23.8.2013

Eowyn Ivey: The Snow Child


Jo kauan himoitsemani Eowyn Iveyn esikoisromaani The Snow Child, joka ylsi tänä vuonna jopa Pulitzer-palkinnon finalistiksi, antoi minulle viimeiset sivunsa eilen. En voinut kuin huokaista. Ihastuksesta. En olisi suonut kirjan päättyvän vielä.

The Snow Child on tarina vanhasta pariskunnasta, Mabelista ja Jackista, jotka ovat muuttaneet uudisasukkaiksi keskelle Alaskan karua erämaata. Eletään 1920-lukua. Kylmän armottomista talvista on selvittävä, mutta se ei ole helppoa. Mabel ja Jack ovat kiintyneitä toisiinsa, mutta eräs asia on laskenut pysyvän varjon heidän ylleen: he eivät ole koskaan saaneet yhteistä lasta. Eikä se enää ole mahdollista.

Ensilumen saapuessa pariskunta intoutuu tekemään pihalleen pienen lumiukon – tai pikemminkin lumilapsen. Se saa kaulalleen punaisen huivin, käsiinsä punaiset lapaset, hiuksikseen keltaisia olkia, huuliinsa jäätyneiden marjojen värin. Mabelin katsoessa heidän aikaansaannostaan kaipuu omaa, elävää lasta kohtaan tiivistyy. Lumilapsi on niin kaunis. Kun seuraava aamu koittaa, lumilapsi on kadonnut. Pienet askeleet vievät kohti metsänreunaa siitä kohtaa missä lumilapsi oli ollut. Seuraavien viikkojen aikana sekä Mabel että Jack näkevät metsänreunassa vilauksia pienestä tyttölapsesta, jolla on yllään sininen takki, punainen huivi ja punaiset lapaset. Kuka tuo lapsi on? Voiko se olla...?

Lapsesta, joka kertoo nimekseen Faina, tulee pariskunnalle kuin oma. Mutta onko kaikki sitä miltä se näyttää? Kuka Faina lopulta oikein on?

The Snow Child on kaunis ja lumoava tarina, kuin suoraan saduista, joista se ammentaakin paljon. Iveyn yksi suurimpia innoittajia on ollut venäläinen satu Snegurochka, joka on peräisin 1800-luvulta. Puhdas aikuisten satu The Snow Child ei mielestäni kuitenkaan ole, vaan siihen yhdistyy myös roppakaupalla maagista realismia. Loppujen lopuksi on kuitenkin lukijan päätettävissä, miten hän tarinan kokee.

Ivey kirjoittaa Alaskasta, kotiseudustaan, runollisen yksityiskohtaisesti. Alaskan villi luonto ja karu hiljaisuus tulevat iholle asti. Lähellä siintävät vuoret, talvisin jäätyvä joki, keväisin muokattava pelto, metsän villieläimet – ne kaikki tulevat tutuiksi. Iholle ryömivät myös menetys, kaipuu ja yksinäisyys kuin ilo, rakkaus ja selviytyminenkin. Mabelin ja Jackin kokemat tunteet tuntee yhdessä heidän kanssaan. Ivey ei päästä helpolla, mutta antaa tarinallaan paljon.

Ihastuin kirjassa lähes kaikkeen. Itse tarina on hitaan nautinnollinen. Kirjan henkilöt ovat kiinnostavia ja samastuttavia, etenkin salaperäinen Faina, josta ei millään ota selvää. Kieli on hyvin kaunista, miljöö upea. 1920-luvun Alaskan historiallinen kuvaus on sekin mielenkiintoista. Tarinan loppupuolella on pieni notkahdus, mutta kokonaisuutta se ei häiritse. Lisäksi pieni ennalta-arvattavuus voi ehkä häiritä joitakin, mutta itse olin siinä vaiheessa jo niin koukussa, etten häiriintynyt mistään! Lukijaa viekin tarinassa eteenpäin tieto, että jotain suurta tulee varmasti tapahtumaan. Ja niin tuleekin.

The Snow Child oli niin hieno lukukokemus, että se on varmasti vuoden parhaita. Hieman pelkäsin korkeita odotuksiani, jotka olivat vain kasvaneet ja kasvaneet kuukausien kuluessa ennen kirjan lukemista, mutta ne eivät onneksi pettäneet. Olin vakuuttunut rakastuvani kirjaan ja niin rakastuinkin. Se on lähes täydellinen. Olisin halunnut kirjoittaa kirjasta vielä enemmän, mutta en osaa, koska en vain löydä enempää sanoja. Se on minulle usein hienon kirjan merkki.

Ja ai että, mistähän saisin The Snow Childin kannesta tehtyä tapettia? Voisin vuorata sillä seinän jos toisenkin. Kiitänkin Satua siitä, että hän taannoin vinkkasi minulle The Book Depositorysta, josta vihdoin löysin haluamani painoksen juuri tällä kansikuvalla! Ihanaa, että syyskuussa julkaistavaan suomennokseen tulee sama kansi. Kadehdin niitä, joilla tämä kirja on vielä edessä, ja toivon, että tästä pidetään yhtä paljon kuin minä pidin.

