tunnu aidoilta. Myös muut kirjan henkilöhahmot ovat lähinnä epämiellyttäviä. Tämäkin seikka siis etäännytti minua kirjasta. Heräsin kuitenkin enemmän tarinan loppupuolella ja mietin, että tämähän alkaa käydä jopa mielenkiintoiseksi! Loppu pelastaa paljon. Tarinaan jää kyllä paljon aukkoja, mutta sopivalla tavalla, ja lukijan on mahdollista täyttää nuo aukot haluamallaan tavalla.
 
Kaiken kaikkiaan Teemestarin kirja on perin ankea tarina. Ei kuvaamansa maailman, vaan ihan muiden seikkojen vuoksi.
 

––

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos 2012, 266 s.

18.11.2014

Maria Turtschaninoff: Maresi. Punaisen luostarin kronikoita


Kun kuulin, että Maria Turtschaninoffin nuortenkirja Maresi. Punaisen luostarin kronikoita on tämän vuoden Finlandia Junior -ehdokkaana, ajattelin, että mikä jottei, lukaisenpa kirjan ennen voittajan julistamista, kun se on omassa hyllyssä ollutkin jo tovin lukemattomana, ja aioin lukea sen joka tapauksessa jossain sopivassa välissä. En ole lukenut muita Junior-ehdokkaita, mutta tästä Maresista saa nyt ainakin kuudesosakäsityksen ehdokaskirjoista.
 
Maresi. Punaisen luostarin kronikoita on tarina nuoresta ja tiedonhaluisesta Maresi-nimisestä tytöstä, joka asuu pienellä saarella Punaisessa luostarissa, jonne miehiltä on pääsy kielletty. Luostarin tytöt eli noviisit ovat saapuneet saarelle kukin vähän eri syistä. Jotkut ovat paenneet väkivaltaista perhettään, toiset Maresin lailla köyhyyttä ja kotiseudun ankaria oloja. Luostarissa tyttöjä opastavat erilaisissa elämälle hyödyllisissä taidoissa, kuten historiassa, lääkintätaidossa ja eläintenhoidossa vanhemmat Sisaret. Koko Punaista luostaria johtaa Äiti.
 
Eräänä päivänä saarelle tuodaan uusi tyttö, Jai. Hän on hyvin sulkeutunut ja hiljainen, mutta Maresi ottaa hänet siipiensä suojaan ja saa vähitellen tietää Jain kamalasta menneisyydestä. Luostarin pitkään rauhallisena jatkunut elämä muuttuu vähän Jain tulon jälkeen: horisonttiin ilmestyy suuri purjelaiva miespuolisella sotajoukolla varustettuna. Sisarilta ja noviiseilta vaaditaan nyt äärimmäistä rohkeutta ja neuvokkuutta.
 
Olen hyvin positiivisesti yllättynyt! Kuvittelin ennalta Maresin olevan aivan erityylinen, lapsekkaampi ja fantastisempi. Maresi sisältää kyllä fantasiaelementtejä, mutta hyvin sopivissa määrin, ja uskoisin myös fantasiaa kaihtavien pitävän kirjasta. Tarina sisältää myös aika raakoja kuvauksia, joten mikään lastenkirja se ei ole.
 
Kirjan maailma on hyvin kiehtova, mutta raadollinen. Saarella sijaitseva luostari on monen tytön turvapaikka, mutta ulkopuolinen maailma, jota miehet hallitsevat, on uhkaava. Naisen kohtalo on usein alistua miehen tahtoon. Asetelmassa näkee selkeän viittauksen nykypäivän naisten asemaan ja miehiseen valtaan. Luostarin tehtävä on opastaa tyttöjä saaren ulkopuoliseen elämään, johon monet heistä tulevat palaamaan, sillä tyttöjen tulee auttaa kotiseutujaan luostarissa omaksumiensa tietojen ja taitojen avulla. Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo, sillä asenteiden muutos ei tapahdu sormia napsauttamalla.
 
