30.11.2013

Marraskuun luetut


Marraskuun alku oli hyvin harmaa ja ankea. En jaksanut tehdä yhtään mitään. Puolivälissä kuuta aloin piristyä, mutta kiirettä on pitänyt opintojen ja alkaneiden töiden takia. Muutama kirja tuli kuitenkin luettua:

Lisa O'Donnell: The Death of Bees
Irvine Welsh: Trainspotting

Ragden ja Welshin kirjat olivat pettymyksiä, mutta onneksi O'Donnellin The Death of Bees yllätti olemalla järkyttävän hauska, koskettava ja erilainen samanaikaisesti! Olisi hienoa, jos kirja suomennettaisiin joskus.

Luettuja sivuja kertyi 985 eli keskiarvo tästä on 328 sivua per kirja.

Marraskuussa minä myös läpäisin ruotsin valmentavan kurssin (vielä kauan pelätty virkamiesruotsi edessä keväällä, mutta enköhän minä klaaraa senkin, kun valmentavakin meni heittämällä läpi), ostin itselleni uuden työn kunniaksi kuvassa esiintyvän Modalu Englandin Pippa-laukun (paitsi että se on kaunis, siihen mahtuu myös paljon kirjoja!), suunnittelin itselleni kirjaisia joululahjoja (Eleanor Cattonin The Luminaries ja Donna Tarttin The Goldfinch ovat ykkössijoilla) ja uudistin blogini ulkoasua aika rankalla kädellä (oli pakko saada kukkasia tähän talven ankeuteen ja sitten moni muukin asia muuttui).

Toivottavasti joulukuusta tulee rennompi. Ainakin joulunpyhinä on pakko edes muutama päivä vain hengähtää ja olla ajattelematta yhtään mitään. Siispä rentouttavaa joulukuuta!

24.11.2013

Irvine Welsh: Trainspotting


Minun on ollut jo monta vuotta tarkoitus lukea Irvine Welshin kuuluisa Trainspotting, sillä filmatisointi oli joitakin vuosia sen katsottuani järkyttävän hauska. Sehän tuli eilen sopivasti televisiosta ja sitä tuli sivusilmällä vilkuiltua samalla kun luin vielä kirjan viimeisiä sivuja. Kirjan kannalta valitettavaa, että elokuva näytti yhä edelleen mielenkiintoisemmalta kuin alkuperäisteos.

Trainspotting kertoo skottilaisesta narkkariporukasta ja heidän ympärillään olevista ihmisistä. Hahmojen elämä on lähinnä sekoilua ja selviytymistä päivästä toiseen seuraavan heroiinipiikin toivossa. Välillä ollaan kuivillakin, mutta retkahdetaan silti kerta toisensa jälkeen uudelleen. Tarinan päähahmo on 25-vuotias Mark "Rents" Renton, vaikkakin tarinan kertoja vaihtelee jatkuvasti. Minulle Rentsistä tuli kuitenkin tarinan tutuin henkilö, hänestä pysyin parhaiten kärryillä. Tässä tuleekin yksi niistä syistä, joiden takia en kirjasta oikein pitänyt: se on hyvin sekava monien samankaltaisten ja tiheästi vaihtuvien kertojien takia. Jo kirjan alkuvaiheilla päätin, että en yritäkään pysyä henkilöiden mukana, vaan luen vain eteenpäin juuri ajattelematta kuka on äänessä. Toimi, mutta sekaisin olin.

Toinen marmatukseni aihe on tylsyys, sillä Trainspotting oli minulle ihan hirvittävän pitkäveteinen lukukokemus! Jatkuva sekoilu, huumeiden ja viinan vetäminen, väkivalta, uhoilu ja paneminen on hyvin turruttavaa eikä lainkaan mielenkiintoista. En tiedä olisikohan 15-vuotias minä pitänyt kirjasta? Silloin kaikki päihteisiin liittyvät kirjat olivat tosi cool. Nykyään en ymmärrä, mitä siistiä siinä oikein on. 

Odotin myös kirjan olevan hauskempi ja koskettavampi kuten filmatisointi on. Ei se järin ollut. Hauskuus jäi lähinnä peräpuikkojen kalasteluun paskantäyteisestä pöntöstä ja kusiripulioksennuksen täyteisen lakanan sisällön lentämiseen aamiaista nauttivien ihmisten päälle. Näiden kohtausten kirvoittamien naurujen lisäksi en kokenut muita tunteita kuin tylsistymistä. No, henkilöhahmojen muka ah niin kapinallinen ja anarkistinen käytös ja aatemaailma olivat naurettavia, joten ehkä pientä ärtymystä koin sitten jossain vaiheessa. Säälin tunteet jäivät kuitenkin ihan minimiin.

