Lukuisa: Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin

Vuoteessa makaava nuori mies on avannut silmänsä. Katse vaeltelee levottomasti edestakaisin katossa. Hän hikoilee. Hän hengittää. Sinnikkäästi, pelokkaasti. Hengittäminen on rasittavaa. Hän makaa kämmenet ylöspäin kääntyneinä, kuin rukouksessa. Hän vaikeroi. Hän on kovin väsynyt ja valtavan peloissaan. Kyyneleet valuvat pitkin hänen kasvojaan. Hän itkee itkemästä päästyään.

Tukholma vuonna 1982. "Homoseksitaudiksi" tai "homorutoksi" kutsuttu sairaus on saapunut Ruotsiin, mutta kukaan ei tiedä siitä vielä oikein mitään. Eivät myöskään Koppomista Tukholmaan muuttava nuori Rasmus tai Jehovan todistaja Benjamin. Rasmus on tullut Tukholmaan itsenäistymään ja etsimään vapautta, jota ei pienellä kotipaikkakunnallaan voinut saada. Benjamin taas on ikänsä ollut harras Jehovan palvelija, mutta kun hän saapuu maallisen Paulin ovelle, hänen koko elämänsä muuttuu. Lopulta jouluaaton iltana Rasmus ja Benjamin kohtaavat toisensa.

Ruotsalaisen Jonas Gardellin kolmiosaisen kirjasarjan Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin ensimmäinen osa Rakkaus on kertomus nuoruudesta, itsensä ja oman paikkansa etsimisestä, Tukholman homoyhteisöstä ja HI-viruksen saapumisesta Ruotsiin kahden, toisiinsa rakastuvan nuoren miehen näkökulmasta. Kurkistukset heidän lapsuuteensa ja hetket, jolloin Gardell kertoo miten 1980-luvulla yhteiskunta suhtautui homoseksuaaleihin ja HI-virukseen, syventävät tarinaa vielä lisää.

Gardellin kirjan alkuasetelma on hyvin mielenkiintoinen. Rakkaustarinan sijaan minua kiinnosti lähtökohtaisesti paljon enemmän, että minkälainen suhtautuminen naapurimaassamme on aikoinaan ollut homoseksuaaleihin, miten heidän vapautumisensa on edennyt ja minkälaisia ajatuksia HIV on alkujaan herättänyt niin homojen kuin heterojenkin keskuudessa. Gardell kuvaa näitä asioita koskettavalla tavalla, välillä heittäen kylmää, kovaa faktaa tiskiin, välillä kuvaillen tarinan henkilöiden suhtautumista asiaan. Jälkimmäistä ei tässä ensimmäisessä osassa ehdi olla vielä paljoa, sillä kirja päättyy ennen kuin HIV:tä on vielä kunnolla ehditty noteerata.

Ja nyt kirjan luettuani nämä lähtökohtaisestikin minua eniten kiinnostaneet asiat jäivät päällimäisinä mieleeni, ei Rasmus tai Benjamin. He ovat kyllä suhteellisen mielenkiintoisia henkilöhahmoja, mutta jäävät silti jollakin tapaa hieman etäisiksi. Odotin myös kirjan olevan koskettava, mutta varmaan juuri etäisten henkilöhahmojen takia koskettavuus jäi nyt kokematta. Gardell kyllä kirjoittaa HI-viruksen tulosta ja homoseksuaalien asemasta koskettavalla tavalla, mutta ei niin, että nenäliinoja olisi tarvittu. Toivon kuitenkin, että kirjasarja paranee näiltä osin seuraavien osien myötä.

Lukiessani kirjaa mietin myös siinä homoseksuaaleista annettavaa stereotyyppistä kuvaa. Se häiritsi ennen kuin aloin ajatella aikaa, jota kirjassa eletään. Ehkä stereotyyppinen kuva homomiehestä, joka harrastaa vain irtosuhteita, on jatkuvasti himokas eikä halua tai kykene löytämään pysyvää parisuhdetta oli todellisuutta 1980-luvun Ruotsissa, jolloin homojen vapautuminen ja "kaapista ulos tuleminen" oli jo aluillaan. Kontaktin ottaminen toiseen oli helpompaa kuin ennen julkisillakin paikoilla, kahviloissa ja yökerhoissa. Enää homoseksuaalisuus ei ollut sairaus. Omasta seksuaalisesta suuntautumisesta kerrottiin ehkä hieman helpommin. Asia on mielenkiintoinen ja odotan, että siihen paneudutaan myös seuraavissa kirjoissa.

Gardellin teos kärsii jonkin verran toistosta. Joskus toisto on hyvä tehokeino, mutta tämän kirjan kohdalla se oli makuuni hieman häiritsevää. Suomennoskaan ei ollut täysin virheetöntä. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin iloinen, että luin kirjan, vaikkei sen henkilöt ja varsinainen tarina minua kiinnostaneetkaan niin paljon kuin sen piirtämä kuvaus ajasta ja silloisesta homojen asemasta.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 1. Rakkaus