Pidin kovasti Maresin henkilöhahmoista. He ovat kaikki kiinnostavia, moniulotteisia ja uskottavia. Kirja on myös varsin napakka paketti; se ei sisällä mitään turhaa ja etenee jouhevasti. Pidin siitä, miten kirja aluksi tutustuttaa lukijan hyvin hiljalleen sen henkilöhahmoihin sekä mielenkiintoiseen luostarin elämään ja tarjoaa vasta loppupuolella toimintaa. Toiminnan osuus ei kuitenkaan jää puolitiehen, vaan sitä on sopivassa suhteessa koko tarinaan nähden. Turtschaninoff pitää siis hienosti langat käsissään loppuun asti eikä missään nimessä tylsistytä. Kirjan kielikin on yksinkertaisen kaunista ja lyyristä.
 
Maresi on hieno tarina tyttöydestä, naiseudesta, yhteisöllisyydestä ja vallasta. Olisi mukavaa lukea lisää blogitekstejä kirjasta, mutta ehkä mahdollinen Finlandia Junior -voitto viimeistään niitä tuo? Finlandia Junior -voittaja julistetaan 20. marraskuuta eli jo ylihuomenna!
 

––

Maria Turtschaninoff: Maresi. Punaisen luostarin kronikoita
(Maresi. Krönikor från Röda klostret, 2014)
Suom. Marja Kyrö
Tammi 2014, 212 s.

16.11.2014

Tove Jansson: Muumipappa ja meri


Nyt on hieman haikea tunnelma. Olen lukenut viimeisen Tove Janssonin muumikirjan, Muumipapan ja meren (kiitos Jaana!) Onneksi ihaniin muumitunnelmiin voi palata myöhemminkin, aina kun haluan jotain lohduttavaa, herttaista ja viisasta, aina kun siltä tuntuu.
 
Muumipapassa ja meressä Muumipappa on alkanut tuntea itsensä hieman ulkopuoliseksi. Muu perhe keksii koko ajan kaikkea kivaa tekemistä, mutta Muumipappa istuu toimettomana, ja arki tuntuu varsin tylsältä. Sitten Muumipappa keksii, että he muuttaisivat yhdessä kaukaiselle majakkasaarelle, saarelle, joka näyttää kartassakin vain kärpäsenlialta. Muumipappa saa puhtia itseensä upean seikkailun äärellä ja hän alkaa taas tuntea itsensä tarpeelliseksi. Majakkasaarella asiat alkavat kuitenkin mennä äkkiä pieleen: Muumipappa ei saa sytytettyä majakkaan valoa, saaren luonto on vaikeasti kesytettävissä, samassa saaressa asuva kummallinen kalastaja ei puhu mitään. Lopulta itse majakkasaarikin alkaa käyttäytyä oudosti. Nousee suuri myrsky.
 
Muumipappa ja meri eroaa muista muumikirjoista melankolisella tunnelmallaan. Se ei ole lähellekään niin riemastuttava kuin vaikkapa suosikkini Muumipapan uroteot. Kirjassa muumiperhe näyttäytyy eri valossa kuin ennen, sen jäsenistä paljastuu aivan uusia puolia. Vaikka voisi kirjan nimen perusteella kuvitella Muumipapan tuntemusten olevan tarinan pääosassa, aivan yhtälailla se kertoo myös Muumimamman kokemasta yksinäisyyden tunteesta kuin Muumipeikon kasvukivuista ja oman identiteettinsä löytämisestä. Aivan oman sävynsä tarinaan tuo Mörön saapuminen majakkasaarelle ja mitä Muumipeikko hänen avullaan oivaltaa: "Jos on olemassa joku, josta ei koskaan puhuta ja jolle ei koskaan puhuta, tämän täytyy varmaan vähitellen hävitä olemattomiin. Hänhän ei tohdi uskoa olevansa olemassa." Tähän tiivistyykin hienosti Muumipapan ja meren ydinsanoma. Onneksi muumikirjat kuitenkin päättyvät aina lohdullisesti, tämäkin konkreettiseen valonsäteeseen myrskyn jälkeen.
 