Mutta jotain positiivista kirjassa kuitenkin oli parin pissakakkajutun lisäksi: naispuoleisten kertojien tuoma vaihtelu (tätä oli kuitenkin liian vähän) ja se, että kirjan pohjalta on tehty ihan ok elokuva. Welshiltä olen lukenut aiemmin kirjan Paska, mutta se oli oikeastaan ihan sitä itseään, joten minun Welshin lukemiseni taitavat jäädä viimein tähän.

30. luettu teos TBR 100 -listalta.

Trainspotting on luettu myös blogissa La petite lectrice, jossa siitä pidettiin hieman enemmän.

✩✩

Irvine Welsh: Trainspotting (Trainspotting 1993)
Suom. Sauli Santikko
Seven 2004, 384 s.

12.11.2013

Lisa O'Donnell: The Death of Bees


Today is Christmas Eve. Today is my birthday. Today I am fifteen. Today I buried my parents in the backyard. Neither of them were beloved.

15- ja 12-vuotiaat Glasgowin lähiössä asuvat sisarukset Marnie ja Nelly ovat lähinnä helpottuneita päästessään vanhemmistaan eroon ja haudatessaan heidät kotinsa takapihalle. He eivät juurikaan koe surua, vaan lähinnä pelkoa siitä, että joku saa tietää. Marnie ei halua heidän joutuvan sijaisperheeseen, kenties jopa eroon toisistaan, vaan heidän on pärjättävä keskenään siihen asti, kunnes Marnie täyttää 16 vuotta ja on lain silmissä kyvykäs huolehtimaan pikkusisarestaan.

Naapurissa asuva vanha mies Lennie ottaa tytöt pian hoiviinsa. Ehkä hän haluaa hyvittää menneisyyttään tai ehkä tytöt ovat lääke yksinäisyyteen hänen miesystävänsä kuoltua jokin aika sitten. Aluksi kaikki tuntuu sujuvan hyvin ja Marnien ja Nellyn vaalima salaisuus pysyy piilossa. Mutta entä kun ihmiset alkavat kysellä vaikeita kysymyksiä, kuvioihin ilmestyy tytöille tuntematon isoisä ja Lennien koira Bobby tuo olohuoneeseen ihmisen jalan? Miten Marnien ja Nellyn käy?

Huh, Lisa O'Donnellin esikoisromaani The Death of Bees oli jotain hyvin häiritsevää ja outoa, mutta kuitenkin hyvää! Yllätin itsenikin, että kokonaisuudessaan pidin kirjasta näinkin paljon, vaikka siinä oli myös puutteensa. Marnien ja Nellyn tarina ei luultavasti sovi kaikkein herkimmille, etenkään jos kaihtaa kirjoissa ruumiita, niiden eritteitä, rumaa kieltä, väkivaltaa, huumeita ja seksiä yhdistettynä alaikäisiin nuoriin ja heidän kurjaan lapsuuteensa. Kaikki tarinan rosoisuus ja kurjuus eivät kuitenkaan mene missään vaiheessa yli ja ne tuntuvat uskottavilta. Valitettavasti.

Tarina on kerrottu kolmen eri kertojan keinoin: Marnien, Nellyn ja Lennien. Äänet heijastavat hahmojen persoonia hyvin. Marnie kertoo kaiken suoraan, kirosanoja säästelemättä, Lennien kertoo tarinaa kuin edesmenneelle kumppanilleen ja Nellyn omalaatuinen tapa nähdä, kokea ja puhua heijastuu hänen omiin osioihinsa. Kerronta on hieman hyppivää ja limittyvää, mutta ei liian epäselvää. Pidin kovasti kaikista hahmoista, mutta Lenniestä tuli kyllä ehdottomasti suosikkini. Hän sai kaikki sympatiani puolelleen.

Vaikka The Death of Bees kuulostaa näin äkkiseltään hyvin synkältä ja kurjalta tarinalta, on siinä myös paljon valonpilkahduksia ja lämpöä. Onneksi kaikki ihmiset Marnien ja Nellyn elämässä eivät ole läpeensä pahoja ja itsekkäitä.

Mutta voi harmi, että tarinan loppupuoli kärsi kiirehtimisestä ja etenkin eräästä ihan puun takaa vedetystä tapahtumaketjusta. Kaiken kaikkiaan tarina kyllä loppui minua miellyttävällä tavalla, mutta koska O'Donnell on rakentanut kirjan alun huolella ja harkiten, loppupuolen hätäiset tapahtumat eivät olleet sopusoinnussa muun tarinan kanssa. O'Donnellin tausta käsikirjoittajana tuli selväksi viimeistään siinä vaiheessa.

