21.7.2013

Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa


Anna Kortelaisen Ei kenenkään maassa on toteen perustuva tarina hänen isoisänsä elämänvaiheista. Tarinaa on väritetty ja sen aukkoja paikkailtu, sillä tietoja Kortelaisen isoisästä ei ole paljoa. Eli Kortelaisen sanoin: siksi kaiken sen, mitä ei voi tietää, saa kuvitella. Kortelainen on rakentanut isoisänsä tarinan tämän jäämistöstä löytyneen valokuva-albumin pohjalta, johon isoisä on kerännyt elämänsä varrelta hänelle tärkeitä kuvia ja kirjoituksia. Kuvat ja kirjoitukset paljastavat isoisästä paljon, mutta eivät kuitenkaan kaikkea.

Reino Peltonen syntyi Viipurissa 1906 äidilleen Auroralle ja lähes tuntemattomaksi jääneelle venäläiselle isälleen "Juholle", joksi hän tätä myöhemmin nimittää, kun venäläisestä isästä on vaarallista puhua. Reilun kymmenen vuoden kuluttua koittavasta sisällissodasta perhe selviää kuin ihmeen kaupalla ja hieman sen jälkeen Reino ryhtyy sotilassoittajaksi, joka on tuleva määrittämään hänen tulevaisuutensa. Musiikista muodostuu hänelle henki ja elämä. Hän tutustuu myös kumoukselliseen aatteeseen, jota sisällissodan jälkeisinä vuosina on vaarallista kannattaa. Elämä kuljettaa Reinon myöhemmin Tampereelle, antaa hänelle tyttölapsen, mutta pakottaa hänet lopulta yksinhuoltajaksi. 1930-luvun lopulla koittaa sota, joka vie Reinon lähiseudun työllistymisleireiltä aina Äänislinnaan saakka. Sota loppuu aikanaan, mutta jättää jälkeensä tyhjiön. Viimeiset vuotensa Reino asuukin Tukholmassa, jossa aatteelle on sijaa. Ja tietysti Reinon rakkaus musiikkia kohtaan säilyy hänen koko elämänsä ajan.

Kortelainen on tehnyt ihailtavan ahkeraa työtä etsiessään tietoa hänelle tuntemattomaksi jäänestä isoisästä. Kaikkein tärkein lähde on ollut aiemmin mainitsemani valokuva-albumi, mutta lisätietoja Kortelainen on onnistunut löytämään myös monista arkistoista, lehtiartikkeleista ja Reinon tunteneilta ihmisiltä. Myös muut Reinolta jääneet tavarat, kuten esimerkiksi kirjat, ovat varmasti olleet arvokkaita kirjaa kirjoittaessa. Ne kertovat paljon eletystä elämästä ja isoisän ajatusmaailmasta. Historiaa opiskelevana tällainenkin puoli kirjan teossa aina kiinnostaa.

Lähtökohtaisesti tämän kirjan kohdalla olin erityisen kiinnostunut Suomen historian vaiheista todellisen ihmisen silmin kuvattuna. Tietenkään emme oikeasti pääse Reinon pään sisälle, mutta silti edes joten kuten kiinni hänen mahdollisiin ajatuksiinsa. Kortelainen on minusta onnistunut täyttämään onnistuneesti ne kaikki aukot, joihin valokuva-albumi tai arkiston aineistot eivät ole onnistuneet vastaamaan, vaikkeivat ne aivan totta olisikaan. Ja tärkeintä minusta tässä kirjassa on kuitenkin ylipäänsä elämä, jonka Reino eli, eivät sen yksityiskohdat. Historiallisista tapahtumista kiinnostuneille kirja antaa myös mielenkiintoisen kuvan tuon ajan Suomesta, mutta luonnollisesti yhden miehen näkökulmasta käsin.

Faktan ja fiktion sekoittamisessa on tämän kirjan kohdalla kuitenkin yksi ongelma: ne eivät sulaudu luontevasti yhteen. Jossakin kohtaa tarinaa voi olla pitkäkin pätkä luettelonomaisesti kerrottuja faktatietoja esimerkiksi siitä, missä osoitteissa Reino kulloinkin Tukholmassa eläessään asui, ja sitten jatketaan taas siitä mihin viimeksi jäätiin. Faktan ja fiktion ei olisi silti tarvinnut minusta täysin sekoittua, vaan edes hieman sulautua yhteen sujuvammaksi jatkumoksi. Osittain faktojen luettelemisen, osittain melko perinpohjaisen selostamisen vuoksi kirja tuntui välillä melko pitkäpiimäiseltä.