On todella hienoa, miten muumikirjat sopivat niin lapsille kuin aikuisillekin. Aikuisena niistä löytää aivan uusia teemoja, kun taas lapsena voi vaikka vain uppoutua seikkailuun. Muumipappa ja meri tarjosi ajattelemisen aihetta ja haikean merellistä tunnelmaa lähes yhtä haikeaan ja harmaaseen marraskuuhun. Uskon, että tulen palaamaan muumiperheen pariin vielä useita kertoja.
 

––

Tove Jansson: Muumipappa ja meri (Pappan och havet, 1965)
Suom. Laila Järvinen
WSOY 2010, 186 s.

15.11.2014

Arvonnan tulos


KAISA!

Random.orgin lahjomaton generaattori valitsi sinut voittajaksi, onnea! Otan sinuun pian yhteyttä ja saat valita, haluatko 20 euron arvoisen lahjakortin Adlibrikseen vai Elisa Kirjaan.
 
Kiitos kaikille synttäriarvontaan osallistuneille ja kiitos mielenkiintoisista tietokirjoista ja elämäkerroista, joista samalla vinkkasitte! Seuraavalla kirjastokäynnillä ei tarvitsekaan miettiä minkälaista luettavaa etsisi. Mukavaa viikonlopun jatkoa!

11.11.2014

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat


Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa! 

Näin kuuluu norjalaisen Kim Leinen romaanin Ikuisuusvuonon profeetat päähenkilön Morten Falckin usein hokema Rousseaulta lainattu mietelause. Norjan maaseudulta kotoisin oleva nuori Falck lähtee havittelemaan vapautta valtakunnan pääkaupunkiin Kööpenhaminaan. Eletään 1700-luvun loppua. Falck tahtoisi opiskella lääketiedettä, mutta isänsä ja tämän rahoituksen johdosta hänestä tuleekin lopulta pappi. Elämä Kööpenhaminassa kaikkine kiemuroineen alkaa ahdistaa Falckia, joten hän päättää pestautua siirtokuntapapiksi Grönlantiin. Siellä ihminen voi ainakin tuntea itsensä vapaaksi! Luterilaisuuden, valistuksen ja sivistyksen tuominen Grönlantiin ei kuitenkaan ole ihan helppo juttu, sillä maan "villit" eivät useinkaan suhtaudu kovin suopeasti tanskalaisiin siirtomaaisäntiinsä. Sivistymättömien pakanoiden lisäksi ongelmia aiheuttavat myös tanskalaiset itse kunniattomalla, vieläkin sivistymättömällä käytöksellään. Vankasti valistusaatteisiin uskova Falck joutuu myös kokemaan oman ruumiinsa ja mielensä rappion. Aivan, ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa!

Täytyypä tällä kertaa olla täysin samaa mieltä kirjan takakanteen poimitun Politikenin sitaatin kanssa: Ikuisuusvuonon profeetat on "täysin omaa luokkaansa." Ja täysin sen tyyppistä kirjallisuutta josta nautin. Ensinnäkin kirjan miljöö on erityisen kiinnostava. 1700-luvun lopun Norja, Tanska ja Grönlanti ovat uskottavasti kuvattuja enkä ole tainnut aikaisemmin lukea tällaiseen miljööseen kiinnittyvää kaunokirjallisuutta. Alueen historia tuolta ajalta oli tosin jo ennestään tuttua, kiitos kandintutkielmani. Toiseksi Leine kuvaa hienosti ajan siirtomaavaltaa ja sortoa, joita tanskalaiset Grönlannin alkuperäiskantaa kohtaan harjoittivat. Ja kolmanneksi Leine on myös tavoittanut ajan hengen valistusaatteineen sekä kuvaa hyvin pikkutarkalla otteella sen, mitä kaukainen, maailman laidalla sijaitseva Grönlanti voi ihmisessä aiheuttaa.