The Death of Bees toi minulle mieleen Irvine Welshin. Onkin ihan hauskaa jatkaa samalla teemalla ja lukea seuraavaksi Welshin Trainspotting.

✩✩✩✩

Lisa O'Donnell: The Death of Bees
HarperCollins 2012, 312 s.

6.11.2013

Anne B. Ragde: Aion tehdä sinut onnelliseksi


Norjalaisen Anne B. Ragden 1960-luvulle sijoittuva teos Aion tehdä sinut onnelliseksi kertoo yhden trondheimilaisen kerrostalon rapun kotirouvista ja heidän arjestaan. Yllättäen lähes kaikkien naisten arki pyörii ruoanlaiton, pyykkäyksen, siivoamisen sekä mahdollisten lasten ja aviomiehen ympärillä. Yksi asukas on poikkeus: Peggy-Anita Foss, jonka mies kauppaa pussikeittoja ympäri maata ja on siksi paljon poissa kotoa. Parilla ei myöskään ole lapsia, joten Peggy-Anitalla on poikkeuksellisen paljon aikaa vain itselleen. Hänellä on kuulemma myös tapana siivota alasti, joka kiinnostaa etenkin rapun miehiä, mutta pöyristyttää naisia. Naiset luonnollisesti myös kadehtivat Peggy-Anitaa, vaikkeivät sitä koskaan itselleen myöntäisikään. Näennäisesti rapun perheiden arki tuntuu sujuvan hyvin, mutta tosiasiassa niiden joukkoon mahtuu monta erilaista tarinaa, niin onnellisia kuin surullisiakin.

Aion tehdä sinut onnelliseksi jätti minut hieman kylmäksi. Oikeastaan en muista siitä ja sen henkilöhahmoista enää paljoa, vaikkei kirjan loppuun lukemisesta ole kuin muutamia päiviä. Se kertonee jotain.

Voisi ehkä kuvitella, että jatkuvasta siivoamisesta ja ruoanlaitosta lukeminen alkaisi väsyttää, mutta se ei ollut minulle ongelma. Vaikka kotityöt ovat kirjassa suuressa roolissa, onnistuin olemaan tarttumatta niihin ja keskittymään sen sijaan tarinan henkilöihin sekä heidän persooniinsa ja ongelmiinsa. Myös ajan, 1960-luvun, kuvaus oli mielenkiintoista ja uskottavaa.

Suurimmat ongelmat kirjassa olivat minulle sen persoonattomat henkilöhahmot ja rakenne. Henkilöt eivät painuneet mieleeni ja he sekoittuivat toisiinsa iloisesti jo ennen kuin olin lukenut kirjan loppuun. Tarina etenee luvuittain, yksi rapun rouva kerrallaan, mutta luvun sisällä saatetaan hypätä myös perheen miehen tai lapsen pään sisälle. Se toisaalta toi uudenlaista näkökulmaa perheen sisäisiin asioihin, mutta toisaalta tuntui vähän köykäisesti toteutetulta. Kun kaikki rapun rouvat on esitelty, on kirjassa vielä jäljellä kaksi lukua. Toiseksi viimeistä lukua en ymmärtänyt ollenkaan. Se ei tuonut minusta kirjaan yhtään mitään uutta.

Täytyy sanoa, että odotukseni olivat hieman korkeammat verrattuna siihen, mitä kirja lopulta minulle antoi. Hieman ärsyttää, sillä tarinassa on kyllä ainesta, mutta se meni pilalle edellä mainitsemieni syiden vuoksi. Ragden Berliininpoppelit-trilogia on ilmeisesti melko tykätty? Ehkäpä uskaltaudun kokeilemaan sitä.

✩✩

Anne B. Ragde: Aion tehdä sinut onnelliseksi 
(Jeg skal gjøre deg så lykkelig, 2011)
Suom. Katriina Huttunen
Tammi 2013, 289 s.

1.11.2013

Liza Klaussmann: Punaisen sään tiikerit


Serkukset Nick ja Helena ovat viettäneet aikaansa yhdessä aina lapsuudestaan saakka. Toisen maailmansodan jälkeen he lähtevät eri teille: Nick sodasta palanneen miehensä Hughesin luokse Floridaan, Helena kihlattunsa Averyn luokse Hollywoodiin. Aluksi ihanalta vaikuttava elämä muuttuu pian molempien naisten kohdalla pettymykseksi. Myöhemmin, monen katkeran vuoden jälkeen, Nick ja Helena tapaavat teini-ikäisten lastensa kanssa suvun kesähuvilalla Tiger Housessa. Mutta mitä tapahtuu, kun lapset Daisy ja Ed löytävät lähistöltä ruumiin?