Ehkäpä jotain kertoo myös sekin, että aloitin kirjan kesäkuun alussa ja luin sen vasta nyt loppuun. Tarina on raskas ja tauotinkin kirjaa ahkerasti vaihtaen välillä toiseen, kevyempään teokseen. Jossain välissä olin myös valmis keskeyttämään sen, mutta halusin silti vielä tietää lisää Reinosta. Ei kenenkään maassa on vaatimattomasti sanoen kertomus melko tavallisesta miehestä, joka eli melko tavallista elämää, johon tekivät poikkeuksensa sodat, joita hän oli todistamassa. Ehkä juuri se yhdistettynä perinpohjaisuuteen teki kirjasta niin raskaan lukea.

Siispä varoitan: kirja vie aikaa ja vaivaa, mutta parhaassa tapauksessa se voi myös antaa paljon. Minun kohdallani näin ei päässyt käymään.

Ei kenenkään maassa on vierailtu myös seuraavissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie ja Koko lailla kirjallisesti.


Anna Kortelainen: Ei kenenkään maassa
Tammi 2012, 62o s.

8 kommenttia :

  1. Kortelaisen kirja kiinnostaa minua paljon, mutta etenkin tämän tyylisissä kirjoissa raskaslukuisuus on hivenen pelottavaa. Kiehtova aihepiiri kuitenkin, olen pitänyt paljon lukemistani Kortelaisen kirjoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua kiinnostaisi lukea Kortelaiselta Levoton nainen: hysterian kulttuurihistoriaa. Hänen tuotannossaan on kyllä muitakin mielenkiintoisia, keskenään erilaisiakin kirjoja.

      Ei kenenkään maassa otti aikansa, mutta ihan hyvä, että luin sitä pätkissä välillä toiseen kirjaan vaihtaen, sillä kirja olisi varmasti jäänyt kesken, jos olisin yrittänyt keskittyä vain ja ainoastaan siihen. Mutta hieman pettyneeksi silti jäin, kirja oli lopulta kuitenkin liian raskas.

      Poista
  2. Minullakin tämän lukeminen vei aikaa, kirja on paikoin raskassoutuinen ja olisi kaivannut keventämistä ja hiontaa vielä. Mutta Reino oli kiinnostava henkilö ja Kortelaisella tosiaan on taito kuvitella se, mitä ei tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan, minäkin pidin kovasti siitä, miten Kortelainen onnistui täyttämään tarinan aukot. Ei tullut lukiessa edes ajateltua, että onkohan tämä ja tämä asia faktaa vai kuviteltua. Pitää laittaa harkintaan jokin toinen Kortelaisen kirja :)

      Poista
  3. Luin minäkin, viikon verran kahlasin, sivilistit, muusikerit väliin meni sekaisin. Reinon vakaumuksellinen vasemmistolaisuus, joka pohjautui nuoruuden rankkoihin kokemuksiin, jotenkin väljähtyi loppua kohti. Minusta se oli mielenkiintoinen tapa viedä tarinaa eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, aatteen kannattaminen vähän lopahti Reinon vanhetessa, se ei ollut enää lähellekään niin kiihkeää kuin nuorena, vaikka Reino Tukholmaan muuttikin. Mielenkiintoinen tarina, vaikka väsähdinkin.

      Poista
  4. Sama tunnelma, luin tätä limittäin muiden kirjojen kanssa ja välillä oli pitkiäkin taukoja. Kaikkiaan meni useampi kuukausi ennen kuin sain loppuun. Alkupuoliskolla mietin keskeyttämistä mutta aina tuli joku koukku mikä sai jatkamaan lukemista. Viimeisen sivun jälkeen päällimmäiseksi jäi tunne että kannatti lukea loppuun asti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en oikein tiedä millainen tunne minulle jäi. No, väsynyt ainakin :) Luultavasti olisin pärjännyt lukemattakin, niin paljon kirja ei minulle lopulta antanut.

      Poista