21.10.2013

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi


Minä itkin. Kyyneleet olivat sekä lämpimiä että kylmiä. Ne olivat lämpimiä isälleni, jota en enää koskaan saisi tavata. Oliko se niin? Oliko se totta? Kaivauduin syvälle itseeni ja esitin kysymyksen uudelleen: Tapaisinko enää ikinä isääni?

Ruotsalaisen Linda Boström Knausgårdin pienoisromaani Helioskatastrofi alkaa mystisellä kuvauksella siitä, kun kirjan minäkertoja, pieni tyttö, syntyy isänsä päästä yllään kiiltävä varustus. Sitten isä alkaa huutaa ja huutaa. Hänet viedään pois mielisairaalaan äkillisesti puhjenneen skitsofrenian takia. Tyttö jää ilman isäänsä ja hänet sijoitetaan uuteen, uskovaiseen perheeseen pieneen pohjoisruotsalaiseen kylään. Tyttö saa uuden nimen, Anna. Pian seurakunnassa alkaa levitä sana kielillä puhuvasta tytöstä. Mutta myöhemmin Anna ei halua muuta kuin kuolla.

Helioskatastrofi oli pitkästä aikaa vähän vaikea lukukokemus. Sen kieli tai kerronta ei ole mitenkään vaikeaselkoista, mutta en oikein tiedä mitä ajatella lukemani jälkeen. Jäiköhän minulta jotain oivaltamatta? Mitenköhän tarinaa pitäisi tulkita? Oliko Annan isä oikeasti hänen isänsä vai kuka hän oli? Miten Annalle lopulta kävi? Joskus pidän kirjoissa siitä, että lukija jätetään pohtimaan kaikkea rivien välissä ollutta ja lopun jälkeen tapahtunutta, mutta Helioskatastrofin luettuani monet sen asiat jäivät lähinnä häiritsemään.

Tulkintavaikeuksistani huolimatta pidin kirjassa monestakin asiasta. Sen kieli on tiivistä, lauseet lyhyitä ja nopeita, mutta kaunista. Kieli muuttuu kirjan toisessa osassa ja se korostaakin Annan kokemia tunteita hänen senhetkisessä elämänvaiheessaan. Uskonnollisuuden ja mielisairauden kuvaukset ovat mielenkiintoisia ja uskottavalta vaikuttavia (kummankaan kanssa en ole itse elänyt), jälkimmäistä käsitellään enemmän kirjan toisessa osassa. Silloin tarinaan ilmestyy myös paljon tummempia, ahdistaviakin sävyjä. Kirjan kahden eri osan väliin jää kuitenkin aukko, jota en osaa täyttää, ja sekin jäi hieman häiritsemään.

Koen edelleen aika ristiriitaisia tunteita kirjan tarinan suhteen. En siis oikein oivaltanut sitä, mutta silti pidin siitä jollain tasolla. Boström Knausgård on kuitenkin taitava kirjoittaja ja mielelläni lukisin häneltä lisää. Jään varmasti myös ihailemaan kirjan kaunista kansikuvaa.

Helioskatastrofi on luettu myös seuraavissa blogeissa: Sinisen linnan kirjasto ja Magentabooks.


Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi (Helioskatastrofen, 2013)
Suom. Petri Stenman
Like 2013, 138 s.

15.10.2013

Lukuisa kolme vuotta!

Rakas blogini täytti eilen kokonaiset kolme vuotta! Ei kyllä tunnu yhtään siltä, ihan kuin olisin blogannut vasta vuoden. 

Kolmeen vuoteen on mahtunut paljon iloa ja surua sekä tietysti paljon ihania ja mielenkiintoisia kirjoja. Ilman omaa kirjablogiani ja etenkin toisten kirjablogeja tuskin olisin tullut lukeneeksi niitä kaikkia. Kiitän myös kaikista blogiini tulleista hyvistä kommenteista! On mahtavaa vaihtaa ajatuksia nimenomaan kirjoista ja lukemisesta, kun irl-elämässä minulla ei ole ympärilläni yhtä paljon lukevia ihmisiä kuin sitä itse on.

Minun oli tarkoitus järjestää kirja-arvonta synttäreiden kunniaksi tässä samassa yhteydessä, mutta tänään sattui pieni onnettomuus, jonka johdosta toisen jalkani polvilumpio ilmeisesti kävi pois paikoiltaan ja polvi on nyt todella kipeä. Olen nyt vuodelevossa kuka tietää kuinka kauan, joten en uskalla järjestää arvontaa, jos en sen päättymiseen mennessä olekaan vielä parantunut. Mutta jospa tämä tästä, kipulääkettä ja lepoa vain ainakin alkuun.

Tämäkin synttärikirjoitus jää nyt tällaiseksi raapaleeksi tämän polven takia, suunnittelin nimittäin, että olisin tehnyt jonkinlaisen katsauksen blogini tilastoihin, mutta nyt täytyy jättää väliin.

