Michael Schofield: January First: A Child's Descent into Madness and Her Father's Struggle to Save Her


Kun Michael ja Susan Schofield saavat ensimmäisen lapsensa, he huomaavat pian, että kaikki ei ole ihan kunnossa. January eli Janni ei nuku juuri koskaan. Hän oppii puhumaan kahdeksan kuukauden ikäisenä ja laskemaan kaksivuotiaana. Hänen älykkyysosamääränsä on 146. Päivisin hän tarvitsee mahdollisimman paljon viihdykettä ja tekemistä, jotta hän pystyisi nukkumaan öisin. Jannilla on myös mielikuvitusystäviä - niin vanhemmat aluksi luulevat. Mielikuvitusystävät ovat kuitenkin Jannille totta. Ne asuvat saarella nimeltä Calalini. Osa heistä on ystävällisiä, kuten "24 Hours", mutta osa, kuten "400 the Cat" ja "Wednesday the Rat", käskevät Jannin tehdä pahoja asioita. Ne purevat ja raapivat Jannia, kunnes hänen on pakko satuttaa itseään tai muita.
 
Janni eristäytyy muista lapsista ja alkaa yhä enemmän viettää aikaansa maailmassa, jonka vain hän näkee. Lääkärit eivät löydä hänelle oikeaa diagnoosia tai lääkkeitä, mikään ei auta. Tilanne vain pahenee entisestään, kun Michael ja Susan saavat toisen lapsensa, Bodhin. Jannista tulee hyvin väkivaltainen ja äänet hänen päässään käskevät hänen satuttaa pikkuveljeään, vaikka Janni itse tietää sen olevan väärin. Hän vain ei voi sille mitään.

Jannin ollessa kuusivuotias, lukuisten lääkkeiden ja epäonnistuneiden osastojaksojen jälkeen, vanhemmat saavat vihdoin vastauksen. Jannilla diagnosoidaan skitsofrenia. Lääkäreiden mukaan Janni hallusinoi 95 prosenttia valveillaoloajastaan. Hän tuskin tulee parantumaan sairaudestaan koskaan. Vaikka diagnoosista on musertavaa kuulla, Jannin vanhemmat ovat kuitenkin helpottuneita. Nyt sairaudella on nimi, nyt sitä voidaan yrittää hoitaa oikein, nyt perhe tietää miten varautua tulevaisuuteen.

Michael Schofieldin January First herätti mielenkiintoni aiheensa vuoksi. Lasten mielisairauksista, erityisesti skitsofreniasta, puhutaan vähän. Se on harvinaista, mutta se on kuitenkin olemassa. Jannin tarina (joka ei tietenkään ole vielä päättynyt) oli hirvittävän mielenkiintoista luettavaa. Mutta kuten kirjan nimikin sanoo, se on myös tarina skitsofreniaa sairastavan tytön isän kamppailusta pelastaa hänet. Jollekin voi ehkä tulla mieleen, että miksi vain isän kamppailusta, missä äiti on? Kyse on toki koko perheen kamppailusta, mutta January First on kuitenkin kirjoitettu isän näkökulmasta. Näkökulma korostuukin kirjassa aika voimakkaasti ja Michaelista voi helposti saada hyvin itsekeskeisen kuvan, kun hän tappelee vaimonsa kanssa siitä, mikä on Jannille parhaaksi, vähättelee vaimonsa mielipiteitä ja korostaa olevansa ainoa, joka todella ymmärtää lastaan. En tiedä, ajatteleeko hän oikeasti niin, mutta täytyy kuitenkin ymmärtää miten stressaavia nuo vuodet etenkin ennen diagnoosia perheelle olivat. Jokainen myös tekee virheitä ja paineen alla niitä usein tekee entistä enemmän.

Voi myös miettiä, että kannattiko perheen hankkia toista lasta, kun ensimmäisenkään kanssa ei pärjätty. Kirjassa Michael myöntää, että halusi toisen lapsen, koska Jannikin halusi itselleen sisaruksen. Hän ajatteli, että ehkä pikkuveli tai -sisko ymmärtäisi Jannin mielikuvitusta, kun kukaan muu Jannin leikkitovereista ei ymmärtänyt. Ei mikään fiksuin syy toisen lapsen hankkimiseen, mutta toisaalta mikä minä tai kukaan muukaan on jo tapahtunutta tuomitsemaan. Tämä näyttäisi kuitenkin olevan yleistä kirjan lukeneiden tai perheen tarinan muuten tuntevien keskuudessa, varsinkin kun on käynyt ilmi, että myöskään Bodhi ei ole aivan normaali lapsi. Ihmiset ovat tuominneet perheen myös siksi, että kirjassa Michael kertoo sekä hänen että Susanin suvussa olleen ja/tai olevan mielisairauksia ja näin ollen ne olisivat ihmisten mielestä sitten siirtyneet heidän lapsilleen. Mutta jos äidin täti on joskus ollut suljettuna laitokseen ja eno on ollut aina vähän outo, täytyisikö lapset jättää hankkimatta? Entä jos vasta lapsen syntymän jälkeen tajuaa, että ehkä omalla äidillä olikin jotain isompia ongelmia? Olisiko se pitänyt tajuta aikaisemmin?

Aina voi jossitella, mutta se on turhaa. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Yritinkin pitää nämä mieleeni heränneet ajatukset taka-alalla lukiessani kirjaa, sillä kiinnostukseni kohdistui kuitenkin vain ja ainoastaan Janniin ja heidän perheensä pärjäämiseen niinä vuosina, joita kirja käsittelee. Virheet näin ja näen yhä inhimillisinä ja on hienoa, että niistä on kerrottu totuudenmukaisesti.

Schofield kirjoittaa muistoistaan koskettavasti. Hän ei mielestäni ole kuitenkaan mikään paras kirjoittaja. Toistoa on aika paljon. Toisen, tuntemattoman henkilön, kirjoittamaa muistelmateosta on kuitenkin hankalampaa kritisoida kuin puhtaasti fiktiivistä teosta. Ehkä toistoa oli paljon hänen elämänvaiheessaankin. Jannin elämästä, hänen eristäytymisestään maailmasta ja hänen sairautensa oireiden kehittymisestä oli silti hyvin mielenkiintoista lukea. Terveen ihmisen on vaikea ymmärtää vaikeimpia mielen sairauksia ja siksi ne tuntuvat niin uskomattomilta. 

Mietin kirjaa aloittaessani, että onko tämä taas sellaista sosiaalipornoa mistä Torey Haydeniakin on moitittu. Haluanko vain tirkistellä ja kauhistella sitten jälkeenpäin? Luulen, että minua kuitenkin kiinnosti ensisijaisesti itse sairaus ja millainen se lapsella voi olla, ei perhe tarinan takana tai missä mielessä kirja on kirjoitettu. On kuitenkin totta, että Schofield tuo kirjassa paljon esille itseään ja hänen perheensä on myös esiintynyt muun muassa Oprahissa, joten heidän motiivejaan on toki mahdollista epäillä. Se ei minua nyt kuitenkaan kiinnostanut.

✩✩

Michael Schofield: January First: A Child's Descent into Madness and Her Father's Struggle to Save Her
Crown 2012, 291 s.    

Tunnisteet: , , , , , , ,