Ikuisuusvuonon profeetat on varsin rujo romaani. Se ei säästele sanoja missään tilanteissa. Jos ruumiineritteiden ja seksuaalisten tekojen varsin pikkutarkka, mutta toki realistinen kuvaus inhottaa, Ikuisuusvuonon profeetat ei ehkä ole sinun kirjasi. Samaan aikaan kirja on myös hyvin huvittava, hieman absurdikin, meren ylitse laivattavine Falckille rakkaine lehmineen ja kauppiaan talon räjähdyksineen. Minut saa hihkumaan ihastuksesta, jos kirjailija onnistuu luomaan vakavasti otettavan aiheen ympärille myös jotain riemastuttavaa, pilailemaan omalla tai kansakuntansa kustannuksella (romaanilla ja sen tapahtumilla lienee olevan yhtymäkohtia Leinen elämään ja hänen voisi periaatteessa sanoa olevan osaksi tanskalainen, sillä hän on asunut siellä suurimman osan elämästään). Huumorin käyttö kohdistuu kirjassa kuitenkin pääasiassa Falckiin ja muihin tanskalaisiin, minkä voi nähdä irvailuna heidän surkeaa siirtomaaisännyyttään kohtaan.

Tämä kirja on myös hyvä esimerkki siitä, miten romaani voi olla todella hyvä, vaikkei sen henkilöhahmoista yksikään olisi mitenkään miellyttävä. Morten Falck vaikuttaa alkuun aika ärsyttävältä kaverilta, jolla on turhan suureelliset luulot itsestään, mutta Grönlannin edessä hän joutuu lopulta nöyrtymään, kuten niin moni muukin tanskalainen tuolla maalla. Hänestä oppii kuitenkin pitämään enemmän tarinan edetessä. Toinen sympatiaa herättävä henkilöhahmo on Sukkertoppenin siirtokunnan kauppiaan vaimo matami Kragstedt, jonka kohtalo on varsin raadollinen.

Ikuisuusvuonon profeetat sisältää historiallisen romaanin tapaan runsaasti vanhanaikaista ja jo historiaankin jäänyttä sanastoa, joiden esiin loihtimisesta voikin kiittää suomentaja Katriina Huttusta. Tekstiin on kuitenkin jonkin verran jäänyt lähinnä taivutusasultaan väärin olevia sanoja, jotka hieman pistivät silmään. Kokonaisuudessaan Ikuisuusvuonon profeetat on silti hyvin puhutteleva ja ruma, mutta lopulta myös varsin valoisa romaani.

––
 
Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat (Profeterne i Evighedsfjorden, 2012)
Suom. Katriina Huttunen
Tammi 2014, 630 s.

31.10.2014

Synttäreitä ja arvontaa


14. lokakuuta tuli täyteen neljä vuotta blogitaivalta. Olin jo ihan unohtaa sen, samoin kuin eilen melkein unohdin valmistuneeni juuri humanististen tieteiden kandidaatiksi. Apua, melkoinen lokakuu! Olen tehnyt töitä, opiskellut sen verran kuin olen jaksanut, kironnut taloyhtiön julkisivuremonttia joka ikinen päivä ja ollut välillä todella väsynyt, joten eipä ihmekään, että ne ilostuttavat asiat vain katoavat mielestä ja olo on ollut kuin kuvassa esiintyvällä Nella-kissalla. Tämä loppukuukausi on kuitenkin ollut taas aika ihanaa aikaa, sillä noh, se pieni virstanpylväs, jota myös kandidaatintutkinnoksi kutsutaan, on nyt viimein valmis, kävin tänään allekirjoittamassa uuden työsopimuksen ja huomenna on minun ja toisen puoliskoni kahdeksas vuosipäivä. Niin ja se blogisynttäreihin havahtuminen tietenkin.
 