Kiitos kaikille kolmesta vuodesta ja toivottavasti niitä on vielä edessä monta lisää! Arvontakin tulee sitten kun olen toipunut. :)

14.10.2013

Susan Fletcher: Meriharakat


He tulivat Stackpoleen meren tähden. He kaipasivat sitä, niin kuin arvelen jokaisen joskus kaipaavan jotakin, jota ei osaa nimetä, mutta jonka tuntee sisimmässään. Isä sanoi aina: Meri... kaihoisana, kuin se olisi vain unelma, joka hänellä oli kerran ollut, poikasena. Hän sanoi: Haistatko? Mustekalan lonkeroita ja puunsälöjä, köyttä ja välkehdintää ja hummerimertoja, isä rakasti niitä, koska oli elänyt niiden lähettyvillä nuoruudessaan. Joten hääpäivänsä jälkeen, ennen kuin minä synnyin, ennen kuin olin edes paria vaaleanpunaista solua, he tulivat Pembrokeshireen käsikkäin, kävelläkseen korkeilla rantakallioilla.

Susan Fletcherin Meriharakat on keikkunut TBR-listallani jo hyvän tovin, joten oli jo aika lukea se. Nyt päivän sulattelun jälkeen oloni on hieman hämmentynyt, mutta kuitenkin melko positiivinen.

Meriharakat alkaa nykyhetkestä. Hetkestä, jolloin Moira istuu 11 vuotta nuoremman pikkusiskonsa Amyn sairaalavuoteen vierellä. Amy on ollut jo yli neljä vuotta koomassa. Lukija ei aluksi tiedä miksi Amy on koomassa ja keitä Moira ja Amy pohjimmiltaan ovat, mutta Moiran alkaessa kertoa siskolleen menneestä elämästään, purkaessa tunnustustaan, asiat valkenevat. Moira kertoo lapsuudestaan ennen Amyn olemassaoloa, tunteesta, joka hänet valtasi pikkusiskon syntyessä, ulkopuolisuudesta sisäoppilaitoksessa, vaaleasta Raysta, josta oli tuleva hänen aviomiehensä, elämästä Amyn onnettomuuden jälkeen.

Moira on kiinnostava hahmo. Samastuin nuorempaan häneen aika paljon, sillä olin ja olen yhä hieman myös sellaista itseensä ja omaan rauhaan käpertyvää sorttia. Moiran aikuistuessa hänestä kuitenkin tulee todella ärsyttävä, vaikkakin hän yhä on varsin inhimillinen. Häntä siis toisaalta ymmärtää, mutta toisaalta häntä tekee mieli ravistella olkapäistä ja kehottaa ryhdistäytymään ja käyttäytymään kuin aikuinen. Muut kirjan hahmot jäävät taas hyvin etäisiksi, mutta koska tarinan kertoja on itse Moira (tosin välillä Moira esiintyy kirjassa kolmannessa persoonassa), sen ymmärtää.

Fletcherin kuvaus englantilaisista karuista rannikkoseuduista on kiehtovaa luettavaa. Moiran rinnalla koin kirjan toiseksi tärkeäksi päähenkilöksi tummana läikehtivän meren, jota kuvaillaankin kirjassa melkein jokaisella sen sivulla. Luultavasti pidin kirjassa enemmän merestä kuin Moirasta ja ilman sitä kirja ei olisi ollut mitään. 

Minulla kesti hetken aikaa tottua kirjan kieleen. Alussa se vaikutti liiankin runolliselta, jopa tekotaiteelliselta, outoja kielikuvia. Myöhemmin se muuttui selkeämmäksi ja uskottavammaksi sekä säilyi makuuni sopivan runollisena. Kerronnassa minua häiritsi siinä paikoitellen esiintyvä toisto ja samojen asioiden vatvominen.

Kirjasta ja sen tarinasta jäi siis vähän hämmentävä olo. Pidin siinä monesta asiasta, etenkin meren läsnäolosta, Moiran henkilöhahmosta (mutta vain alkuun), sisäoppilaitoselämän kuvauksesta ja tarinan synkkyydestä (sopii tähän vuodenaikaan!), mutta lopulta en kuitenkaan saanut tarinasta tarpeeksi otetta. Loppupuoli oli myös hienoinen pettymys.

Meriharakat on runollinen kertomus sisaruudesta, syyllisyydentunnosta, yksinäisyydestä ja rakkaudesta. Uskallan hyvinkin suositella sitä melankolisten tarinoiden ystäville. Vaikkei kirjasta tullut uutta suosikkiani, aion vielä jatkaa Fletcherin muihin kirjoihin tutustumista.

29. luettu teos TBR 100 -listaltani!


✩✩✩

Susan Fletcher: Meriharakat (Oystercatchers, 2007)
Suom. Jonna Joskitt
Like 2008, 384 s.

