Jeffrey Eugenides: Middlesex


Olipa kerran eräs geeni. Se piileksi läpi sukupolvien. Se ohitti toisiinsa rakastuneet kreikkalaiset sisarukset, se matkusti heidän mukanaan Amerikkaan ja se jätti väliin sisaruksien lapset kunnes se raivasi tiensä ulos toisen heistä tyttäressä, Calliopessa. Tyttäressä, joka on myös poika. Hermafrodiitti. Calliope, nykyään Cal, eli lapsuutensa täysin normaalina tyttönä. Hänessä ei ollut mitään ulkoisia poikkeavuuksia. Mutta murrosiässä hän pian itsekin huomaa olevansa hieman erilainen kuin muut ikäisensä tytöt. Muiden tyttöjen vartalot saavat naiselliset muotonsa. Muut tytöt kuiskailevat kuukautisistaan. He ihastuvat poikiin. Calliopen vartalo puolestaan ei kehity kuin venymällä pituutta ja kasvattamalla liikaa karvaa, hän ei ala vuotaa verta eikä hän ihastu poikiin vaan erääseen tyttöön.

Tiedämme jo tarinan alussa, että entinen Calliope, nykyinen Cal on nyt Berliinissä elävä nelikymppinen mies. Selvittääkseen lukijalle nuoruutensa vaiheita hänen on palattava mahdollisimman alkuun eli isovanhempiensa vaiheisiin silloin kun he pakenivat kotimaastaan. Tämän jälkeen on välttämätöntä kertoa hänen omien vanhempiensa tarina ennen kuin lukija pääsee tutustumaan itse Calliopeen ja siihen, miten geeni vaikutti hänen elämäänsä. 

Kirjan kertoja eli nykyhetkessä elävä Cal ei päästä lukijaa siinä mielessä helpolla, ettei hän kerro heti kaikkea, vaan melkein rasittavuuteen asti panttaa omaa tarinaansa kirjan loppupuolelle saakka. Toki hänen sukulaistensakin tarinat ovat kiinnostavia, sillä he ovat kaikkia jollain tasolla hieman hullunkurisia hahmoja, mutta ainakin minulle eniten kiinnostusta herätti itse Calliope ja siksi kirjaan alunperin tartuinkin. Tarina olisi tästä näkökohdasta käsin kaivannut runsaasti tiivistämistä, sillä valehtelematta puuduin välillä ihan kunnolla. Kun Calliopen varsinainen tarina alkaa, se myös loppuu aivan liian pian; kerronta kulkee kuin pikakelauksella aiempaan verrattuna.

Pidin kuitenkin siitä, ettei kirja keskittynyt vain ja ainoastaan päähahmonsa tarinaan, vaan se käsittelee myös muun muassa kulttuurien kohtaamisia, varttumista lapsesta nuoreksi ja sen kipuiluja sekä perhesuhteita. Olen lisäksi huomannut nauttivani kovasti sukuromaaneista ja kasvukertomuksista, joiden sekaan Middlesex solahtaa hyvin. Mutta aijai, Jeffrey Eugenidesta on verrattu John Irvingiin ja tämän tiesin jo ennen kuin aloitin Middlesexin. Ei hirveän hyvä lähtökohta. Lopputuloskin oli katastrofaalinen: minusta Middlesexissä ei ole juuri ollenkaan irvingmäisyyttä. No, ehkä lähinnä sen hahmojen osalta. Ja jos jotain enemmän yhteistä onkin, Eugenides ei tee sitä minusta lähellekään yhtä hyvin kuin Irving. En voinut olla vertailematta kirjailijoita keskenään, en millään, mikä valitettavasti pilasi sekin lukukokemusta.

Middlesex jäi minulle melko etäiseksi lukukokemukseksi. Tunnistan sen kielelliset ja kerronnalliset ansiot ja paikka paikoin pidin siitä kovastikin, mutta lopputulos on silti vain hieman keskinkertaista parempi lukukokemus. Kirja tuskin jäänee mieleeni kauaksi aikaa. En kuitenkaan luovuta Eugenideksen suhteen, vaan aion lukea häneltä vielä jotain muutakin. Virgin Suicidesta ainakin pidin elokuvana, ehkäpä pitäisin siitä kirjanakin.

Middlesex on 26. luettu kirja TBR 100 -listaltani.

Middlesexistä on hurjan paljon enemmän pidetty esimerkiksi seuraavissa kolmessa blogissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Uppoa hetkeen ja Sabinan knalli.



Jeffrey Eugenides: Middlesex (Middlesex, 2002)
Suom. Juhani Lindholm
Otava 2002, 773 s.

Tunnisteet: , , , , , , , , , , ,