En tiedä, mitä ajattelin neljä vuotta sitten blogia perustaessani sen pysyvyydestä. En varmaan mitään erikoista. Ajattelin kai, että näillä mennään niin kauan kuin on hauskaa. On mukavaa huomata, että sama asenne toimii edelleen ja minusta on yhä hauskaa blogata. Ainoa harmituksen aihe on se, etten enää ehdi kommentoida entiseen malliin muiden blogitekstejä saatika vastata aina mitenkään nopeasti minulle tulleisiin kommentteihin. Elämässäni on tällä hetkellä niin monta aikaa vievää asiaa ja onhan se toki harmi, ettei blogi (ja lukeminen) voi millään olla niistä se tärkein. Mutta eipäs nyt synkistytä, sillä on kuitenkin ihanaa blogata ja lukea kirjoja sekä kaikkia monia hienoja kirjablogeja edes sen verran mitä ehtii! Koko neljän vuoden aikana en myöskään ole kertaakaan kokenut olleeni kyllästynyt tai stressaantunut tähän kaikkeen. Kirjabloggaus on aika rento harrastus, vai mitä?
 
Huomenna alkavan inhokkikuukauteni sekä neljän vuoden blogitaipaleen kunniaksi järjestän nyt arvonnan, jossa voit voittaa kustantamani 20 euron arvoisen lahjakortin joko Adlibrikseen tai Elisa Kirjaan – sinä päätät kumpaan, jos arpaonni osuu kohdallesi! Molemmat tarjoavat kyllä melkoisen kirjaparatiisin sekä hieman perinteisemmälle että modernimmalle himolukijalle.
 
Tällä kertaa arvonta on tarkoitettu vain blogiini liittyneille lukijoille (varmista, että sähköpostiosoitteesi löytyy blogistasi tai profiilisi tiedoista tai sitten kommentistasi) ja olet mukana arvonnassa huikkaamalla siitä tuolla kommenttikentässä. Olisi myös kiva, jos vinkkaisit samalla jostain mielenkiintoisesta tietokirjasta tai elämäkerrasta – olen kai lukenut tälle syksylle ihan liian vähän tenttikirjoja, kun tämmöisiä nyt himoitsen. Vinkkejä saa toki kertoa, vaikkei arvontaan haluaisikaan osallistua.
 
Arvontaan voi osallistua perjantaihin 14. marraskuuta asti ja voittaja arvotaan samaisen viikonlopun aikana. Jospa merkkaisin tämän päivämäärän kalenteriini ihan kaiken varalta.

Onnea arvontaan!

24.10.2014

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 3. Kuolema


Siinä se nyt oli, paljon mielenkiintoa herättänyt Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia. Kuolema antaa sille arvoisensa päätöksen, mutta jotain jäi hampaankoloonkin, en ollut täysin vakuuttunut.
 
Kuolemassa jatketaan kaverusten Paulin, Bengtin, Sepon, Lars-Åken, Rasmuksen ja Benjaminin tarinaa. Se on täynnä hautajaisia, täynnä kuolemaa. Ystävien ja tuttavien arkunkantamisesta tulee arkipäivää, samoin niistä hirveistä, järkyttävistä oireista, joista AIDS:iin sairastunut joutuu kärsimään. AIDS, homorutto, tuhoaa monet lopullisesti ennen kuin sairautta jarruttava lääke keksitään, liian monet. Ja tämä kaikki ei tapahdu vain kirjassa, kaikki tämä tapahtui ihan oikeasti.
 