5.10.2013

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen


Kun lähestyy Fetknoppenia laivalla, näkee ensimmäisenä rantakalliot, pyöreät kuin lapsen selkä. Ne valuvat mereen, joka hakkaa niitä vasten valkopitsisinä aaltoina. Kallioiden halkeamissa kukkii täplinä keltamaksaruoho, siitä saari on saanut nimensä. Alkukesän valossa se näyttää paksusti tupsutetuilta siveltimenvedoilta. Fetknoppenin kalliot vivahtavat punaiseen ja samaa verenpunaa hehkuu kaikkialla ojissa. Jos kaivaa kaivon, on varmaa, että siitä nostettu vesi maistuu kuin olisi juuri purrut haavan suuhunsa. Sillä Fetknoppen on kaivossaari, siellä louhitaan rautaa.

Peter Franzénin uutuuden ohella yksi kiinnostavimmista kotimaisista syksyn uutuuksista minulle oli myös Leena Parkkisen toinen romaani Galtbystä länteen. Pidin hyvin paljon Parkkisen esikoisesta, Sinun jälkeesi, Max, joten odotukset toista kirjaa kohtaan olivat korkeat. Galtbystä länteen osin lunasti ne, osin ei.

Tarina alkaa siitä, kun 83-vuotias Karen on lähtenyt kotoaan vaaleansinisellä Plymouthillaan. On hän kuitenkin jättänyt viestin pojalleen, jottei tämä heti huolestuisi, mutta huolestuu varmasti kuitenkin. Eräällä huoltoasemalla Karen joutuu ryöstön kohteeksi, mutta loppujen lopuksi tilanne päättyy niin, että toinen ryöstäjistä, iranilaista alkuperää ja jo huomattavasti raskaana oleva nuori nainen, Azar, päätyy Karenin auton kyytiin. Naiset matkaavat lounaisrannikolla sijaitsevalle, maksaruohon peittämälle Fetknoppenin saarelle. Se oli ennen Karenin koti, siellä Karen syntyi. Siellä oli myös Sebastian, Karenin isoveli, sekä Kersti, joka vuonna 1947 löydettiin vedestä kuolleena, kuristettuna. Silloin kaikkien syyllistävät katseet kohdistuivat Sebastianiin, mutta Karen on aina ollut varma, ettei Sebastian tappanut Kerstiä. Mutta kuka murhaaja sitten oli? Siihen Karen haluaa viimein saada vastauksen, kuusikymmentäviisi vuotta myöhemmin.

Galtbystä länteen on tarina siskosta ja sen veljestä sekä sisarusten välisestä kiinteästä siteestä. Se on myös tarina menettämisestä, ulkopuolisuuden tunteesta ja ystävyydestä. Halusta löytää, halusta unohtaa. Karenin ja Azarin menneisyydet paljastuvat vähitellen takaumien kautta: välillä ollaan Karenin lapsuudessa ja nuoruudessa Fetknoppenilla ja Turussa, välillä 1990- ja 2000-luvun Tampereella Azarin eletyssä elämässä. Eri aikakausien välillä hyppely ei tuntunut raskaalta tai sekavalta, sillä Parkkinen on yhdistänyt ne hyvin sujuvaksi kokonaisuudeksi.

Kirja on muutakin, se on myös jännitysnäytelmä ja murhamysteeri, mutta hidastempoinen ja tyylikäs. Asioita keritään hitaasti auki, mutta välillä lukija pääsee yllättymään. Lisäksi Parkkinen kirjoittaa hyvin kauniisti ja kuvailee asioita tarkasti. Aloin ihan kaivata 1940-luvun Fetknoppenille. Kyllä, pidin enemmän Karenin menneisyydestä kertovista osioista, mutta kun nykyaikaankin sijoittuvat tapahtumat olivat kiinnostavia, pidin niistäkin melkein yhtä paljon.

Tarinan, kielen, henkilöhahmojen, miljöön ja arjen historian osalta pidin Galtbystä länteen -teoksesta hyvin, hyvin paljon ja nämä seikat huomioon ottaen se lunasti odotukseni. Mutta voi, kirjan loppupuoli lässähti. Ei siis viimeiset sivut, vaan vielä niitä ennen tapahtuneet asiat. Ne tuntuivat kamalan irtonaisilta, täytteeltä. Ne toivat kirjaan kyllä vauhtia, mutta olisinko kuitenkaan halunnut sitä – en usko. Minusta kirja olisi toiminut kokonaisuuden kannalta paremmin ilman sitä kaikkea mitä loppupuolella tapahtui. On siis pakko, vaikka se kamalalta tuntuukin, myöntää, että olen hieman pettynyt. Hyvin lupaavan alun ja sitä seuranneen jälkeen olin jo varma, että tämä kirja on mahtava, tästä tulee suosikkejani, mutta sitten myöhemmin hämmennyin ja petyin. Hirveän harmi!

Kirjasta on blogattu ja tykätty myös seuraavissa blogeissa: P.S. Rakastan kirjoja, Lumiomena ja Kirjainten virrassa.

✩✩

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Teos 2013, 339 s.