The Snow Childin on lukenut myös Taikakirjaimien Raija.

✩✩✩✩✩

Eowyn Ivey: The Snow Child
Reagan Arthur Books / Little, Brown and Company 2012, 389 s.

13.8.2013

Jeffrey Eugenides: Middlesex


Olipa kerran eräs geeni. Se piileksi läpi sukupolvien. Se ohitti toisiinsa rakastuneet kreikkalaiset sisarukset, se matkusti heidän mukanaan Amerikkaan ja se jätti väliin sisaruksien lapset kunnes se raivasi tiensä ulos toisen heistä tyttäressä, Calliopessa. Tyttäressä, joka on myös poika. Hermafrodiitti. Calliope, nykyään Cal, eli lapsuutensa täysin normaalina tyttönä. Hänessä ei ollut mitään ulkoisia poikkeavuuksia. Mutta murrosiässä hän pian itsekin huomaa olevansa hieman erilainen kuin muut ikäisensä tytöt. Muiden tyttöjen vartalot saavat naiselliset muotonsa. Muut tytöt kuiskailevat kuukautisistaan. He ihastuvat poikiin. Calliopen vartalo puolestaan ei kehity kuin venymällä pituutta ja kasvattamalla liikaa karvaa, hän ei ala vuotaa verta eikä hän ihastu poikiin vaan erääseen tyttöön.

Tiedämme jo tarinan alussa, että entinen Calliope, nykyinen Cal on nyt Berliinissä elävä nelikymppinen mies. Selvittääkseen lukijalle nuoruutensa vaiheita hänen on palattava mahdollisimman alkuun eli isovanhempiensa vaiheisiin silloin kun he pakenivat kotimaastaan. Tämän jälkeen on välttämätöntä kertoa hänen omien vanhempiensa tarina ennen kuin lukija pääsee tutustumaan itse Calliopeen ja siihen, miten geeni vaikutti hänen elämäänsä. 

Kirjan kertoja eli nykyhetkessä elävä Cal ei päästä lukijaa siinä mielessä helpolla, ettei hän kerro heti kaikkea, vaan melkein rasittavuuteen asti panttaa omaa tarinaansa kirjan loppupuolelle saakka. Toki hänen sukulaistensakin tarinat ovat kiinnostavia, sillä he ovat kaikkia jollain tasolla hieman hullunkurisia hahmoja, mutta ainakin minulle eniten kiinnostusta herätti itse Calliope ja siksi kirjaan alunperin tartuinkin. Tarina olisi tästä näkökohdasta käsin kaivannut runsaasti tiivistämistä, sillä valehtelematta puuduin välillä ihan kunnolla. Kun Calliopen varsinainen tarina alkaa, se myös loppuu aivan liian pian; kerronta kulkee kuin pikakelauksella aiempaan verrattuna.

Pidin kuitenkin siitä, ettei kirja keskittynyt vain ja ainoastaan päähahmonsa tarinaan, vaan se käsittelee myös muun muassa kulttuurien kohtaamisia, varttumista lapsesta nuoreksi ja sen kipuiluja sekä perhesuhteita. Olen lisäksi huomannut nauttivani kovasti sukuromaaneista ja kasvukertomuksista, joiden sekaan Middlesex solahtaa hyvin. Mutta aijai, Jeffrey Eugenidesta on verrattu John Irvingiin ja tämän tiesin jo ennen kuin aloitin Middlesexin. Ei hirveän hyvä lähtökohta. Lopputuloskin oli katastrofaalinen: minusta Middlesexissä ei ole juuri ollenkaan irvingmäisyyttä. No, ehkä lähinnä sen hahmojen osalta. Ja jos jotain enemmän yhteistä onkin, Eugenides ei tee sitä minusta lähellekään yhtä hyvin kuin Irving. En voinut olla vertailematta kirjailijoita keskenään, en millään, mikä valitettavasti pilasi sekin lukukokemusta.

Middlesex jäi minulle melko etäiseksi lukukokemukseksi. Tunnistan sen kielelliset ja kerronnalliset ansiot ja paikka paikoin pidin siitä kovastikin, mutta lopputulos on silti vain hieman keskinkertaista parempi lukukokemus. Kirja tuskin jäänee mieleeni kauaksi aikaa. En kuitenkaan luovuta Eugenideksen suhteen, vaan aion lukea häneltä vielä jotain muutakin. Virgin Suicidesta ainakin pidin elokuvana, ehkäpä pitäisin siitä kirjanakin.

Middlesex on 26. luettu kirja TBR 100 -listaltani.

Middlesexistä on hurjan paljon enemmän pidetty esimerkiksi seuraavissa kolmessa blogissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Uppoa hetkeen ja Sabinan knalli.


Jeffrey Eugenides: Middlesex (Middlesex, 2002)
Suom. Juhani Lindholm
Otava 2002, 773 s.