Trilogian päätösosa on kenties sarjan koskettavin, sillä niin moni tutuksi käynyt henkilö menehtyy. Yhteiskunnan välinpitämättömyys ja menehtyneiden sukulaisten vaikeneminen ovat nekin kauhistuttavaa luettavaa. Jälkimmäinen korostuu tässä kirjassa enemmän kuin ensimmäinen, josta sai lukea paljon kahdessa ensimmäisessä osassa. Tuntuu, että Kuolema etenee enemmän kirjan henkilöiden kautta, ei faktatietojen.
 
Kuolemassa on jälleen runsaasti toistoa kahden edellisen osan tapaan, mikä häiritsi taas lukukokemusta. Toisto kuitenkin hälveni, tai siihen tottui, loppua kohden, ja koska osasin odottaa sitä, se ei tällä kertaa ollut yhtä ärsyttävää kuin aiemmin. Enemmän minua häiritsi tarinan poukkoileva kerronta ja tietynlainen sirpalemaisuus. Ymmärrän, että niin on päässyt käymään, sillä tässä viimeisessä osassa täytyy saada vietyä loppuun kaikkien keskeisten henkilöiden tarinat, heistä kaikista pitää kertoa edes jotain. Se kuitenkin tekee tarinasta melko hajanaisen. Samalla sen henkilöistäkin tulee hieman etäisiä.
 
Koko trilogian osalta olen pitänyt eniten keskimmäisestä osasta. Huomaan myös nyt kaikki kirjat luettuani, että loppujen lopuksi minua kiinnosti tarinassa eniten AIDS:in yhteiskunnallisen vaikutuksen ulottuvuus kuin tarinan henkilöt ja heidän kohtalonsa sinänsä. Täytyykin lukea jossain vaiheessa Antti Järven ja Hanna Nikkasen teos Karanteeni, joka kertoo AIDS:in tulosta Suomeen.
 
Kuolema on luettu myös seuraavissa blogeissa: La petite lectrice ja kujerruksia.
 
––
 
Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 3. Kuolema
(Torka aldrig tårar utan handskar – 3. Döden, 2013)
Suom. Otto Lappalainen
Johnny Kniga, 304 s.

19.10.2014

Michael Ende: Tarina vailla loppua


Kirjat olivat Bastian Baltasar Buxin mieliteko...
 
Jollet koskaan ole kyyhöttänyt tuntitolkulla korvat hehkuen ja tukka pörrössä kirjaa ahmien ja muun maailman tykkänään unohtaen, tietämättä nälästä tai vilusta...
 
Jollet koskaan ole lukenut salaa taskulampun valossa täkin alla, koska isä tai äiti tai joku muu huolehtiva sielu on sammuttanut valot ja parastasi tarkoittaen käskenyt sinun nukkua, kun aamulla kumminkin on niin aikainen herätys...
 
Jollet koskaan edes salaa ole vuodattanut katkeria kyyneleitä, kun kiehtova tarina oli lopussa ja kun sinun oli erottava henkilöistä, joiden kanssa olit kokenut niin monta seikkailua ja joita rakastit ja ihailit ja joiden puolesta pelkäsit ja toivoit ja joiden seuraa vailla elämä sinusta tuntui tyhjältä ja turhalta...
 
Jollei sinulla ole tällaisesta mitään omia kokemuksia, et varmaankaan voi ymmärtää mitä Bastian nyt teki.
 