Kiinnostuin Liza Klaussmannin esikoisromaanista Punaisen sään tiikerit silloin kun se alunperin julkaistiin alkuperäiskielellä. Se julkaistiin sopivasti suomeksi alkusyksystä, joten  nythän se oli viimeistään luettava. Suomennos oli muuten oikein hyvä!

Punaisen sään tiikerit on ihanan tunnelmallinen kirja. Se on hidas ja raukea kuin kuumat kesäillat, joita sen sivuilla vietetään tuon tuostakin. Se on myös kuvaus ajan keskiluokkaisesta elämästä, jossa iltapäivän cocktail on enemmän sääntö kuin poikkeus. Tarinan miljöökin on kiehtova: saari, jossa kaikki tuntevat toisensa ja kesähuvila, jonka kulisseissa voi kuulla ja nähdä kaikenlaista, jos vain on oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Vaikka kirjan juonen kuvauksesta voisi päätellä, että tarina sisältää jonkinlaisen dekkarille tyypillisen arvoituksen, mutta se ei oikeastaan pidä paikkansa. Tietysti saarelta löytyvä ruumis herättää lukijassa kysymyksiä ja se kääntää tarinan asetelman uudenlaiseksi muidenkin kummallisten asioiden käydessä ilmi, mutta Punaisen sään tiikerit ei kuitenkaan ole mikään rikos- tai jännityskirja. Pikemminkin se on kertomus ihmissuhteista sekä intohimosta ja petoksesta kiillotetun julkisivun takana.

Tarina on kerrottu viiden eri ihmisen perspektiivistä käsin ja ajallisestikin se vaihtelee aina 1940-luvulta 1960-luvulle. Osin tapahtumat menevät päällekkäin, mutta niitä kuitenkin katsotaan aina uuden henkilön näkökulmasta, joten jännite pysyy yllä eikä tarina ala kyllästyttää. Tosin, jos ei normaalisti pidä hitaista tarinoista, Punaisen sään tiikerit voi alkaakin kyllästyttää. Mielenkiintoista on muuten se, että viimeisen henkilön osio on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa, kun muut ovat kolmannessa. Mutta kyseisen henkilön pään sisään pääseminen onkin tärkeää asioiden ymmärtämisen kannalta.

Nautin kovasti kirjasta ja sen maailmasta. Maailma ei ole kovin iloinen, mutta sen ihmiset ristiriitaisuuksineen ja virheineen ovat hyvin mielenkiintoisia. Kirjan tarinassa on jotain ihanan vanhanaikaista!

✩✩

Liza Klaussmann: Punaisen sään tiikerit
Suom. Mari Janatuinen
WSOY 2013, 390 s.

Lokakuun luetut


Etenkin lokakuun loppupuoli on ollut tavattoman kiireinen (miksi minusta tuntuu, että valitan aina kuukausikoosteiden yhteydessä kiireisyydestäni?) kandiseminaarien ja palautettavien esseiden kanssa. Kaiken lisäksi polvi meni rikki, mikä hidasti kaikkea mahdollista. No, onneksi kuukauteen mahtui kaikenlaista mukavaakin, esimerkiksi osa-aikaisen oman alan työn saaminen maaliskuun loppuun asti ja tietysti myös neljä hyvää kirjaa:
 
Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Susan Fletcher: Meriharakat
Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
Liza Klaussmann: Punaisen sään tiikerit

Kuukaudesta näköjään tuli hyvin naispainotteinen. Klaussmannin Punaisen sään tiikereistä en ole vielä blogannut, mutta bloggaan tämän kirjoitettuani. Näistä neljästä kirja oli minusta paras. Galtbystä länteen sekä Meriharakat olivat molemmat ehkä yhtä hyviä ja Helioskatastrofi jäi puolestaan nyt hännille, vaikkei sekään huono kirja ollut, vaan lukija saattoi olla hieman hukassa.

Luettuja sivuja kertyi 1251, keskiarvona 313 sivua per kirja.

Suunnittelin järjestäväni myöhäisen synttäriarvonnan jossain vaiheessa tätä kuuta, sillä polveni kunto on jo onneksi sen verran hyvä, että sillä pystyy kävelemään suhteellisen normaalisti. Toivottavasti arvontaan menevästä kirjapinosta löytyy jotain tavoittelemisen arvoista. :)

Seuraavaksi Punaisen sään tiikereistä ja sitten kyllä otan mukavan lukuasennon sohvalla ja siirryn norjalaisten kotirouvien maailmaan! Lukuisaa marraskuuta!