14.10.2013

Susan Fletcher: Meriharakat


He tulivat Stackpoleen meren tähden. He kaipasivat sitä, niin kuin arvelen jokaisen joskus kaipaavan jotakin, jota ei osaa nimetä, mutta jonka tuntee sisimmässään. Isä sanoi aina: Meri... kaihoisana, kuin se olisi vain unelma, joka hänellä oli kerran ollut, poikasena. Hän sanoi: Haistatko? Mustekalan lonkeroita ja puunsälöjä, köyttä ja välkehdintää ja hummerimertoja, isä rakasti niitä, koska oli elänyt niiden lähettyvillä nuoruudessaan. Joten hääpäivänsä jälkeen, ennen kuin minä synnyin, ennen kuin olin edes paria vaaleanpunaista solua, he tulivat Pembrokeshireen käsikkäin, kävelläkseen korkeilla rantakallioilla.

Susan Fletcherin Meriharakat on keikkunut TBR-listallani jo hyvän tovin, joten oli jo aika lukea se. Nyt päivän sulattelun jälkeen oloni on hieman hämmentynyt, mutta kuitenkin melko positiivinen.

Meriharakat alkaa nykyhetkestä. Hetkestä, jolloin Moira istuu 11 vuotta nuoremman pikkusiskonsa Amyn sairaalavuoteen vierellä. Amy on ollut jo yli neljä vuotta koomassa. Lukija ei aluksi tiedä miksi Amy on koomassa ja keitä Moira ja Amy pohjimmiltaan ovat, mutta Moiran alkaessa kertoa siskolleen menneestä elämästään, purkaessa tunnustustaan, asiat valkenevat. Moira kertoo lapsuudestaan ennen Amyn olemassaoloa, tunteesta, joka hänet valtasi pikkusiskon syntyessä, ulkopuolisuudesta sisäoppilaitoksessa, vaaleasta Raysta, josta oli tuleva hänen aviomiehensä, elämästä Amyn onnettomuuden jälkeen.

Moira on kiinnostava hahmo. Samastuin nuorempaan häneen aika paljon, sillä olin ja olen yhä hieman myös sellaista itseensä ja omaan rauhaan käpertyvää sorttia. Moiran aikuistuessa hänestä kuitenkin tulee todella ärsyttävä, vaikkakin hän yhä on varsin inhimillinen. Häntä siis toisaalta ymmärtää, mutta toisaalta häntä tekee mieli ravistella olkapäistä ja kehottaa ryhdistäytymään ja käyttäytymään kuin aikuinen. Muut kirjan hahmot jäävät taas hyvin etäisiksi, mutta koska tarinan kertoja on itse Moira (tosin välillä Moira esiintyy kirjassa kolmannessa persoonassa), sen ymmärtää.

Fletcherin kuvaus englantilaisista karuista rannikkoseuduista on kiehtovaa luettavaa. Moiran rinnalla koin kirjan toiseksi tärkeäksi päähenkilöksi tummana läikehtivän meren, jota kuvaillaankin kirjassa melkein jokaisella sen sivulla. Luultavasti pidin kirjassa enemmän merestä kuin Moirasta ja ilman sitä kirja ei olisi ollut mitään. 

Minulla kesti hetken aikaa tottua kirjan kieleen. Alussa se vaikutti liiankin runolliselta, jopa tekotaiteelliselta, outoja kielikuvia. Myöhemmin se muuttui selkeämmäksi ja uskottavammaksi sekä säilyi makuuni sopivan runollisena. Kerronnassa minua häiritsi siinä paikoitellen esiintyvä toisto ja samojen asioiden vatvominen.

Kirjasta ja sen tarinasta jäi siis vähän hämmentävä olo. Pidin siinä monesta asiasta, etenkin meren läsnäolosta, Moiran henkilöhahmosta (mutta vain alkuun), sisäoppilaitoselämän kuvauksesta ja tarinan synkkyydestä (sopii tähän vuodenaikaan!), mutta lopulta en kuitenkaan saanut tarinasta tarpeeksi otetta. Loppupuoli oli myös hienoinen pettymys.

Meriharakat on runollinen kertomus sisaruudesta, syyllisyydentunnosta, yksinäisyydestä ja rakkaudesta. Uskallan hyvinkin suositella sitä melankolisten tarinoiden ystäville. Vaikkei kirjasta tullut uutta suosikkiani, aion vielä jatkaa Fletcherin muihin kirjoihin tutustumista.

29. luettu teos TBR 100 -listaltani!


✩✩✩

Susan Fletcher: Meriharakat (Oystercatchers, 2007)
Suom. Jonna Joskitt
Like 2008, 384 s.

14 kommenttia :

  1. Mullakin tää on roikkunut tbr-listalla tovin ja omasta hyllystäkin teos löytyy. Ehkä vielä tämän vuoden puolella! En ole itse aiemmin lukenut kirjailijalta mitään. Vähän nyt kyllä tuli sellainne olo, että apua, onkohan tuo sittenkään minun kirjani :-D Noh, on se ainakin kokeiltava. Kirjoitit niin kiintoisia pointteja etenkin kielestä, koska runollinen kieli uppoaa minuun ainakin useimmiten. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mä suosittelisin kuitenkin kokeilemaan, saattaisit pitää just siitä kielestä :) Eikä se ollut enää mitenkään överiä, kun tarina lähti käyntiin.

