26.4.2013

John Irving: Minä olen monta


Olin ajatellut seuraavaksi lukea John Irvingiltä Viimeisen yön Twister Riverillä, mutta nyt keväällä suomennettu Minä olen monta olikin pakko ottaa saman tien ilmestymisensä jälkeen luettavaksi. Valitsin kirjan lukemiselle erittäin hyvän ajankohdan, sillä viimeisen kuukauden ajan olen paininut sekä kevään viimeisten tenttien että kandiasioiden kanssa, mutta hissukseen lukeminen ei onneksi ollut ongelma Irvingin kohdalla, sillä hänen kerrontansakin on sen verran hiljalleen etenevää.

Minä olen monta on Billy Abbottin elämäntarina. Kirja alkaa hänen nuoruudestaan 1950-luvun Uudesta-Englannista, pienestä kaupungista nimeltä First Sister, jossa Billy elää teatteriperheensä kanssa. Hänen äitinsä on kaupungin harrastelijateatterin kuiskaaja ja täti ja isoisä sen luottonäyttelijöitä. Hameissa ja mekoissa viihtyvä isoisä on kuitenkin aina uskottavampi naisroolin esittäjä kuin Muriel-täti. 

Isää Billyllä ei ole, häntä Billy ei ole koskaan tavannut, mutta isäpuolen hän tulee pian saamaan. Isäpuoli herättää hänessä outoja tuntemuksia ja sen jälkeen Billy alkaa huomata ihastuvansa aina vääriin ihmisiin; kirjastonhoitaja neiti Frost ja koulun painijoukkueen kapteeni Jacques Kittredge ovat vasta alkua. Billyn biseksuaalisuus hämmentää monia, koko hänen elämänsä ajan. Etenkään homomiehet eivät hyväksy sitä; he joko kieltäyvät uskomasta, että Billy oikeasti pitää naisista tai sitten hän on epärehellinen ja pelaa vain varman päälle. Myöhemmin Billystä tulee tunnettu kirjailija ja hän saa myös huomata, että elämä seksuaalisesti poikkeavana ei suinkaan ole helppoa.

Irving on kirjoittanut jälleen hyvin mielenkiintoisen kirjan. Se on runsas, ihanan rönsyilevä ja täynnä mitä herkullisimpia henkilöhahmoja. Se sisältää myös painia, karhuja, prostituoituja, kirjoittamista ja kirjailijuutta, kuinkas muuten. Ja kokonaisuus toimii yhä, mikään sivujuonne tai kukaan hahmo ei tunnu ylimääräiseltä. Kirjan suurimpia teemoja ovat seksuaalisuus ja seksuaalinen identiteetti. Minä olen monta taitaa olla ensimmäinen Irvingiltä lukemani romaani, jossa jotkin teemat nostetaan niin vahvasti esiin.

Minä olen montaa on verrattu Garpin maailmaan, ehdottomaan Irving-suosikkiini, ja siksi odotin kirjalta aika paljon. Yhtäläisyyksiä kirjoissa onkin, lähinnä teemojen osalta, mutta Minä olen monta on hyvin paljon tummemman sävyinen ja surullisempi. Pidin hirvittävän paljon Irvingin kirjojen tragikoomisuudesta, mutta täytyy myöntää, että tässä kirjassa sitä ei niin paljoa ole. Hahmojen tempaukset ja sanomiset naurattavat kyllä yhä tässäkin, mutta paljon vähemmän kuin aikaisemmissa lukemissani Irvingeissä. Minä olen monta on jopa melko vakava kirja!

Runsaamman huumorin puutteen lisäksi kirjassa on muutamia suvantokohtia, joiden kohdalla lukemisestani tuli hieman tökkivää. Vaikka sanoin yllä, että mikään tai kukaan ei tunnu kirjassa ylimääräiseltä, niin ehkä jotain olisi voinut kuitenkin tiivistää tai jättää toistamatta. Minä olen monta oli siis pienoinen pettymys, mutta olen kuitenkin iloinen, että luin sen. Pidin lopulta vakavammasta ja erilaisemmasta Irvingistä, koska se oli jotain jota en osannut odottaa.

Irvingin uutuutta on makusteltu myös seuraavissa blogeissa: Lumiomena, Kirjojen keskellä, Leena Lumi ja Eniten minua kiinnostaa tie.

✩✩✩✩

John Irving: Minä olen monta (In One Person, 2012)
Suom. Kristiina Rikman
Tammi 2013, 604 s.

8 kommenttia :

  1. Kuulostaapa tosiaan aika samanlaiselta kuin Garp. Sen jälkeen olin innoissani, että voisin lukea lisää Irvingiä, hurraa, sitten luin huonomman Irvingin, ja homma vähän lässähti. Ei ole ollut yhtä kova halu lukea lisää, vaikka toki aion, yksi omakin Irving odottaa hyllyssä. Minua on jotenkin alkanut huolestuttaa, että ehkä kyllästynkin, sillä samat teemat tuntuvat toistuvan kirjasta toiseen... Saapa nähdä, ehkäpä minä vain tuomitsen liian aikaisin. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teemoiltaan kirja tosiaan muistuttaa Garpia, mutta on kuitenkin lopulta melko erilainen. Ja tuo huolesi on totta, samat teemat toistuvat oikeastaan jokaisessa kirjassa, en itse viitsi lukea Irvingin kirjoja kovin tihein väliajoin juuri sen vuoksi. Pari kirjaa vuodessa voisi tuntua aika sopivalta tahdilta ettei pääsisi kyllästymään :)

      Poista
  2. Laura, koin hyvin paljon samoin kuin sinä tämän teoksen. Monia Irivngejä lukeneena vertailin häntä tietysti vain häneen itseensä ja tämä kirja ole minulla ihan Irvingin parhaissa, mutta on tässä jotain hyvääkin ja tuttua. Pieni tiivistys olisi tosiaankin tehnyt kirjalle terää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan, ei tosiaan ollut Irvingiä parhaimmillaan, mutta todella mielelläni kuitenkin luin kirjan. Erilaisuus (ainakin Irvingin vanhempaan tuotantoon verrattuna, sitä kun olen lähinnä vasta lukenut) oli jopa ihan virkistävää.

      Poista
  3. Minäkin koin tämän vakavana kirjana. Pidin kuitenkin, vaikka aivan huipussaan Irving ei tässä minusta ole. Jäin odottamaan tyypillistä tarinan loppunostatusta, mutta jouduin pettymään.

    Hienoja henkilöitä, absurdeja puolia, kantaaottavuutta. Kannattaa lukea. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei joo, loppupuoli ei ollut minustakaan mikään paras. Odotin jotain erilaisempaa. Muutenkin olen samaa mieltä siitä, että kannatti ja kannattaa tämä kuitenkin lukea :)

      Poista
  4. Ääääääää minä luen tämän kyllä heti varmaan kesän alussa, kun vain ehdin. Vakavampi Irving kuulostaa kiintoisalta! Ja olisi vaikea kuvitella Irvingiä, joka ei rönsyile :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tämä kirja kuitenkaan niin erilainen ole, etteikö sitä rönsyilyä olisi! :D Toivottavasti pidät kirjasta, vaikkei se ihan Irvingin "kultakauden" teoksien veroiseksi ylläkään.

      Poista