Michael Enden (1929–1995) klassikkolastenromaani Tarina vailla loppua lienee monelle tuttu ainakin sen pohjalta tehdyn elokuvan Päättymätön tarina muodossa. Olen nähnyt elokuvan, joskus kauan aikaa sitten, mutta kirja on jäänyt lukematta. Kirjahan kertoo pienestä, paksusta pojasta nimeltä Bastian, joka päätyy varastamaan eräästä antikvariaatista kiehtovan oloisen kirjan. Kotiin ei tietenkään ole enää menemistä varastetun kirjan kanssa, joten Bastian pakenee koulunsa ullakolle lukemaan kirjaa. Bastian on aina rakastanut tarinoita ja sepittää niitä mielellään itsekin, joten kirjan fantasiamaailma imaisee hänet hetkessä mukaansa. Itse asiassa niinkin kovaa, että myöhemmin hän on itsekin osa sitä, osa Fantaasian valtakuntaa. Siellä ollessaan hänen täytyy keksiä Fantaasian valtiattarelle uusi nimi, jotta valtakunta säästyisi tuholta, ja sen jälkeen löytää toiveidensa avulla takaisin ihmisten maailmaan. Paha vain, että toiveita on rajallinen määrä ja jokainen Bastianin tekemä toive vie pois osan hänen muistoistaan.
 
Pidin kovasti kirjan alkupuolesta, johon Päättymätön tarinakin pohjautuu. Kun kirjan toinen osa, jossa Bastian päätyy itsekin Fantaasiaan, alkaa, alkaa myös tarinan heikkoudet. Se todellakin alkaa vaikuttaa tarinalta vailla loppua. Alkupuoli, jossa Bastian lukee kirjaa, seuraa Atréjun ja lohikäärme Fuhhuurin seikkailuja ja vähän väliä kommentoi tarinan etenemistä, on vauhdikas ja pitää hyvin otteessaan. Loput tarinasta tuntuu varsin päämäärättömältä haahuilulta, hyvin hitaalta sellaiselta. Alun sympaattisen oloisesta Bastianista tulee tarinan edetessä hyvin rasittava ja ärsyttävä poika. Niin, ehkä meistä kaikista tulisi, jos voisimme toivoa itsellemme mitä vain, mutta kun tarina pyörii tällaisen henkilöhahmon ympärillä seuraavat pari sataa sivua, alkaa se jo puuduttaa.
 
Enden luoma maailma on varsin eriskummallinen ja sen asukkaat sitäkin eriskummallisempia. Sanoisin niiden olevan kaikkein parasta koko kirjassa. Muuten kirja (alkupuolen jälkeen) on hyvin, hyvin pitkäpiimäinen ja tylsä. Myönnän, että harkitsin pariinkin otteeseen jättäväni sen kesken ja oikeastaan toivon, että olisinkin jättänyt, heti sen jälkeen kun Bastian siirtyi Fantaasiaan. En näin pari päivää kirjan luettuani enää muista siitä paljoakaan, sillä en jaksanut kiinnittää huomiotani enää kaikkeen, vaan pikaluin etenkin sen kaikista tylsimmät kohtaukset.
 
En tiedä, olisinko pitänyt kirjasta enemmän nuorempana. Tarina vailla loppua on ehkä siitä vähän hankala kirja suositella (en tosin juuri suosittelisi) kenellekään, sillä kovin nuoresta se voi olla aika raskaslukuinen, mutta eipä se näin aikuisenakaan tuntunut juuri miltään.
 
Kehotan siis lukemaan tästä kirjasta vain ensimmäisen osan. Toinen osa kirjaa on yksinkertaisesti vain ajantuhlausta, ei mitään muuta.
 
Tarinasta vailla loppua on kuitenkin pidetty hurjasti (!) seuraavissa blogeissa: Morren maailma, Villasukka kirjahyllyssä ja Lumiomena.

––

Michael Ende: Tarina vailla loppua (Die unendliche Geschichte, 1979)
Suom. Marja Kyrö
Otava 2007, 492 s.

10.10.2014

Erik Axl Sund: Unissakulkija


Tämä on trilogian toinen osa. Jos et ole lukenut sarjaa tai tätä kyseistä osaa etkä halua tietää siitä yhtään mitään, ei ehkä kannata lukea pidemmälle.

Luin kesällä paljon mielenkiintoa herättäneen Erik Axl Sundin (jonka takana piilevät Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist) Varistyttö-trilogian ensimmäisen osan ja koukutuin. Trilogian toinen osa Unissakulkija olikin saatava luettavaksi pian.
 
