Lukuisa: Vladimir Nabokov: Lolita

Blogiani seuraamalla on voinut huomata, että en ole kovin innokas klassikoiden lukija. Ajatellessani klassikkostatuksen saaneita kirjoja usein kaikista luotaantyöntävimmiltä seikoilta tuntuvat vanhahtava kieli ja mahdottoman hidas kerronta. En voi sanoa, pitävätkö nämä ennakko-oletukseni paikkansa, sillä minusta ei edelleenkään ole kuoriutunut mitään klassikkojen ystävää. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulosta pidän, mutta siinäkin on tylsät hetkensä. Pidän tietysti myös L.M. Montgomeryn Annoista, ne ovat vanhahtavuudessaan ihanan herttaisia!

Uudemmista klassikoista, tässä tapauksessa siis viime vuosisadan puolivälin tienoilla julkaistuista, olen pitänyt paljon Sylvia Plathin kirjasta Lasikellon alla ja Richard Yatesin Revolutionary Roadista, mutta toisaalta inhosin syvästi J. D. Salingerin Siepparia ruispellossa. Positiivisia lukukokemuksia on kuitenkin siis ollut, mutta silti ennakkoluuloni ovat yhä lujassa, etenkin suomalaisten klassikoiden kohdalla. Niitä ennen (jaa-a, saas nyt nähdä!) oli kuitenkin annettava tilaisuus yhdelle ulkomaiselle klassikolle, Vladimir Nabokovin vuonna 1955 julkaistulle Lolitalle.

Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta.

Lolitan tarina lienee monelle tuttu. Kirjan kertoja, eurooppalainen keski-ikäinen Humbert Humbert muuttaa Amerikkaan, missä hän pian päätyy vuokralaiseksi erään leskirouva Charlotte Hazen taloon. Charlottella on 12-vuotias tyttö Dolores, johon Humbert rakastuu heti ensi silmäyksellä. Hän alkaa kutsua tätä mielessään pikku nymfetiksi ja Lolitaksi, ja jokainen pienikin kosketus tyttöön saa Humbertissa aikaan väristyksiä. Niitä väristyksiä hän on tuntenut aiemminkin, mutta Lolita on jotain aivan uutta.

Humbert avioituu Charlotten kanssa saadakseen olla lähellä Lolitaa. Pian Charlotte kuitenkin kuolee tapaturmaisesti, mikä onkin Humbertin onni. Hän ottaa Lolitan mukaansa ja yhdessä he lähtevät matkalle ympäri Pohjois-Amerikan. Humbert on saanut pikku nymfettinsä omakseen.

Lolita alkoi kiinnostaa minua aika pitkälti maineensa vuoksi. Miten kirja, jonka kertoja on kaikin puolin häiriintynyt ja kuvottava pedofiili, joka kertoo rakastuneensa 12-vuotiaaseen tyttöön ja käyttäneensä tätä seksuaalisesti hyväkseen, voi olla niin pidetty? En ymmärtänytkään sitä vielä kirjan alkupuolta suorastaan kahlatessani. Koin kuvotusta sekä Humbertin kuvottavien halujen että hänen egoistisen luonteensa, mutta myös tylsistymistä hitaan kerronnan ja pitkien, turhalta tuntuvien jorinoiden takia.

Mutta jossain puolivälissä kirjaa aloin ymmärtää. Aihe tuntui toki edelleen kuvottavalta, mutta kieli jo helpommin tulkittavalta ja tarina syvemmältä. Huomasin tarinassa muitakin ulottuvuuksia kuin aikuisen miehen suhde tyttölapseen. Oli esimerkiksi mielenkiintoista huomata, miten Humbertin maailma alkoi rakoilla ja miten hän alkoi menettää otettaan kaikesta, Lolitasta. Ja miten hän muuttui – miten ensin melko tavalliselta vaikuttava sivistynyt mies muuttuu pedoksi, sitten kipeän mustasukkaiseksi, omistushaluiseksi ja pelokkaaksi, lopulta turtuneen välinpitämättömäksi. Loppupuolella kirjaa huomasin jopa jännittäväni, että miten kaiken nyt käy, vaikka selväähän oli jo, että Humbert kertoo tarinaansa vankilasta käsin. Loppunäytös sisälsi jo melkein farssimaisia piirteitä!

Yllätyin positiivisesti miten lopulta pidinkään kirjasta sen aiheesta huolimatta. Tarinan alku oli hyvin jäykkä, mutta vauhtiin päästyään se melkein pääsi jo lumoamaan minut. Sanon melkein, koska kerronta oli edelleen paikoitellen häiritsevän pitkäveteistä, esimerkkinä useamman sivun mittainen kuvaus Lolitan tenniksenpeluusta, mutta kieli olikin sitten monin osin jopa nerokasta. Lisäksi Humbert on kertojana erittäin taitava ja manipuloiva, sillä lukija on jatkuvasti melkein lankeamassa säälimään häntä.