      Poista
  2. Tykkään luontokuvauksista, joten tämä kirja kiinnostaa kovasti. Olen lukenut Fletcherin Noidan rippi, jota suosittelen kovasti. Kirjassa eletään noitavainojen aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luontokuvausten ystäville tämä on kyllä hyvä valinta :) Noidan rippi kiinnostaa aika paljon, erityisesti historialliselta kuvaukseltaan, ja kuvittelisin sen olevan erilaisempi kuin tämä.

      Poista
  3. Minulle tämä on Flectherin kirjoista paras, muista olen pitänyt vain Irlantilaisesta tytöstä. Meriharakoissa on intensiivisyyttä siskossuhteen kuvauksessa ja komeaa luontokuvausta. Tämä kirja tuli liki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisikohan jokin muu Fletcherin kirja iskeä minuun vielä enemmän? Täytyy kokeilla, kiinnostaa kovasti. Luontokuvaus oli tosiaan tässä todella hienoa ja merellinen miljöö aivan ihana!

      Poista
  4. Laura, minulle tästä tuli sielukirja! Piädn tätä myös Fletcherin parhaana teoksena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla! Ymmärrän, miten joillekin tämä on tullut enemmän liki kuin itselleni tuli. Minun täytyy vielä kokeilla muita Fletcherin kirjoja.

      Poista
  5. Mielenkiintoista lukea ajatuksiasi tästä. Itsehän olen lukenut vain Irlantilaisen tytön, joka ei vakuuttanut minua ollenkaan. Nyt tekstisi laittoi ajattelemaan, että liekö Fletcher iskostuisi minuun jatkossakaan. Minä taas ihmettelin Irlantilaisessa tytössä sitä, kun en omasta mielestäni huomannut sitä paljon kehuttua runollista kieltä missään. Minusta se oli lähinnä tylsää ja persoonatonta tekstiä. Minullakin on se piirre, että saatan pitää runollista tekstiä hyvinkin äkkiä ärsyttävän tekotaiteellisena, niin että mitenköhän se olisi tässä... Hassua, miten kynnys tarttua toisiin kirjoihin kasvaa, jos ensimmäinen kirja on ollut kehnohko kokemus. Fletcher yhä kiinnostaa, mutta jotenkin se Irlantilainen siellä takaraivossa jäytää... Hiukan sama on käynyt Haruki Murakamin kanssa. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, minulla on ihan sama juttu Murakamin kanssa! Suuri lammasseikkailu oli niin hirvittävän outo, että en tiedä uskallanko enää koskaan kokeilla hänen muita kirjojaan, vaikka toisaalta kiinnostaisi vielä :D

      Fletcherin suhteen kiinnostus kuitenkin jäi vielä, koska eihän tämä Meriharakat missään nimessä huono kirja ollut, hyvä jopa. Tässä kirjassa se tekotaiteellisuuden tunne haihtui pian tarinan lähtiessä käyntiin (etenkin ihan ensimmäisten sivujen kohdalla teki mieli hakata päätä seinään), joten joko totuin kieleen tai sitten se ihan oikeasti muuttui selkeämmäksi. Tarina tässä on kuitenkin hyvä, päähahmo on kiinnostava, vaikka muuttuikin loppua kohden ärsyttäväksi ja miljöön kuvaus hienoa.

      Poista
  6. Minä en ole tätä vielä Fletcheriltä lukenut, mutta löytyy kyllä omasta hyllystä. Fletcherin kieli on vähän sellaista, että siitä joko pitää tai ei. Olen yllättynyt, että itse pidän siitä niin paljon, vaikka normaalisti lähes inhoan runollista kieltä kaunokirjallisuudessa.

    Tummanhopeinen meri oli aivan ihana. Ehkä kannattaa kokeilla sitä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alussa inhosin kieltä, mutta tarinan päästessä vauhtiin se onneksi laimeni sen verran, että se ei enää häirinnyt, vaan oli paikoitellen jopa mieleenpainuvan kaunista! En sitten tiedä miten sen on laita muissa Fletcherin kirjoissa, täytyy vain kokeilla :) Tummanhopeinen meri ja Noidan rippi ovat kirjat, joita olen seuraavaksi suunnitellut kokeilevani Fletcheriltä.

      Poista
    2. Sain tämän juuri luettua ja kirjoitit tästä juuri niin, kuten itsekin ajattelin. Tosin kielestä pidin alusta alkaen, kuten olen pitänyt kaikissa Fletcherin kirjoissa. Tämä on kyllä ns. vähiten lempparini kirjailijalta, vaikka hyvä onkin.

      Tummanhopeinen meri ja Irlantilainen tyttö ovat ihan rakkautta.

      Poista
    3. Minulla on Tummanhopeinen meri juuri lainassa kirjastosta, katsotaanpa mitä tulen pitämään siiitä! :)

      Poista