Unissakulkija jatkaa siitä mihin Varistyttö jäi. Murhattujen poikien tutkinta on virallisesti lopetettu, mutta rikoskomisario Jeanette Kihlberg ja hänen apurinsa jatkavat sitä salaa. Pian he saavat lisää pohdittavaa, kun tällä kertaa ympäri Tukholmaa alkaa löytyä ritualistisin piirtein murhattuja aikuisia. Asiaan liittyy myös nuorena seksuaalisesti hyväksikäytettyjä tyttöjä ja Jeanette on niin lähellä, mutta silti niin kaukana jutun ratkaisemisessa. Hän saa apua hänelle läheiseksi tulleelta psykoterapeutti Sofia Zetterlundilta, joka kuitenkin kamppailee omien painajaistensa kanssa.
 
On tietysti arvattavaa, etteivät näissä kahdessa ensimmäisessä kirjassa sattuvat murhatapaukset tule vielä ratkaistuiksi tässä vaiheessa tarinaa. Hyvin lähellä loppua kuitenkin ollaan ja Unissakulkijan lukeminen olikin sikäli raivostuttavaa, kun teki vain mieli karjua Jeanettelle ja hänen apureilleen, että tajutkaa nyt! Kirjassa lukija on siis aina askeleen edellä poliiseja, mikä kieltämättä nostaa hieman hikeä pintaan. Lopussa tapahtuu kuitenkin melkoinen twist, joka saa taas jälleen kerran odottamaan seuraavan, viimeisen osan lukemista.
 
Unissakulkija on siis yhtä koukuttava kuin Varistyttö, mutta kalpenee sille monella muulla osa-alueella. Jo Varistytön kohdalla moitin hieman kirjan henkilöiden ohuutta ja kliseisyyttä ja tässä Unissakulkijassa nuo seikat ovat yhä olemassa. Jeanetten hahmo on minusta aika rasittava eikä hänen yksityiselämänsä jaksa paljoa kiinnostaa. Enemmän minua kuitenkin häiritsi kirjan sirpalemaisuus (joka on kyllä ihan järkevästi selitettävissä, mutta häiritsevää silti) ja niin mahdottoman monen asian ymppääminen yhteen. Nuo asiat yhdessä tekevät kirjasta melko sekavan.
 
Tuntuu, että aika monen trilogian kohdalla juuri keskimmäinen osa on kaikista heikoin. Ensimmäinen osa herättää mielenkiinnon aloittamalla tarinan ja viimeisessä osassa saadaan sille päätös, olipa se sitten hyvä tai ei, mutta keskimmäinen osa jää usein vähän junnaamaan ja selittämään liikaa. Unissakulkija ei selitä minusta liikaa, mutta se pyörii kyllä hieman paikoillaan ja silti kaikki tapahtuu melkoista vauhtia. Toisaalta vauhti myös sopii tälle trilogialle, sillä juonihan tässä on pääosassa ja lukija haluaa vain saada tietää mahdollisimman pian miten kaikki päättyy.
 
Aika hassua, että haluan ehdottomasti lukea tarinan päätösosan, vaikka en mitenkään erityisemmin innostunut tästä toisesta osasta. Onhan se hyvä, mutta jotenkin hieman laimeampi kuin Varistyttö. Tarinassa on ilmeisesti kuitenkin vahvaa imua.
 
Unissakulkijaa on luettu monissa blogeissa, esimerkiksi seuraavissa: Sonjan lukuhetket, Solaris, Kuuttaren lukupäiväkirja, Nenä kirjassa, Rakkaudesta kirjoihin, Järjellä ja tunteella sekä Leena Lumi.

––

Erik Axl Sund: Unissakulkija (Hungerelden, 2011)
Suom. Kari Koski
Otava 2014, 361 s.