Orson Scott Card: Ender's Game


Ostin kerran poikaystävälleni lahjaksi Orson Scott Cardin kirjan Ender's Game, 1980-luvun scifiklassikon, mutta kun hän itse sai sen luettua, alkoi painostus minun suuntaani. No, kai se oli vihdoin tartuttava kirjaan. Ajattelin, että voisi olla mukavaa vähän ravistella omia rajojaan ja mennä sinne mukavuusalueen ulkopuolelle. Scifi on todellakin genre, jota en juuri tunne saatika juuri koskaan lue.

Ender's Gamen keskiössä on vasta kuusivuotias Andrew "Ender" Wiggin, joka elää kuta kuinkin normaalia elämää vanhempiensa, rakastavan isosiskonsa ja sadistisen isoveljensä kanssa. Siinä mielessä normaalia, että maapalloa kuitenkin uhkaa sen ulkopuolelta tuleva uhka, perheiden lapsimäärää on rajoitettu, uskonnot poistettu ja lasten vartaloihin asennettu monitorit, jotka tallentavat heidän elämäänsä. Jos vaikuttaa siltä, että lapsella voisi olla tulevaisuus sotilaana, avaruudesta tulevia olioita vastaan taistelevana komentajana, hänet viedään pois perheensä luota sotilaskouluun. Jos ei, monitori irrotetaan ja lapsi voi jatkaa elämäänsä ilman sitä.

Yllätys yllätys, vasta kuusivuotias Ender osoittaa potentiaalia hyväksi komentajaksi ja kenties jopa koko maailman pelastajaksi. Hänet lennätetään toisella planeetalla sijaitsevalle sotilaskoululle, missä hän kärsittyään ensin koti-ikävästä ja yksinäisyydestä alkaa pian pärjätä. Samalla hän oppii itsestään ja ympärillään olevista ihmisistä aivan uusia puolia. Mutta mikä on Enderin kohtalo? Mikä on hänen tehtävänsä maailmassa?

Ender's Game oli raikas lukukokemus. Kyllä kannatti vähän ravistella rajojaan! Onneksi tiesin jo etukäteen, ettei Ender's Game ole täynnä avaruusaluksia ja -taisteluita, outoja olentoja ja galakseja, vaan suurimmaksi osaksi tarina keskittyy Enderiin, hänen vähän väliä hukassa olevan identiteettinä rakentumiseen, ja pojan suhteesta muihin ihmisiin. Tarina ei siis siinä mielessä ollut ollenkaan puuduttava, kuten ehkä vähän miellän kaikenlaiset todella toiminnalliset avaruusseikkailut. Vai onko mielikuvani tällaisesta scifistä ihan vääristynyt?

Pidin Enderin tarinasta, vaikka se onkin ennalta-arvattava. Joitakin yllätyksiä matkan varrella kuitenkin tulee. Enderin hahmo on toisaalta kiinnostava, toisaalta melko ärsyttävä. Hänen reaktionsa asioihin ja hänen toimintansa ovat uskottavia, mutta ihmelapsen asema söi koko hahmon uskottavuutta. Minua ärsytti, että Ender oppii kaiken melkein yhdessä hetkessä ja onnistuu kaikessa heti ensimmäisellä yrittämällä. Ehkä Enderin aikainen maailma on täynnä vain fiksuja lapsia ja toiset heistä ovat vielä toisiakin fiksumpia? No, rasittavaa se oli siitä huolimatta. Muut kirjan hahmot tuntuivat taas hyvin ohuilta ja yksioikoisilta eikä heistä oikein saanut mitään irti.

Toinen asia, josta haluan nillittää, on kirjan loppu. Ihan se viimeinen luku. En ollenkaan ymmärtänyt, että miksi se yksi asia haluttiin siihen vielä lisätä. Eiköhän se liity vahvasti sarjan seuraavien osien tapahtumiin ja muutenkin on siltana ensimmäisen ja toisen osan välillä, mutta puolestani viimeisen luvun olisi voinut siirtää toisen osan ensimmäiseksi luvuksi. Lopun tapahtumat eivät nyt siis oikein innosta minua jatkamaan sarjan parissa, ei ainakaan ennen perusteellista sulattelua – jos sitä koskaan edes tapahtuu.

Kaikesta huolimatta Ender's Game oli kuitenkin positiivinen, perushyvä lukukokemus. Sen mielenkiintoisimpia teemoja ovat etenkin Enderin identiteetin rakentuminen ja politiikan kytkeytyminen lasten sotilaskoulutukseen ja muihin tapahtumiin (vaikka pientä irrallisuutta oli minusta siinäkin). Ender's Game oli kyllä hyvä valinta tutustuessani hieman paremmin scifi-kirjallisuuden maailmaan.



Orson Scott Card: Ender's Game
Tor Books 2006, 226 s.

Tunnisteet: , , , , , , , , , ,